Kysymys kokeneille tehohoitajille

[Vieras: vastavalmis-sh]

Kuinka koitte alkuajan teho-osastolla työssä? Tottuuko ihmisten/potilaiden/perheiden kärsimykseen koskaan vai meneekö siihen tietty aika? Miten kuuluisi reagoida jos jonkun tietyn potilaan kohtalo eritysesti  mietityttää...mielestäni kuitenkin inhimilistä että potilas nähdään ihmisenä sielltä letkujen ja piuhojen seasta. Moni tehohoitaja näyttää siltä, ettei tunnu missään jos vaikka nuori ihminen kuolee. Että mennään vaan tupakalle ja siinä se

Kommentteja kiitos!

[puh]

En nyt niin kokenut ole (muutama kuukausi vasta takana), mutta vastaanpahan silti... :D

Olen töissä tehovalvonnassa, jossa suuri osa potilaista on ihan tehohoitoisia. Siellä aloittaminen on tietysti rankkaa, koska uutta asiaa tulee niin paljon. Mutta toisaalta pysyy mieli virkeänä ja työ on äärimmäisen mielenkiintoista ja haasteellista. Kärsivien omaisten ja potilaiden kohtaaminen on tietysti haasteellista. Tänä lyhyenä aikana on jo ehtinyt näkemään monenlaista reagointia omaisten taholta. Alussa asiat saattavat tulla uudelle hoitajalle kotiinkin asti, mutta kyllä se siitä helpottaa.

Mielestäni ei ole mitään tiettyä "oikeaa" tapaa reagoida potilaiden tilanteisiin, yksilöitähän me hoitajatkin olemme. Se, että joistakin ei näytä mikään tuntuvan miltään on varmastikin yksi tehohoitajien selviytymiskeinoista. Jos jokaista rankkaa tapausta jää liikaa pyörittelemään, ei sitä työtä jaksa. Meillä ainakin viljellään rankkaakin huumoria, joka auttaa jaksamaan. Tietysti myös puhutaan ihan vakavastikin asioista, mutta ei sitä aina jaksa.

[Pikku myy]

En mäkään itteeni kauheen vanhaksi konkariksi sano, takana 6vuotta...

Alkuaika teholla meni aikamoisessa sumussa, hälytysäänet pimputti pään sisällä vielä kotonaki, ja työläät tapaukset kummitelivat unissakin. Uuden potilaan kohalla tuntu vattassa perhosia ja karmea jännitys muutenki siitä kykenenkö hoitamaan asiakasta. Mutta onneksi teholla ei koskaan ole yksin töissä....

Kärsimykseen tottuminen/sietäminen on yksilöllistä, osa tottuu nopeesti, osa ei välttämättä koskaan. Itte olen huomannut, että aika ja kokemus auttaa asiaan. Tietysti riippuu myös tapauksesta kuinka paljon asia mietityttää. Lapsen/nuoren kuolema mietityttää enemmän kuin vanhuksen. Ja tunnustan kuuluvani niihin tupakalle meneviin hoitajiin, mutta sauhuilla ollessa tulee miettittyä omaa toimintaa itse tapausta kokonaisuudessaan. Eikä tapaus suinkaan haihdu savuna ilmaan. Mua auttaa eniten tapauksesta työkavereiden kanssa juttelu, eli tähänkin toimii se vanha konsti; puhu, puhu, ja puhu...... Mutta pakko on myös osata työntää tapahtumat vapaa-aikana mielestä pois jolloin ajatellaan ihan muuta, muutoin elämä käy liian raskaaksi.

[Emppu]

Tehohoitoon kuuluu tosiaankin raskaita tunteita, varsinkin lapsipotilaan kohdalla ja hoidosta luopumisen kohdalla. Omaisten hätä on suuri ja heitä pitäisi pystyä auttamaan. Tietty etäännyttäminen potilaasta ja hänen elämästään on pakko tehdä, ihmiskohtaloita ei voi miettiä kotona, muuten oma elämä kärsii. Vaatii kuitenkin ammattitaitoa päästää potilas omaisineen sen verran 'lähelle' itseä, että pystyy kohtaamaan heidät aidosti ja olemaan läsnä ja tukemaan. Monista alalla pitkään olleista näkyy heidän sijaistraumatisoitumisensa, sillä he eivät päästä potilasta lähelle, eivätkä näin ollen anna psyykkistä tukea. Se on heidän (huono)selviytymiskeinonsa työn stressistä. Sijaistraumatisoituminen on sitä, että toisen ihmisten traumojen ja kauheiden tarinoiden jatkuva läpikäyminen yhä uusien ihmisten kanssa aiheuttaa työntekijälle traumatisoitumista, mistä voi seurata unihäiriöitä, painajaisia, masennusta, väsymystä, työhaluttomuutta, kyynisyyttä työtä ja tehtävää kohtaan jne. Lue sijaistraumatisoitumisesta lisää netistä, esim. hakusanoilla sijaistraumatisoituminen, kriisityö, psyykkinen kriisityö, defusing. Etsi käsiisi kirja Auttajan auttaminen. Tänä keväänä ilmestyy myös kirja sairaanhoitajasta kriisityön tekijänä. Uskon siinä olevan puhetta myös sijaistraumatisoitumisesta.

Pidä huolta omasta jaksamisestasi keskustelemalla työtovereiden kanssa, käymällä työnohjauksessa, ja huolehtimalla riittävästi vapaa-ajan harrastuksista, vapaapäivistä ja lomista. Jos uupumus, ahdistus, kyynisyys näyttää uhkaavan, käy työterveyshuollossa.

[Ativan]

Kyllähän se alku ainka rankkaa on. Omasta ensimmäisestä puolesta vuodesta teholla en muista mitään, kaverit on kertoneet että "sillonhan oli tosi kiire ja kaikkee ihmeellistä hässäkkää". Sama on toistunut paikkaa vaihtaessa, eli aivan pihalla aluksi ja ei muista mitä on alku ajan tehny tai ollu tekevinään. Yöunet on säilyny sillon ja sen jälkeen, mutta asioiden käsittelyhän on hirmu yksilöllistä. Tämä alun sumussa vaeltaminen meidän "konkareiden" joille "mikään ei tunnu miltään, paitsi ruokatunti" pitäis muistaa. Vois siltä uudelta kolleegalta välillä kysästä että mitä kuuluu ja miten menee. Pitäis ne murheet ja huolet saada pois nupista ennen vapaa-aikaa, työasioiden murehtimisesta vapaa-ajalla kun ei käsittääkseni makseta.

[Vieras]

En lue itseäni konkariksi (pari vuotta takana), mutta vastaanpa kuitenkin. Alun ekat pari kuukautta oli tosiaan rankinta, työpäivät meni hujauksessa, joka päivä tuli tuutin täydeltä uutta asiaa niin että oli täysi tekeminen yrittää pystyä omaksumaan kaikki se informaation tulva. Kotona taisin olla alkuun aika väsynyt työpäivien jälkeen koko päivän "tsemppaamisesta". Taisin pohtia alkuun joskus työasioita kotonakin.

Pikkuhiljaa alkoi tulla työhön rutiineja ja varmuutta, toimenpiteet tulivat yksi kerrallaan tutuiksi eivätkä vaatineet joka kerta hirveätä määrää uuden opiskelua. Potilasmateriaali, ne "peruscaset" alkoivat hahmottua, samoin kun keskeiset asiat näiden hoidossa ja valvonnassa. Paljon pyrin käymään koulutuksissa, kyselin ja ihmettelin, otin selvää... Tiedon myötä myös ymmärrys siitä, mitä meillä on hoitotyön ja lääketieteen keinoin tehtävissä kasvoi. Tämä taas auttoi sen asian ymmärtämisessä ja hyväksymisessä, että kaikkia ei voida auttaa, osa potilaistamme kuolee tai vammautuu kaikesta hoidosta huolimatta. Jos ei nyt meillä niin jatkohoitopaikassa kumminkin... Ymmärsin, että ei se ole epäonnistumista työssä vaikka tehohoidolla ei saavutettaisikaan toivottua tulosta. Tämän myötä hoitojen lopettamiseen liittyvät asiat avutuivat myös uudella tavalla.

Ja kyllä ne muutamat alkuaikojen potilastapaukset jäivät mieleen koskettavuudessaan. Kuten edelleen, jotkut tapaukset koskettavat enemmän kuin useimmat. En usko kyynistyneeni tai turtuneeni ihmisten hätään, mutta ajan ja kokemuksen myötä olen oppinut jättämään työasiat työmaalle ja olemaan ahdistumatta niistä henkilökohtaisesti. Uskoakseni pystyn tänä päivänä olemaan potilaalle ja omaisille läsnä aidommin kuin alkuaikoina. Omaisten kannalta tärkeää ja usein myös hoitajan kannalta vaikeaa on osata joustavasti etsiä oikeinta tapaa kohdata ihmiset niin ettei heille välity rutinoitunut liukuhihnamainen tunnelma potilaan hoidosta.

Tuo mitä mainitsit, ettei hoitajasta "mikään tunnu miltään" on varmasti yksi tapa hoitajana selviytyä ja jaksaa työssä. Se ei välttämättä johda ammatilliseen kasvuun vaan jopa sen kasvun pysähtymiseen. Totta on sekin, että ei tuota työtä jaksa tehdä jos jokaisen tapauksen päästää itseään henkilökohtaisesti koskettamaan ja jokaista tapausta jää henkilökohtaisella tasolla suremaan.

Ei varmaan ole yhtä oikeaa tapaa reagoida. Tapoja on yhtä monta kuin meitä ihmisiä. Sen mikä omalle kohdalle sopii tietää parhaiten hoitaja itse.