Jump to content

Search the Community

Showing results for tags 'blogit'.



More search options

  • Search By Tags

    Type tags separated by commas.
  • Search By Author

Content Type


Forums

  • Hoitotyö
    • Hoitotyöstä yleisesti
    • Terveydenhuoltoalan opinnot
    • Hoitotyö ulkomailla
    • Edunvalvonta ja työsuojelu
    • Terveydenhuoltoalan työpaikat
    • Hoitajien kirpputori
    • Hoitajat Facebookissa
    • Hoitajat Instagramissa
    • Hoitajat Twitterissä

Find results in...

Find results that contain...


Date Created

  • Start

    End


Last Updated

  • Start

    End


Filter by number of...

Found 11 results

  1. Martta-Sofia

    Kun hoitaja ei enää jaksa

    Olen hoitaja. Herään aamulla viideltä. Keitän kahvit, puen, vien lapset hoitoon ja juoksen töihin. Avatessani työpaikan oven varttia vaille seitsemän, nenääni tulvahtaa yökön leipomien pipareiden ja asukkaiden ulosteen tuoksu. Asukkaat ovat muistisairaita, osalla vatsa toimii usein läpi yön. Kun olen vaihtanut työvaatteet, jotka kuuluu tietenkin vaihtaa omalla ajalla, ettei työaikaa kulu hukkaan, riennän raportille. Siihen on varattu kymmenen minuuttia, sillä Keijo-Kalevilla on lääkkeenanto joka aamu samaan aikaan, eikä hän tietenkään tahtoisi niitä ottaa. Hoitajana puhun kun Runeberg että Keijo-Kalevi ne ottaisi, lahjon suklaallakin, ja saan kuin saankin hänet pienet pillerinsä ottamaan, kunnes huomaan aamukahvin jälkeen, että ne samat tabletit löytyvät ruokasalin kukkaruukusta. Noh, aamupäivän riennän huoneesta toiseen. Joka huoneessa sama rumba, ainoastaan tanssipari vaihtuu. Vaipan vaihto, alapesut, sängyn siivous, pukeminen. Riina-Inkerin kanssa kaikki sujuu hienosti kunhan vain muistaa kehua häntä kauniiksi ja laittaa rusetin hiuksiinsa. Taisto-Olli taas ei ole samaa maata. Hän ei ymmärrä mitä hoitaja on tekemässä, eikä puhe mene perille: Taisto-Ollia pelottaa. Hän potkii, puree, sylkee, pissaa päälle. Avainnauhaa ei saa pitää kaulassa hänen huoneessaan, ettei hän kurista. Vieno-Lemmikki taas on siinä uskossa ettei hän ole sairas ollenkaan, vaikka on viisi vuotta hoitokodissa asukkaana ollut. Hänen mielestään hän tuli eilen, ja on hyvin tuohtunut kun yritän kertoa hänelle, ettei hän ole viikkoon käynyt suihkussa. – Tulin eilen ja kävin suihkussa juuri ennen kuin lähdin kotoa, hän sanoo joka päivä. Minkäs teet? Haastavaa, eikö? Ruokailutilanteet saavat joskus miettimään, että olisiko helpompaa päiväkodissa tämä työ. Yksi sylkee kaiken lattialle, joku hotkii niin että on tukehtua. Lähes kaikki yrittävät piilottaa pillerit, ja aina on joku joka ei tahdo syödä. Ei millään, ei mitään, ei ikinä. Ja taas saat puhua kuin Runeberg konsanaan ja käyttää oman ruokatuntisi maanitteluun saadaksesi lopputulemana vain täyden lautasellisen ruokaa kaadettavaksi roskiin. Kun ruuan jälkeen on kuivituskierros tehty, täytyy yrittää jotain kirjata potilastietojärjestelmään. Kuka söi, kuka ei, kenen kakka olikin mustaa tänään. Kuka oksensi ja kuka löi hoitajaa. Mikä se oli se turvallisuusilmoitus.. Vaan kun yritän sitä etsiä, saapuvat Vieno-Lemmikin tytär ja kummipoika vierailulle. Tuhat vihaista silmäystä minuun ja moitteet, että istun täällä yksin enkä ole hoivaamassa heidän lähimmäistään. Kovasti pahoitellen lähden näyttämään heille heidän Vieno-lemmikkiään, vain että he voivat todeta rakkaimpansa nukkuvan päiväunia. – Ei täällä kovin hyvä hoito voi olla, kun hoitaja istuu kansliassa, kuulen heidän nurisevan kun käännän selkäni lähteäkseni. Poistun huoneesta toivottaen mukavaa iltapäivää ja käännän pahat sanat sivuun. Minulla ei niille ole aikaa, sillä aamuvuoroon kuuluu myös siivousta ja minun vastuualueenani on tänään keittiö. Siivoan siis asukkaiden päiväunihetken ajan keittiötä. Kun lähden työstä, haen lapset, käyn kaupassa ja suuntaan kotiin tekemään ruokaa. Ravintolaan ei hoitajan palkalla ole varaa. Kun lapset ovat nukkumassa, kuulen kymppiuutisista miten hoitajamitoitusta pienennetään ja lomarahat otetaan pois. Normipäivä Kuvailemani hoitajan päivä oli normaali, ilman kuolemia, sairasteluita tai tapaturmia. Olin yksin vastuussa kahdeksasta täysin muistisairaasta ihmisestä. Toisia hoitajia toki oli talossa myös mutta vastuussa toisista asiakkaista. Jos siihen olisi sattunut esimerkiksi yhden asukkaan kaatuminen pahasti, olisin ollut pulassa. Hoidin nyt vain perustarpeet: hygienian ja ruuan. Minulla ei ollut aikaa pitää kädestä tai lukea päivän uutisia asukkaille. Ja tästä vielä pienennetään. Minulle riitti Itse tässä kohtaa tein valinnan: lopetan, kun en vielä ole kiireessä tehnyt hoitovirhettä. Lopetan kun kaikki on vielä sisälläni kunnossa. Lopetin, vaihdoin kaupalliselle alalle. Sain mielenrauhan, kiireettömyyden ja saman palkan. Kutsumusta en nykyisestä ammatistani löydä, mutta en halua olla tekemässä sydäntä vaativaa työtä kello kaulassa. Voin nyt elää omaa elämääni. Minun ei tarvitse olla olemassa ainoastaan työtä tehdäkseni. P.s. Ja meidän työpaikassa oli vielä hyvä hoitajamitoitus. Monessa paikassa yhden hoitajan vastuulla on paljon enemmän. Martta-Sofia
  2. Minulla on useamman vuoden työkokemus sairaanhoitajana muistisairaita hoitavissa palvelukodeissa. Viime päivien uutisoinnit yksityissektorin hoivayksiköiden ongelmista eivät ole hämmästyttäneet minua ollenkaan. Uutisiin nostettu yritys ei ole ainoa, jonka olisi katsottava peiliin. Oikeastaan olen eniten hämmästynyt siitä, että ihmiset – sittenkin – tuntuvat välittävän siitä, miten vanhuksia ja muistisairaita Suomessa nykyään hoidetaan. Aluksi on kerrottava, että yksityisissä tehostettua palveluasumista tuottavissa yrityksissä jokainen työntekijä joutuu allekirjoittamaan sopimuksen vaitiolosta. Mitään, mikä voisi vahingoittaa yrityksen liiketoimintaa, ei saa kertoa. Ei edes kotona puolisolleen, ei edes asukkaiden omaisille, saati sitten julkisesti. Työntekijöitä ympäröi siis jonkinlainen pelon ilmapiiri. Jokainen työntekijä tietää, miten isoja nämä yritykset ovat ja millaisia summia niillä on käyttää mahdollisiin oikeusjuttuihin. Paljon enemmän kuin sillä alipalkatulla ja ylityöllistetyllä hoitajalla, joka ei edes tunne lainsäädäntöä niin hyvin, että tietäisi, mistä hän saa puhua ja keneen saa ottaa yhteyttä edes silloin, kun ihmishenget ovat vaarassa. Työurani alkutaipaleella olen nähnyt vuoteeseen hoidettavan vanhuksen, joka ei ollut kahteen viikkoon päässyt suihkuun, koska sen toteuttamiseen ei ollut tarvittavia apuvälineitä, eikä hoivajätti voinut ostaa niitä, koska ”rahaa ei ollut”. Vanhus kutisi kauttaaltaan, mutta ei voinut käyttää enää omia käsiään itsensä raapimiseen. Hän huusi kaiket päivät apua vuoteessaan ja pyysi huoneeseen tullessaan hoitajaa raapimaan häntä. Myöhemmin pääsin töihin paikkaan, jossa vanhuksia hoidettiin oikeasti hyvin. Olin valtavan helpottunut ja onnellinen voidessani antaa vanhuksille sitä hoivaa ja huolenpitoa, jota sairaanhoitajan etiikkani vaatii ja jonka he ansaitsevat. Sitten iso hoivajätti osti palvelukodin ja kaikki muuttui. Työn tekemisestä liian vähällä hoitajamäärällä tuli arkipäivää. Lisäksi ”hoitajiksi” palkattiin ihmisiä, joilla oli esimerkiksi lyhyt työkokemus henkilökohtaisena avustajana, muttei lainkaan hoitoalan koulutusta. Tämä siksi, että heille voidaan maksaa alinta mahdollista palkkaa. Lisäksi työvuorolistoihin alkoi ilmestyä työntekijöitä, joita ei oltu koskaan edes pyydetty työvuoroon. Kaikki tämä lisäsi entisestään hoitoalan koulutuksen saaneiden hoitajien työtä, sillä vastuu hoidosta ja esimerkiksi kaikkien lääkkeiden annosta jäi heille. Yksi hoitaja saattoi joutua työvuoronsa aikana huolehtimaan useammankin eri osaston ja yhteensä yli 30 ihmisen kaikesta lääkehoidosta – oman työnsä ohella tietenkin. Kaiken lisäksi kaikkien hoitajien, myös sairaanhoitajien, työhön kuului siivoamista, tiskaamista, pyykkäämistä aivan loputtomiin. Miettikää, mitä tarkoittaa hygieniankin kannalta, että samat hoitajat, jotka juuri tekivät alapesun asukkaalle, jonka vatsa oli toiminut vaippaan, hämmentävät ja tarjoilevat hetken kuluttua aamupuuroa. Aamupuuron syötettyään he tiskaavat astiat ja rientävät pesemään valtavan määrän lakana- ja vaatepyykkiä. Itse olen lähtenyt ottamaan myös verinäytteitä suoraan kakkapesuilta. Lähtiessäni sitten viemään näytteitä kaupungin laboratorioon olen samalla napannut osaston jätesäkit mukaan ja kiikuttanut ne keräysastioihin. Työnteko muuttui päivästä toiseen selviämiseksi. Että saisi kaikki aamuisin ylös vuoteestaan, vaipat vaihdettua ja puhtaat vaatteet päälle. Että saisi kaikki ruokittua. Että saisi aamupuuron syötettyä viimeisellekin edes puolta tuntia ennen lounasaikaa. Että saisi kaikille lääkkeet annettua. Työntekijät, jotka ennen hoitivat asukkaita rakkaudella ja lempeydellä, väsyivät. Asukkaat muuttuivat numeroiksi. He muuttuivat vertailuksi siitä, kuinka monta kukin työntekijä oli laittanut tänään. Niin, laittanut. Se tarkoittaa aamu- tai iltatoimien tekemistä. Minä olen laittanut yhdessä vuorossa kymmenenkin asukasta. Koska oli pakko. Näillä vanhuksilla on nimetkin, heillä on omat tarpeensa, tarinansa, tapansa. Mutta nyt heistä kaikista oli saatava samanlaisia, että heitä ehti ”laittaa” lyhyessä ajassa mahdollisimman monta. Arvatkaa mikä siihen auttaa, jos ei ole työntekijöitä, joilla on aikaa keskustella, maanitella, neuvotella, laulaa tai lohduttaa muistisairasta, jonka maailmaan kiire ei enää ulotu? Tai jos työtä tekevät ihmiset, joilla ei ole lainkaan hoitoalan koulutusta, eikä siis edes keinoja kohdata muistisairasta? Siihen auttavat psyykeen vaikuttavat lääkkeet. Hoitajat alkavat toivoa, että vähän jokaiselle saataisiin jotain, mikä pitäisi heidät aloillaan, hiljaa ja kiltisti. Että heistä tulisi nopeita laittaa. Ihmisistä. Lisäksi on alettava laskemaan, mitä on pakko tehdä ja mitä voi jättää tekemättä. Että ehtisi taas seuraavaan huoneeseen, seuraavaan ylös, vessaan, yöpuku pois, vaippa pois, alapesu, vaippa päälle, sukat, housut, paita- ruljanssiin. Ja tämä monta kertaa aamussa monen asukkaan kohdalla. Jollakin oli kyynärpää auennut, mutta haavataitosta ei ehtinyt vaihtaa, ehkä iltavuoro ehtii. Luoja tietää, mistä sekin haava oli tullut. Yhdellä oli pitkät kynnet, mutta nyt ei ehtinyt leikata. Yhdellä perusvoide lopussa, mutta nyt ei ehtinyt lähteä varastosta hakemaan uutta. Yhden hampaita en taaskaan saanut harjattua. Luoja tietää, milloin ne oikeasti on viimeksi harjattu. Vuodepotilaalla on päällään samat vaatteet kuin viikko sitten. Luoja tietää, milloin hänen korviensa taakse on viimeksi edes katsottu ja kuinka monta puhdasta taitosta tarvitaan pesemään viikkojen lika. Luoja tietää, ettei radio tai televisio korvaa ihmistä yksin huoneessaan makaavalle vanhukselle, vaikka huono omatunto saakin hoitajan päivästä toiseen painamaan kaukosäätimen ON-nappulaa. Luoja tietää, että se kaikkein väsynein hoitaja tai kaikkein nuorin ja ujoin sijainen, jonka ymmärrettävästi huolissaan oleva omainen haukkui äitinsä huonosta hoidosta, lukkiutuu vessaan itkemään pahaa oloaan edes 5 minuutiksi, vaikka oikeastaan sellaiseen ei olisi nyt aikaa, kun on niin paljon hoidettavia. Kun tietää, paljonko nämä vanhukset tästä hoidostaan maksavat, ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Silloinkaan ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, kun terveysjätti ilmoittaa, että tästä lähtien firma vaatii, että jokaiselle asukkaalle on tarjottava mahdollisuus ulkoilla. Millä ajalla, millä työvoimalla? Kenen jaksamisella? Firma vaatii paljon muutakin, mutta firma ei anna mitään. Olin itse useamman kerran sairaslomalla työuupumuksen ja keskivaikean masennuksen vuoksi. Sitten en enää jaksanut ollenkaan ja lopetin työt yrityksessä. Joskus näen yhä unia niistä vanhuksista, joista yritin parhaani mukaan pitää huolta. Usein mietin, miten he nyt voivat. Nyt uutisointeja lukiessani mietin, minkä vuoksi oikein väsytin itseni. Minkä vuoksi niin moni hoitaja yrittää voimiensa äärirajoilla tarjota palvelukotien asukkaille sitä hoivaa, joka heille on luvattu ja josta he maksavat? Minkä vuoksi yrityksellä, jonka omistajaporras tienaa miljoonia vuodessa, ei ole rahaa yhteen suihkulavettiin, ettei kenenkään tarvitsisi maata pesemättömänä vuoteessaan viikkokausia. Minkä vuoksi asukas, joka maksaa hoidostaan 5000 euroa kuussa, ei pääse aamupäivällä vessaan, vaikka on herännyt jo kuudelta, koska hoitajilla ei ole aikaa ja onhan sinulla se vaippa. Miten voivat nukkua yönsä nämä ihmiset, joiden miljoonat on otettu sairaiden kärsimyksestä ja hoitajien väsymyksestä?
  3. Tuntuuko, että olisi jotain sanottavaa, mutta et halua perustaa omaa blogia? Haluatko avautua jostain, kertoa hyvistä käytännöistä, työn iloista tai suruista? Kirjoita meille bloggaus! Tarjoamme hoitotyön ammattilaisille mahdollisuuden kirjoittaa blogi/kolumni-tyyppisiä kirjoituksia sivustollemme. Sivustolla on yli 2 miljoonaa sivulatausta vuosittain, somekanavissa yli 80 000 seuraajaa. Kirjoitukset jaetaan myös yhteisön some-kanaviin, joten tarjolla on runsaasti näkyvyyttä! Voit itse valita julkaistaanko kirjoitus nimimerkillä vai omalla nimelläsi. Toimi näin: 1. Lähetä kirjoitus osoitteeseen posti@hoitajat.net. Voit käyttää myös yhteydenottolomakettamme. 2. Laita viestiin nimi tai nimimerkki, jota käytät. 3. Jos haluat, rekisteröidy sivustollemme (ellet ole jo niin tehnyt) https://hoitajat.net/register/ Voit käyttää foorumilla tunnuksena omaa nimeäsi tai nimimerkkiä. Jos sinulla on tunnus foorumille, kirjoituksesi voidaan julkaista tunnuksesi nimissä. Jos haluat, kerro viestissäsi että haluat julkaisun tunnuksesi nimissä. Kirjoituksen pituudella ei ole merkitystä. Pääasia on, että teksti liittyy hoitotyöhön. Kirjoituksen pitää olla sinun omasi ja aiemmin julkaisematon, toisilla sivuilla julkaistuja tekstejä emme ota vastaan. Pidätämme oikeuden editoida (kirjoitusvirheet, otsikko yms) tekstejä, sekä valita julkaistavat kirjoitukset. Ei muuta kuin näppis sauhuamaan!
  4. ’’Sori Jenna, pakko jäädä vielä aamuvuorosta iltavuoroon, kun on taas kerran vajausta’’, oli yleisin tekstiviesti minkä sain äidiltäni, kun olin teini. Hoitajilla on koko ajan kiire. Työntekijöitä jää eläkkeelle ja joku irtisanoutuu, kun ei vaan enää jaksa aivan järkyttäviä työmääriä. Näitä paikkoja ei kuitenkaan täytetä. Siihen ei saada lupaa, joten työt siirretään jollekin muulle työntekijälle, tai palkataan sijaisia. Työvuoron päätteeksi kuuluu sanat: ’’On taas vajausta, kuka jää vielä toiseen vuoroon vai määrätäänkö joku?’’ Jos olisi tarpeeksi työntekijöitä, niin silloin ei tarvitsisi maksaa ylityökorvauksia, ja työajat olisivat kohtuullisia. Netistä voi usein lukea kuinka kuka tahansa voi olla lähihoitaja, sillä sehän on vain vanhusten takapuolten pyyhkimistä ja vähän jutustelua. Tämä ei todellakaan pidä paikkaansa. Lähihoitajan työssä vaaditaan osaamista, inhimillisyyttä ja kiinnostusta alaan. Lähihoitajan ammatti vaatii ihmiseltä selkärankaa ja eettisyyttä. Palkat heillä ovat tosin todella alhaisia, sillä he ovat ’’vain’’ lähihoitajia. Vanhusten asioista ei päätä hoitajat, ei omaiset, ei sellaiset henkilöt, joilla on kokemusta alasta. Lakeja ja asetuksia säätävät sellaiset ihmiset, kenellä ei ole mitään tietoa, siitä miten asiat kuuluisivat hoitaa, tai mikä olisi parasta. Väite: ’’Ihmisen paras paikka on koti’’, pitää paikkaansa aina siihen asti, kun ihminen pärjää kotona. Se, että sellaiset ihmiset, jotka ilmaisevat, että eivät pärjää tai jopa eivät uskalla olla kotona, joutuvat jäädä sinne. Onhan meillä sentään kotihoito, jonka yksi työntekijä pystyy hoitamaan kahdeksan tunnin työaikana, jopa 25 käyntiä. Ihmistä kuunnellaan aina siihen asti, kun hän ilmoittaa pärjäävänsä kotona. Näitä ilmoituksia tekevät myös muistisairaat, kenellä ei todellisuudesta ole mitään tietoa. Mutta hänellä on kuitenkin itsemääräämisoikeus, joten hänellä on myös oikeus jäädä kotiin. Kriteerit ovat vedetty todella tiukalle. Kotihoidon käynnit vähenevät tai lopetetaan, jos jokin korkeampi taho niin katsoo. Kotihoidon käynti on jollekin vanhukselle päivän ainoa kommunikoinnin mahdollisuus. Juttelu kuuluu ihmisen perustarpeisiin. Sitten jotkut kehtaavat ihmetellä, miksi vanhuksien ’’päät eivät toimi’’, kun he joutuvat kaikki päivät juttelemaan yksin tai sitten valokuville. Hoitajat haluaisivat olla läsnä ja jutella, mutta heillä ei ole siihen aikaa. Vanhukset pelkäävät olla kotona. He ovat yksin ja mitä jos he kaatuvat? He joutuvat elämään joka päiväisen pelon kanssa, mutta sehän on hyvä vaihtoehto, kunhan ei vain tarvitse järjestää hoitopaikkaa. Vanhukset kärsivät kotona. Tehostetun palveluasumisen paikat ovat tiukassa. Niitä on aivan liian vähän, sillä oletetaan, että kaikki pärjäävät kotona loppuun asti. Vanhuksia jätetään heitteille ja kaikki on yhtä massaa. Yksilöllisyys on unohtunut eikä vanhuksia kunnioiteta Suomessa tarpeeksi. Kotihoidon käynnin jälkeen vanhus joudutaan jättämään esimerkiksi tuoliin istumaan, koska tiedetään, että siitä hän ei pääse ylös, joten ei voi kaatua. Hänellä on teoriassa täysi vapaus nousta siitä ylös, todellisuudessa näin se ei kuitenkaan ole. Vanhuksien olemassaolo on unohdettu, mutta niin on myös hoitajien. Muistisairaus vie identiteetin. Se kiltti ja iloinen mummo ei välttämättä enää ole sellainen. Vanhuksien voima on jotain käsittämätöntä. Silloin kun hän päättää hyökätä hoitajan kimppuun, niin hän myös hyökkää ja siihen usein tarvitaan useampi hoitaja rauhoittelemaan tilannetta. Kirjoittaja on hoitajasuvun kasvatti, joka opiskelee radiotoimittajaksi Laajasalon opistossa. Kirjoitus on julkaistu alun perin Kaupunkikanavalla.
  5. Sami Sairaanhoitaja

    Hoitotyö rocks!

    Tiedättekö mitä, tässä kirjoituksessa ei avauduta raskaasta työstä eikä huonosta palkasta. Siitä on kirjoitettu ihan tarpeeksi, en jaksa sitä mantraa just nyt. Voitteko uskoa, minä rakastan tätä duunia! Olen tehnyt hoitopojan hommia toistakymmentä vuotta. Vanhainkodissa, teholla, päivystyksessä ja mitä näitä nyt on. Työ on todella haastavaa, mutta se ei ole rasite, vaan tämän homman suola! Onnistumisen kokemuksia tulee joka päivä. Saan valtavasti voimaa, kun näen potilaan kasvoilla hymyn onnistuneen toimenpiteen jälkeen. Tai kun pelokas lapsi muuttuu pienen keskustelumme jälkeen supersankariksi, joka on valmis ottamaan vastaan sen hoidon jota tarvitsee. Tai omaisten vilpittömän kiitoksen, kun olemme yhdessä saattaneet heille tärkeän ihmisen arvokkaasti viimeiselle matkalleen. Näitä esimerkkejä löytyy vaikka kuinka. Haastan sinut kollega nyt, kerro kommenteissa ainakin yksi asia, joka antaa sinulle voimaa tässä tärkeässä duunissa jota teemme? Ja ei, en kiistä etteikö tästä työstä pitäisi saada parempaa palkkaa, tottakai pitäisi, se on ihan selvä.
  6. E.A.K

    Kotihoidon kuppikakku

    Olen lähihoitaja, työmaani on viime aikoina paljon keskustelua herättänyt kotihoito. Voisin kirjoittaa pitkän tarinan työtahdista, mikä on välillä vähän turhankin nopeatempoinen. Tai työvuoroista, jotka joskus venyvät ratikkatyömaan ruuhkien takia jopa yli tunnilla. Hoitotyön epäkohdista, kuten alhaisesta palkasta. Mutta en kirjoita, nyt haluan lähestyä asiaa hieman eri kantilta. Ihmisillä on usein kuva, että kotihoito on kiireellistä, minkä vuoksi laatu kärsii, tehdään vain välttämätön ja jätetään asiakas oman onnensa nojaan; ”käydään sanomassa moit ja lähdetään”. Tampereen kaupungin kotihoitoon keikkaa tehneenä voin kertoa, että sellaista se siellä hyvin pitkälti onkin. Mutta ei meillä. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että teen töitä yksityiselle palveluntuottajalle ja kotihoidon tiimimme on hyvin pieni. Teen kolmen lähihoitajakollegani kanssa töitä pienen asiakaskuntamme hyväksi päivittäin – yleensä enemmän kuin pyydettäisiin tai vaadittaisiin. Joku voisi kommentoida, että ”mitähän tämä maksaa asiakkaalle”. Itse asiassa joillekin tämä maksaa jopa vähemmän kuin kaupungin tarjoama palvelu. Meillä nääs ei oteta huomioon asiakkaan tuloja, vaan hinta on kaikille sama. Hyvän eläkkeen ansaitsevat saavat siis jopa halvempaa, mutta parempaa hoitoa, kun taas huonomman eläkkeen ansaitsevat eivät ehkä voisi edes harkita yksityisen kotihoidon tilaamista. Tähän totean vain, että elämä on. Epäreilua. Mutta koska järjestely on – ainakin vielä – tällainen, valitkoon ne, ketkä voi. Niin asiakkaat, kuin me hoitajatkin. Asiakkaamme luottavat meihin eivätkä epäröi pyytää apua ”hulluissakaan” asioissa. Kun yhden mummon tv:n asetukset ovat epäkunnossa, korjaan ne, jotta hänen ei tarvitse harmitella sitä, että lempisarjastaan jää jakso näkemättä. Seuraavalle asiakkaalle paistan jälkkäriksi pannukakkua ja koska huomaan, että hillo on loppunut, haen sitä lähikaupasta lisää. Kolmas asiakas saa virtsatieinfektioon ab-kuurin, mistä hän ilmoittaa minulle puhelimitse, joten riennän ennen käynnille menoa hakemassa lääkkeen apteekista, jotta kuuri voidaan aloittaa heti. Päivän viimeinen asiakas on muistisairas mies, joka on sekoittanut koko dosettinsa, joten unohdan kellon ja selvitän lääkkeet rauhassa. Käynnin jälkeen vielä istun parkkipaikalla autossani ja soitan asiakkaan omaiselle, josko hän hankkisi asiakkaalle lääkekaapin, ennenkuin lääkkeiden kanssa kerkeää tapahtua pahakin onnettomuus. Asiakkaamme ovat niin tyytyväisiä, että vain harva on meistä luopunut. Pitkäaikaisten hoitosuhteiden ja vähäisen hoitajavaihtuvuuden ansiosta tunnemme asiakkaamme läpikotaisin, ja meille onkin kertynyt ”nippelitietoa” hyvin paljon. Kun aamulla etsimme muistisairaan asiakkaan silmälaseja, tiedän heti, minne hän ne suurimmalla todennäköisyydellä on hukannut. Tiedän, kenen lääkkeet on keittiön kulmakaapin kolmannella hyllyllä ja tiedän, kuka haluaa kahvinsa mustana, kuka juo vetensä kylmänä ja kuka huoneenlämpöisenä. Huomaan asiakkaista heti pienetkin muutokset, joihin reagoin välittömästi kiinnittämällä huomiota mm. mahdolliseen kipuiluun ja tiedän, mikä hänelle parhaiten auttaa. Tiedän, monelta uskallan mennä käynnille herättämättä asiakasta ja kenen luo ei ainakaan salkkareiden aikaan passaa mennä. Eräs asiakas on kauppalappua kirjoittaessani jopa todennut; ”katso itse jääkaapista mitä puuttuu, sinä tiedät paremmin mitä me syödään, kuin minä itse”. Tämä kaikki vaatii meiltä paljon, eivätkä kaikki tähän pysty tai haluakaan pystyä – on meillekin tullut ja mennyt sijaisia, jotka ovat huomanneet melko pian, ettei tämä heille sovi. Olemme koko tiimimme voimin niin sitoutuneita tekemään 100% ja enemmänkin koko sen ajan, kun töissä olemme, että tämä paletti toimii. Jos joku lusmuilisi, tämä ei toimisi, sillä silloin vastuu kaatuisi muiden niskaan. Mutta kun kukaan ei lusmuile, tuotamme luotettavaa ja tehokasta hoitoa. Whatsupp-ryhmämme laulaa kokoajan, ja oikein kiireisen päivän aikana sinne kertyy jopa sata viestiä, joista suurin osa on muistettavia ja huolehdittavia asioita, mutta kun jokainen poimii jotain, mitä hoitaa eteenpäin, on juoksevien asioiden työlista pian selvitetty. Kaiken energian tähän työhön saa asiakkailta. Siitä, kuinka aidosti kiitollisia ja onnellisia he ovat, kun ”tämäkin asia tuli hoidettua niin hienosti”. Oikeastaan osa asiakkaista tuntuu enemmän ystävälle, kuin asiakkaalle. Heidän kanssaan nauretaan kömmähdyksille, jaetaan surut, juodaan päiväkahvit ja juorutaan päivän polttavimmat puheenaiheet – ammatillisuutta ja hoitovastuuta unohtamatta. Kun joku toinen, aikataulullisesti mahdottoman päivän päätteksi lopettaa työvuoronsa kotihoidossa ja miettii, miten huonoa hoitoa pystyi itsestään riippumattomien asioiden vuoksi antamaan, minä puolestani voin todeta, että tänäänkin olen työlläni ihan oikeasti tehnyt hyvää. Saamamme positiivisen palautteen ja intohimomme vuoksi olemme ikään kuin kotihoidon kuppikakku – väärinpäin kipattu leivos, joka tässä tapauksessa on lopputulokseltaan oikein erinomainen. Lähihoitaja E.A.K
  7. Martta-Sofia

    Lähihoitajan lupaus käytännössä?

    Valmistumistilaisuudessa lähihoitajat lausuvat juhlallisen lupauksen, jossa kiteytyy työn eettisen toiminnan periaatteet. LÄHIHOITAJAN LUPAUS – Lupaan lähihoitajana tehdä työtäni asiakkaan ihmisarvoa kunnioittaen ja hyvää elämää edistäen. YLE 20.11.2017: Seksuaalista häirintää voi kohdata myös hoitotyössä: "Kun olet potilaan kanssa aamupesulla, et voi lähteä tilanteesta" – Lupaan tukea ihmisen kasvua ja kehitystä, toimintakykyä ja omatoimisuutta sekä edistää terveyttä, ja hoitaa sairaita. MTV 18.5.2016: Hoitotyössä usein yli 10 tunnin vuoroja ja lyhyitä vuorovälejä – "Tilanne ei ole hallinnassa" – Lupaan pitää huolta apua tarvitsevista, ehkäistä syrjäytymistä, lievittää inhimillistä kärsimystä, elämän alusta kuolemaan saakka. Iltalehti 20.2.2018: Kotihoidon työntekijät kertovat uupumuksesta ja järjettömästä kiireestä: Työnantaja toivoo, ettei asiakas avaa ovea – Lupaan noudattaa ammattieettisiä periaatteita ja salassapitovelvollisuutta, kehittää ammattitaitoani sekä edistää omaa ja työyhteisöni hyvinvointia. Helsingin Uutiset 4.2.2018: Parjattujen juoksulistojen tekijä puhuu nyt HU:lle – "Vanhusten kotihoito on syöksykierteessä". Hoitajat itkevät saatuaan työvuorolistat käteen. – Sitoudun työyhteisöni sekä sosiaali- ja terveysalan kehittämiseen. Tehy-lehti 6.2.2018: Hoitotyön johtajat: Aika ei riitä tuoreen tutkimusnäytön etsimiseen ja juurruttamiseen Ajatuksia? – Martta-Sofia
  8. sh vm 83

    Työ vanhusten parissa palkitsee

    Kun kerron työstäni sukulaiselle, ystävälle tai tuttavalle, ensimmäinen toteamus on, että "miten te hoitajat jaksatte". No, eiköhän jokainen hoitaja tällä hetkellä pysty itse valitsemaan työnsä ja työpaikkansa oman mielenkiinnon mukaan. Työ on niin raskasta kuin siihen suhtautuu. Kaikkea ei tarvitse tehdä yksin ja yhteistyöllä ratkeaa moni ongelma. Vastavalmistuneet hoitajat hakeutuvat mielellään erikoissairaanhoitoon, jossa saa tehdä "temppuja" erikoisten hoitotoimenpiteiden muodossa. Vähän vanhemmat saattavat viihtyä terveyskeskuksen vastaanottotyössä tai vuodeosastolla. Jotkut taas pitävät vanhusten hoidosta, kuten palvelutaloissa ja vanhainkodeissa. Jokaisen osaamista ja erikoisalaa tulee kunnioittaa,eikä arvioida hoitajaa sen mukaan, missä tämä on töissä. Vanhusten hoito saattaa vaikuttaa rutinoituneelta, tylsältä, päivä päivältä samanlaiselta työltä, mutta kuten sairaaloissakin, vanhusten hoidossa ei ole koskaan samanlaista työpäivää. Mausteensa antaa omaisten kohtaaminen, vanhusten voinnin muutokset suuntaan tai toiseen, onnistumiset jossain hoidon osa-alueella. Sairaanhoitajan vastuulla saattaa olla usein myös sijaisten hankinta, joka vie paljon aikaa. Myös omat vastuualueeseen kuuluvat kirjalliset tehtävät, lääkäriyhteistyö ja asukkaiden lääkehoidosta vastaaminen on hoidettava ajallaan. Vanhusten arviointi ja kirjaaminen myös korostuu. Vanhusten hoito vanhainkodeissa ei ole vain sairaanhoitajan johdolla tehtävää työtä, vaan moniammatillista hoitotyötä. Kaikkien mielipiteitä kuunnellaan ja toimintaa kehitetään sen mukaan. Näkemykseni hoitotyöstä tämän tekstin perusteella saattaa vaikuttaa ruusuiselta. Uskon kuitenkin, että vaikka tulee päiviä jolloin laahustetaan kotiin rättiväsyneenä työpäivän jälkeen ilman lakisääteisiä taukoja, joku asia hoitotyössä palkitsee, että jaksaa seuraavana päivänä tulla taas samaan työhön. Ja väitän tässä, että se ei voi olla raha. Minulle tämä palkitseva asia on nähdä vanhusten hyvinvointi ja oman ammatillisen osaamisen kehittyminen päivä päivältä. Ja kun vapaa-ajan käyttää mielekkäästi, työasiat eivät jää mieleen pyörimään omalla ajalla. sh vm 83
  9. Sami Sairaanhoitaja

    Kuraa sataa, se syö hoitajaa

    Hoitajat.netin keskustelufoorumia selatessani törmäsin kollegan kirjoitukseen törkeimmistä avautumisista mitä hoitotyössä saa kuulla. Se on toki kirjoitettu huumorimielellä, mutta tämähän on ihan oikeata arkea meille hoitajille. Kollegan kirjoitus, jossa myös kuvitteelliset vastaukset törkypalautteeseen, meni suunnilleen näin: Kysymyksiä hoitajalle Q: Haluuksä turpaan? A: Kiitos tarjouksesta, mutta taidan jättää väliin. Tällä alalla sitäkin saa kokea yllättävän usein ihan kysymättäkin. Shokeeraavaa varmasti on, että se ei paranna sinun hoitoasi tai saa minun arvostustani sinua kohtaan nousemaan. Sori. Q: Ootko sä joku vi**n huora? A: En. Mutta et suinkaan ole ensimmäinen, jolta menee sekaisin nämä kaksi ammattiryhmää. Joten selkeyden vuoksi, tässä erot: Prostituoitu saa itse valita asiakkaansa, hänellä on parempi palkka ja hän kuulee varmasti vähemmän rivoja ehdotuksia työssään, kuin hoitaja. Q: Annatko pi**ua? A: kiitos, mutta joudun kieltäytymään tarjouksestasi. Sinänsä kaunis ajatus, eihän vuorotyötä tehdessä jää paljoa aikaa seksin harrastamiseen, mutta tässä tapauksessa elän mieluummin selibaatissa. Q: Ootko sä tyhmä? A: Olen. Eikö se ole jo sanomattakin selvää? Kuka järkevä ihminen tekisi tällaista työtä, tällaisella palkalla? Rankkaa sisäpiirihuumoriahan tämä, eikä noin tietenkään potilaalle työmaalla vastata. Nuo kysymykset eivät kuitenkaan ihan hatusta nykäistyjä ole, kyllä tollaista tekstiä saa tässä työssä liian usein kuulla. Minulta ei toki ole pipmsaa ruinattu eikä huoriteltu, mutta kyllä kollegat tollaista ovat saaneet kuulla. Homoksi on minuakin haukuttu. Nyrkistäkin olen saanut liian monta kertaa. Tuonkaltainen kura jota hoitotyössä ajoittain niskaan saa, syö ihmistä sisältä. Sitä kyynistyy ja väsyy. Painat jaksamisen äärirajoilla huonolla palkalla, etkä saa hoidettua työtäsi niin hyvin kuin haluaisit. Päälle saat kuulla tällaista tekstiä potilailta ja omaisilta. Toki enemmistö potilaista on asiallisia ja mukavaakin palautetta työstään saa, mutta nämä jää kyllä ihon alle pitkäksi aikaa. Olenko väärässä? Oletko kuullut vastaavaa työssäsi? Jätä kommentti!
  10. Pernasoppa

    Minne menet, hoitotyö?

    ”Kone ei voi koskaan korvata hoitajaa”, kuullaan kauhunsekaisella vibratolla hoivarobottien esittelyvideoiden jälkeen. Väittävät, että hoitaja ihmisenä olisi jotenkin kokonaisvaltaisempi ja tunteellisempi kuin hoivarobotti – tai vaikkapa lääkkeenantajarobotti, ruoansyöttörobotti tai vaipanvaihtorobotti. Ehkä se ongelma onkin juuri siinä, että meillä ihmisillä on tunteet, eivätkä ne aina ole positiivisia. Robotti ei anna sen näkyä, että lapsi valvotti koko yön, aamukahvi oli kylmää, motarilla oli ruuhkaa ja että potilaan arvomaailma ja elintavat eivät kohtaa hoitajan omia. Robotti ei uraannu eikä väsy. Hoitajia tarvitaan jatkossakin, ainakin vielä useita vuosia. Väestö ikääntyy ja sairauksien hoidot kehittyvät. Huoltosuhde kasvaa koko ajan, eli jos nykyisellä mallilla jatketaan, kohta ollaan siinä pisteessä, että täällä ei muuta tehtäisikään kuin että puolet kansasta hoitaisi ja hoivaisi sitä toista puolikasta. Jonkun pitäisi kuitenkin tehdä jotain muitakin töitä, joten näin ei voi jatkua. Siksi on turha huudella kauhuissaan, että digitalisaatio, mobiilipalvelut ja automaatit veisivät hoitajien työpaikat. Eivät ne vie, ne vain muuttavat niitä. Sosiaali- ja terveysalalla työskentelee Suomessa lähemmäs 400 000 henkeä, joista suurin osa on luonnollisesti koulutettua hoito- ja terapiahenkilökuntaa. On ymmärrettävää, että jos haetaan säästöjä, tässä nähdään hedelmällinen maaperä tuohon. Sosiaali- ja terveyspalvelu-uudistus ei välttämättä tuota joukkoa pienennä, mutta sen tavoite on saada sillä henkilöstöllä enemmän aikaan. ”Robotti ei voi korvata hoitajien hymyä.” Mutta voisiko se korvata otsarypyn? Miettikääpä kahta tulevaisuudenkuvaa. Ensimmäisessä tulevaisuudenkuvassa elämme pidempään ja sairaukset hoidetaan tehokkaasti. Potilaat sen sijaan ovat tässä tulevaisuudenkuvassa tyhjäsivuisia lihakirjoja, joita säilöntälaitoksessa kääntelevät ja syöttävät tyypit, joiden työpaikkailmoituksessa luki ”Raavahartiainen, työtäpelkäämätön saa paikan. Aiempi kokemus ihmisistä ei tarpeen.” Mutta jospa hoivaroboteilla ja muulla teknologialla saataisiinkin mielekkyyttä niin palvelujen käyttäjille kuin tarjoajille. Toisessa tulevaisuudessa eliniän odote kasvaa samalla tapaa. Siinä moni hoito- ja terapiatyön perustoiminto on automatisoitu, mutta nyt ennen niin kiireisillä hoitajilla onkin yhtäkkiä aikaa olla potilaille läsnä? Terveystieteiden kliinisten asiantuntijoiden kansallinen symposium järjestettiin tänä vuonna Helsingissä. Kutsuttujen listalla oli hieman vajaa 60 asiantuntijaa. Joukossa oli pohjakoulutukseltaan ainakin sairaanhoitajia, kätilöä, fysioterapeuttia ja röntgenhoitajaa. Tuo 60 on määränä naurettavan pieni, jos sitä vertaa esimerkiksi siihen, että jo sairaanhoitajia on Suomessa työelämässä laskentavasta riippuen 70 000:n hujakoilla. Mitä suuret edellä, niin toivottavasti me pienet perässä: Oli Yhdysvaltojen terveydenhuoltojärjestelmästä mitä mieltä tahansa, niin rapakon takana hoitajien asiantuntijaroolit ovat aivan eri sfääreissä kuin meillä. Tulevaisuus on meilläkin asiantuntijoiden maailma. Hoitotyön johtajilla ja esimiehillä on se etulinja ja organisaatio, mutta verkostojohtaminen jää asiantuntijoille. He toimivat liimana johdon ja hoito- ja terapiatyötä tekevän henkilökunnan välillä. Uusi teknologia, uudet näyttöön perustuvat käytänteet ja niiden jalkauttaminen ei saa olla etulinjajohtajan vastuulla. Hän antaa oman panoksensa mahdollistamalla toiminnan, mutta ei pysty siihen yksin. Niin kuin sellaiseen muka olisi aikaa. Kiire kiire kiire. Hoitotyö muuttuu siis entistä enempi erilaisiin asiantuntijarooleihin. Hoitajien vastaanotot ja itsenäisemmät toimenkuvat lisääntyvät. Toimenkuvaan ei kuulu enää halkojen hakkaamista ja hoitajan ei tarvitse olla siveellinen ja nuhteeton, vaan saa olla ihminen. Ei kaikista tule johtajia, opettajia, tutkijoita ja asiantuntijoita, mutta roolien jakautumisen rakenne muuttuu. Ei hoitotyö ole tässä mitenkään erityissuojattu ala. Kun muuallakin kone korvaa aiemmin ihmisen tekemää työvaihetta, näin käy meilläkin. Edes lääkärit eivät ole suojassa tältä kehitykseltä. ”Ihmiset eivät halua että robotti hoitaa heitä! He haluavat hoitajan kosketuksen ja tunteet!” Mistä me tiedämme, mitä ihmiset haluavat vaikkapa kymmenen vuoden päästä? Aiemmin mainitussa symposiumissa, visioimme kivunhoidon workshopissa tulevaisuutta. Miettikääpä, kuinka hoitotyötä muuttaisi iholle tai ihon alle asetettava anturi, joka luotettavasti arvioisi kehon kemikaalien perusteella potilaan kivun ja annostelisi nopeasti vaikuttavaa, sivuvaikutuksetonta kipulääkettä automaattisesti oikean määrä mittausten perusteella? Kivunhoito muuttuisi täysin – potilaan saama kipulääkitys ei olisi enää millään tapaa kiinni hoitajien tai lääkäreiden asenteista, kokemuksista tai kiireestä. Eli haluammeko me silti, että meillä pitää olla aina ja iänkaikkisesti se hoitaja tässäkin asiassa tekemässä sen päätöksen? Ennen kuin pääsemme ihon alle laitettaviin entsyymitason kipumittareihin, tai korvasta kivun mittaaviin pikamittareihinkaan tapahtuu varmasti jotain välivaiheita. Potilasvuoteen vieressä voisi olla integroitu kosketusnäyttö, josta painetaan hoitajakutsun sijaan kipuasteikolta numero, pahoinvointiasteikolta numero ja niin edelleen. Viesti painalluksesta menee hoitajan mobiililaitteeseen, josta ponnahtaa samalla esiin potilaan kipuprofiili ja ajantasainen lääkelista. Sovellus jopa ehdottaa hoitomuota, jonka sitten hoitaja hyväksyy tai muokaten hyväksyy. Automaattinen lääkekaappi hakee valinnan mukaiset pillerit tai valmistaa injektion, ja hoitaja vie ja annostelee sen potilaalle. Koska vielä ei oltu saatu osastolle sitä liukuhihnaa joka sen olisi vienyt. Olisi sääli, jos hoitohenkilökunta näkisi digipalvelut, mobiilipalvelut ja automatiikan saapumisen niin sanotusti hoitajien tontille uhkana. Nähdään se mahdollisuutena: Robotit eivät vie hoitajien töitä. Verkossa (esimerkkinä Mielenterveystalo.fi) toteutettava hoito on ihan oikeaa hoitoa. Mobiilipalvelut, somekanavat ja nettiterapiat ovat hoidon siirtymistä sinne, missä ihmiset ovat. Nähdään ne mahdollisuutena toteuttaa jatkossakin hyvää hoitoa, väestön ikääntyessä ja hoitajien eläköityessä kiihtyvällä tahdilla. Älkää ikinä perustelko mitään sillä, että näin on aina pruukattu tehdä. Provosoiden mutta rakkaudella, Tatu Tiala kliinisen hoitotyön asiantuntija (sh, TtM), Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiiri, Oulun yliopistollinen sairaala, Operatiivinen tulosalue, perioperatiivinen hoitotyö
  11. Hoitoala on ollut viime aikoina paljon otsikoissa. Uutisointia ja julkista keskustelua on leimannut voimakas syyllistäminen ja lynkkausmieliala. Ensin HUSLABin näytteenotossa virheen tehnyt sairaanhoitaja ja tänään kätilöt ja ilokaasukokeilu. Asiat ovat vakavia ja vaativat perinpohjaisia selvityksiä, mutta kaiken keskellä on silti muistettava, että hoitajatkin ovat ihmisiä. Virheiltä ei välty kukaan ja näissä tapauksissa onkin hurskastelua puhua "anteeksiantamattomista" virheistä. Näyttäkää minulle hoitaja, joka ei koskaan ole tehnyt hoitotyössä virheitä, niin näytän teille yksisarvisen, joka kakkii sateenvarjoja. Julkisuudessa useat tahot ovat tänään tuomineet jyrkästi päihteiden käytön työaikana. Hyvä niin, koska koulutetun hoitohenkilöstön ei sovi työskennellä päihteiden vaikutuksen alaisena missään tilanteessa. Töissä ei voi ottaa päihteitä, eikä töihin voi tulla jos edellisilta on venähtänyt liian pitkäksi. Muistettava kuitenkin on, että vuosittain käy ilmi lukuisia tapauksia, joissa terveydenhuoltoalan ammattilainen on ollut töissä päihteiden vaikutuksen alaisena, varastanut lääkkeitä tai ollut poissa töistä toistuvasti päihteiden vuoksi. Esimerkiksi vuonna 2013 Valvira eväsi peräti 110 hoitajalta ja 80 lääkäriltä luvan toimia alan tehtävissä päihdeongelmien vuoksi. Tämä ei ole mikään salaisuus - myös hoitajat ovat ihmisiä, jotka voivat sairastua päihderiippuvuuteen tai joutua vaikeaan elämäntilanteeseen. Tällaisissa tilanteissa tulee työnantajalla olla yhteistoiminnallisesti laadittu päihdeohjelma, jonka mukaan päihteiden väärinkäyttötilanteissa on työntekijän tilaa hoidettava. Taustalla voi olla sairaus, ja siihen on annettava asianmukaista hoitoa. - Päihteiden käyttöön liittyy usein sairauselementti ja kun on työssä käyvistä ihmisistä on kysymys, heitä pitää auttaa. Virheitä tehneillä ihmisillä on myös oikeuksia. Eikö meidän terveydenhuollon ammattilaisina pidä ymmärtää, että ensisijaisesti nämä kollegat tarvitsevat apua ja sen jälkeen pohditaan muita asioita, kommentoi kollega asiaa todella hyvin Facebookissa. Olen täysin samaa mieltä. My 2c. - Sami Sairaanhoitaja
×
×
  • Create New...