Hoidolliset sukset ristissä

[Vieras: sairaankuljettaja]

Omassa työpaikassani on ollut tähän saakka erittäin yhteneväiset hoitolinjat kaikkien sairaankuljettajien kanssa, mutta nyt viime aikoina ns. €sukupolvenvaihdoksen € myötä nuoret ensihoitajat ovat tuoneet monen hyvän asian lisäksi myös ristiriitoja hoidollisiin päätöstilanteisiin. Usein nämä ristiriidat liittyvät elvytyksestä pidättäytymispäätöksiin sekä vanhojen huonokuntoisten potilaiden hoidon tasoon ja laatuun: tietyt ensihoitajat haluaisivat pääsääntöisesti hoitaa laitoksessa asuvaa dementoitunutta vanhusta aivan samoilla hoitolinjauksilla kuin kotona asuvaa työikäistä. Mottona ensihoitajilla on että "hoidon pitää olla täsmälleen samaa riippumatta potilaan iästä, sukupuolesta tai fyysisestä/psyykkisestä kunnosta". Me vanhat ja kalkkeutuneet sairaankuljettajat emme tätä aivan pureskelematta niele joten erimielisyyksiä on ollut havaittavissa - tosin ei onneksi kovin usein.

Itselleni ja vanhemmille kollegoilleni on tullut vuosien kokemuksen, lääkäreiden kanssa käytyjen keskusteluiden sekä eri koulutusten myötä oma näkemys siitä mitä sairaankuljettaja voi, saa ja uskaltaa tehdä kentällä ja milloin on syytä nostaa kädet pystyyn ja keskittyä potilaan kivun ja olon parantamiseen. Mielestäni sairaankuljettajan ammattitaitoon kuuluu se että joissakin tilanteissa voi tehdä aivan omia itsenäisiä päätöksiä kysymättä lääkäriltä neuvoa tai kommenttia hoitotilanteeseen. Vastuulääkärin sekä sairaanhoitopiirin ohjeistukset on totta kai otettava huomioon mutta ainakin omassa työpaikassani ne ohjeet jättävät tilaa myös itsenäiselle ajattelulle.

Tällaisia itsenäisen päätöksen tilanteita ovat esimerkiksi elvytyksen aloittamatta jättäminen tai dementoituneen 90-vuotiaan potilaan hoitolinjaukset akuutissa tilanteessa. Useinhan näissä tilanteissa lääkäri on mukana tekemässä hoitopäätöstä mutta kaikki me jotka sairaankuljetusta teemme tiedämme myös sen että oikeilla sanavalinnoilla ja painotuksilla lääkäri antaa yleensä juuri ne hoito-ohjeet jotka haluamme kuullakin. 

Minua hämmästyttää se että miksi jo entuudestaan pätevä sairaankuljettaja kuluttaa ensihoitokoulun penkkiä useita vuosia hoitaakseen kaikkia potilasryhmiä samalla kaavalla ja samoilla metodeilla. Eikö juuri koulutuksen yksi päätavoitteista olisi opettaa itsenäistä tilanteenarviointia, päätöksentekoa eikä toimimaan eksaktisti jonkin tietyn hoitoproseduurin mukaan?

Arvostan näiden nuorien ensihoitajien teknistä ja teoreettista ammattitaitoa hyvin korkealle, mutta näiden taitojen käytäntöön soveltamisessa sekä hoidollisessa kokonaisnäkemyksessä olisi mielestäni vielä jonkin verran parantamisen varaa. Helppoja ja yksioikoisia eivät nämä asiat suinkaan ole, etiikka ja moraali kun ovat mukana kuvioissa hyvin vahvasti.

Tämä oli siis minun oma näkemykseni koskien ainoastaan omaa työpaikkaani, yleistää näitä kommentteja en halua enkä voi. Löytyykö kommentoitavaa konkareiden tai nuorempien näkövinkkelistä omilta vaikutusalueiltanne?.

[jeejee]

ns. €sukupolvenvaihdoksen € myötä nuoret ensihoitajat ovat tuoneet monen hyvän asian lisäksi myös ristiriitoja hoidollisiin päätöstilanteisiin. Usein nämä ristiriidat liittyvät elvytyksestä pidättäytymispäätöksiin sekä vanhojen huonokuntoisten potilaiden hoidon tasoon ja laatuun: tietyt ensihoitajat haluaisivat pääsääntöisesti hoitaa laitoksessa asuvaa dementoitunutta vanhusta aivan samoilla hoitolinjauksilla kuin kotona asuvaa työikäistä.

Nuorten ensihoitajien into hoitaa toivottomiakin tapauksia voi liittyä juuri siihen kokemuksen puutteeseen. Eli on helpompi hoitaa kun tehdä päätös olla hoitamatta.

Tilanne ei ole mitenkään erityisesti vain hoitajia koskeva. Olen osastolla nähnyt pari suhteellisen epätoivoista elvytystä kun tuore lääkäri ei ole halunnut tehdä päätöstä hoidon lopettamisesta.

[Vieras: Hörhö]

Vastuulääkärin sekä sairaanhoitopiirin ohjeistukset on totta kai otettava huomioon mutta ainakin omassa työpaikassani ne ohjeet jättävät tilaa myös itsenäiselle ajattelulle.

Pitää olla tällä protokollien luvatulla alalla (ambulanssitouhu) tilaa myös sairaankuljettajien omalle ajattelulle. Siitä ei tulisi mitään jos sumeasti toteutettaisiin kaikki hoito-ohjeet ajattelematta. Tästä on huonojakin esimerkkejä. Ne eriävät päätökset vain täytyy pystyä perustelemaan jälkikäteen jos aihetta on.

Tällaisia itsenäisen päätöksen tilanteita ovat esimerkiksi elvytyksen aloittamatta jättäminen tai dementoituneen 90-vuotiaan potilaan hoitolinjaukset akuutissa tilanteessa. 

Johan se jo tietyssä tilanteessa menee eettisesti arveluttavaksi jos rankkoja, agressiivisia hoitotoimia tehdään moinisairaalle ja vanhalle ihmiselle.

[dino]

Johan se jo tietyssä tilanteessa menee eettisesti arveluttavaksi jos rankkoja, agressiivisia hoitotoimia tehdään moinisairaalle ja vanhalle ihmiselle.

Näinhän se on. Ongelmalliseksi tilanne menee silloin jos omaiset ovat radikaalisti eri linjoilla, puhumattakkaan siitä että jos edes hoitotiimillä ei ole samoja periaatteita.

[Vieras: nantti]

Kyllähän innokkuus hoitaa kaikki saman muotin mukaan kertoo ennenkaikkea kokemattomuudesta. Ei kyetä vielä tekemään asiantuntijatason päätöksiä eli ei nähdä metsää puilta. Suomihan on maa missä formaalista koulutusta arvostetaan yli kaiken eikä kokemukselle anneta arvoa juuri lainkaan. Tämä on sisänsä hassua kun tiedetään, että teoriatiedon siirtäminen käytännön työhön on pääsääntöisesti surkeaa alasta riippumatta. Kokeneiden sairaankuljettajien ei pidä valua maanrakoon hienojen titteleiden edessä jos oma toiminta kestää eettiset ja teoreettiset vartailut nuorempien kanssa. Kokemus kunniaan.

[lemmy]

Voisiko aloittaja konkretian tasolla kertoa mitä hoidollisia linjaus ristiriitoja teillä on esim. mainitsemasi 90 v. dementikon kanssa? Siis mitä itse jättäisit esim. tekemättä jossain tilanteessa ja mitä nuo nuoret ensihoitjat tekisivät?

[Vieras: SVT]

Voisiko aloittaja konkretian tasolla kertoa mitä hoidollisia linjaus ristiriitoja teillä on esim. mainitsemasi 90 v. dementikon kanssa? Siis mitä itse jättäisit esim. tekemättä jossain tilanteessa ja mitä nuo nuoret ensihoitjat tekisivät?

Vähän sama kiinnostaisi minuakin. Uskon kyllä tietäväni, mitä haet takaa mutta esim. elvyttämättä jättäminen pelkän iän perusteella on aika riskaabelia, vaikka potilaalla olisikin vakavia perustauteja. Silloin käytössä tulisi olla vastuulääkärin hyväksymä DNR-ohje, joka tulee olla melko seikkaperäinen jotta se kestää esim. oikeudessa ! Kyllä se vaan niin on, että hoitajat ovat kaikesta huolimatta vain hoitajia, vaikka omasta mielestä olisi kuinka kova jätkä.

[yökkönen]

En ole ensihoidon tehtävissä mutta kirjoitus herätti ajatuksia sen verran, että raapustan mielipiteeni kuitenkin. Mielessäni heräsi ajatus, että nyt taitaa olla kyseessä todellakin eettiset ristiriidat asian suhteen.

Nuorena hoitajana minäkin olin kovin innokas ja kaikki oli kovin mustavalkoista, oikein taikka väärin. Kokemuksen puutteesta kaikki oli niin selvää, kirjanoppinut kun olin. Kauhistelin joskus lääkärien päätöksiä ja pidin monia suorastaan Mengeleen rinnastettavina yksilöinä. Vuosien saatossa olen oppinut hyväksymään elämän rajallisuuden. Joillekin se tulee 40-vuotiaana ja joillekin 90-vuotiaana. Mutta missä on se raja ketä elvytetään ja ketä ei?

Melko ristiriitaisia tunteita minussa on herättänyt myös tämä floridalaisnainen Terri Schiavo. Samoin ristiriitaisia tunteita herättää joku 40-vuotias alkkis, joka on kuolemaisillaan tai 90-vuotias dementikko. Ruokintaletkuissa eläviä ihmisiä on Suomessakin. Aletaankohan heiltä nyt poistaa tämä keinotekoinen ravinnonsaanti  kun se on Yhdysvalloissakin sallittua. Tulee vapaita hoitopaikkoja ja rahaa säästetään. 

Itse kyllä henkilökohtaisesti miettisin mikä on ko henkilön tuleva elämänlaatu, elämän odotettavissa oleva pituus, hoitotoimien aiheuttama fyysinen ja psyykkinen kärsimys, paljonko on kohtuullista käyttää yhteiskunnan resursseja. Tarkoitus ei ole ketään tappaa hoidon puutteeseen mutta kyllä hoitajilla ja lääkäreillä on oltava kyky nähdä pidemmälle kuin "tässä ja nyt".

"Sairaankuljettajan" kanssa tunnen olevani samalla aaltopituudella.

[Vieras: Paavali]

Aloitatko elvytyksen vai et? Mikä primäärirytmi,onko traumaperäinen,viiveet,yms esitiedot.näitten pohjalta

ratkaisu kohteessa.15 vuotta sakussa eikä yllätyksiä ole tullut.

[lemmy]

Juuri näitä juttuja haen kysymykselläni. Esim. miten toimitaan elvytys tilanteessa? Miten nestehoidon aloittamisessa? Miten vaikkapa koko kuljetuksen suhteen?  Kysymykset menevät kovasti etiikan ja potilaan oikeuksien puolelle joten en ihmettele toisaalta jos "nuoret ensihoitajat" toimivatkin ehkä varman päälle? Onko näin koulussa opetettu? Ei näihin kysymyksiin ole yhtä ja oikeaa ratkaisua? vai onko? Ja mitä sitten koko asiassa oikeastaan on vialla? Vanha kyyti-isännän sanontahan kuului; "Kuljettaa se täytyy kuitenki!"  :o

[Vieras: SVT]

Aloitatko elvytyksen vai et? Mikä primäärirytmi,onko traumaperäinen,viiveet,yms esitiedot.näitten pohjalta

ratkaisu kohteessa.15 vuotta sakussa eikä yllätyksiä ole tullut.

Edelleen peräänkuulutan ohjeistusta. "puoskaroinnin" aika on totaalisesti ohi. Laitetaan vaikka Galluppia pystyyn, eli kuinka monessa ensihoitojärjestelmässä on käytössä vastuulääkärin laatimat/hyväksymät DNR-ohjeet ?? Veikkaampa ettei kovin monessa....

Onko joku toiminta sitten eettisesti järkevää on asia sinänsä. Mutta faktaa on se, että ilman ohjeistusta elvyttämättä jättämiseen ja elvytyksen lopettamiseen vaaditaan LÄÄKÄRIN kannanotto. Itse olen onneksi saanut vuosia toimia ensihoitojärjestelmissä, joissa tuo ohjeistus on, joten päätöksenteko on paljon helpompaa ja turhalta konsultoimiseltakin vältytään.

[Vieras: sairaankuljettaja]

Mukava havaita että aihe on kirvoittanut hyviä ja asiallisia kommentteja.

Mielenkiintoista, mutta ei kylläkään yllättävää on huomata että tällä foorumillakin jakautuu sairaankuljettajien mielipiteet samalla tavalla laidasta toiseen kuin kentälläkin. Se mikä saa ajatusmaailman näinkin erilaiseksi näissä eettisissä ja moraalisissa asioissa samaa työtä tekevien keskuudessa onkin vaikeampi lähteä veikkaamaan. Mukana on kenties kokemus, koulutus, ikä ja varmastikin ihan perusluonteeseen ja elämänarvoihin liittyvät asiat.

Oli puhetta ns. DNR/ER-ohjeistuksesta. Aikanaan meillä on ollut vastuulääkärin kanssa puhetta ohjeistuksen luomisesta, mutta ollaan päädytty siihen että kovinkaan tarkkaa ja yksityiskohtaista listaa/ohjetta näiden tilanteiden varalle ei voida tehdä. Jokainen hoitotilanne ja päätöksen hetki on niin ainutlaatuinen ja monisäikeinen että mahdotonta antaa kaikenkattavaa tarkkaa ohjeistusta. Lääkärin antamana ohjeistuksena meillä on ollutkin käyttää omaa maalaisjärkeä ja harkintaa ja tarvittaessa soittaa lääkäriltä siunaus päätöksillemme. Juuri näiden asioiden monitahoisuuden vuoksi en näkisi kovin hedelmälliseksi aloittaa oikeiden yksittäisten potilastapausten ja ristiriitatilanteiden läpikäymisen ja pohtimisen täällä foorumilla, vaikka nimimerkit "lemmy" ja "SVT" ilmeisesti näin haluaisivatkin. Se olisi ns. loputon suo ja oikeita vastauksia ei täällä voisi kukaan antaa näihin tapauksiin. Toki se on myös hoitoilanteen olosuhteet ja taustat, potilaan omat toiveet ja tautihistoriankin tietävillekin vaikeaa, joskus jopa mahdotonta.

Peruspointtina tässä kyseessä olevassa asiassa sanoisin omana mielipiteenäni että eri mieltä saa olla työyhteisön kesken kaikista asioista, myös hoitolinjoista. Mutta jos erimielisyydet ovat sen kaltaisia että ne vaikeuttavat päätöksentekoa hoitotilanteessa ja aiheuttavat ristiriitoja, niin ehkä silloin olisi hyvä olla myös näistä vaikeista asioista työyhteisön ja vastuulääkärin kanssa yhdessä demokraattisesti sovitut pelisäännöt joita kaikki noudattavat myös käytännössä. Ja ehkäpä se olisi nykysuuntauksen mukaisesti sitten hyvä olla kirjallisena, niin ei tulisi niin paljon jälkipuheita. Tämä lienee meidänkin työyhteisössä edessä.

Potilaalla on oikeus elää mutta vähintään yhtä suuri oikeus hänellä on kuolla arvokkaasti ja omien toiveiden mukaisesti. Se että tietyssä vaiheessa lääkärit ja hoitajat osaavat pidättäytyä turhista, tuloksettomista ja kivuliaista hoidoista osoittaa vain heidän ammattitaitoaan ja kykyä asettua potilaan ja omaisten asemaan.

Laput silmillä rynniminen ja sokeasti protokollien ja ohjeistuksien mukaisesti hoitaminen riippumatta potilaan sairauksista, ennusteesta tai toiveista osoittaa tietynlaista itsekyyttä, "sieltä ali mistä aita on matalin-mentaliteettia" ja kyvyttömyyttä ottaa vastuuta. Jos tämänkaltaista ammattitaitoa ja vastuunottamiskykyä ei synnynlahjaksi ole saanut niin sitä taida valitettavasti oppia koulunpenkillä eikä kursseilla. Sitä opitaan ainoastaa elämällä ja kokemalla niin töissä kuin omassa elämässäänkin.

[lemmy]

En ollut vailla mitään potilastapaus esimerkkejä, tarkoitin vain että millaisissa käytännön asioissa teillä tulee ristiriitoja? edelleenkään en ole mielestäni saanut vastausta? Elvytyksestä kyllä puhutaan, siitä on puhuttu tällä foorumilla ennenkin, myös eettisestä näkökulmasta. Tuo elvytys juttu onkin jotenkin "selvempi" kuin moni muu asia esim. nuo mitä edellä mainitsin. Edelleenkin perään, että mitä ne ristiriidat sitten oikein ovat?

[Vieras: sairaankuljettaja]

Käytännön asiat joissa ristiriitoja on tullut (ja edelleenkin painotan että todella harvoin) ovat kovin moninaisia. On ollut eriäviä näkemyksiä siitä että lähdetäänkö toteuttamaan hoitavaa vai oloa helpottavaa hoitoa (esim. liuotus/kivunhoito), hälytetäänkö lisävoimia kohteeseen ja ihan perusasiasta että missä potilaan jatkohoito toteutetaan. Tämä viimeinen tulee erityisesti esille silloin kun sairaankuljetus on kutsuttu päivystysaikana hoitokotiin, vanhainkotiin, dementiayksikköön tms. jossa vanhuksen olotila on muuttunut huonompaan suuntaan. Kyseessä on usein kuumeilu (VTI), vajaatoiminnan pahentuminen tai sydänvaiva. Itse en ymmärrä sitä että esimerkiksi terminaalivaiheen ca-potilasta tai letkuruokinnalla olevaa 90-kymppistä dementikkomummua pitäisi lähteä kuljettamaan minkään sairauden tai tilan huonontumisen vuoksi keskussairaalatasoiseen hoitoon. Kivun/kuumeen/nestetyksen yms. hoito pystytään lähes aina toteuttamaan ko. laitoksessa - jopa kotona,  joten hyötyykö potilas jos hänet siirretään tarkempiin jatkotutkimuksiin keskussairaalaan? 

Jos molemmat sairaankuljettajat ovat samaa mieltä tämänkaltaisista hoitolinjoista niin yleensä konsultoiva lääkäri sekä hoitolaitoksen hoitajat ovat samalla kannalla. Mutta jos sairaankuljettajien näkemykset eroavat radikaalisti toisistaan, niin vaikeaksihan yksinkertainen hoitotilanne menee.

Joskus meille kaikille tulee se vaihe eteen jolloin morkku, happi ja hyvä perushoito ovat täysin rittäviä hoitoja. Sitä vaan eivät kaikki (ensi)hoitajat ole vielä sisäistäneet.

[Vieras: SVT]

Käytännön asiat joissa ristiriitoja on tullut (ja edelleenkin painotan että todella harvoin) ovat kovin moninaisia. On ollut eriäviä näkemyksiä siitä että lähdetäänkö toteuttamaan hoitavaa vai oloa helpottavaa hoitoa (esim. liuotus/kivunhoito), hälytetäänkö lisävoimia kohteeseen ja ihan perusasiasta että missä potilaan jatkohoito toteutetaan. Tämä viimeinen tulee erityisesti esille silloin kun sairaankuljetus on kutsuttu päivystysaikana hoitokotiin, vanhainkotiin, dementiayksikköön tms. jossa vanhuksen olotila on muuttunut huonompaan suuntaan. Kyseessä on usein kuumeilu (VTI), vajaatoiminnan pahentuminen tai sydänvaiva. Itse en ymmärrä sitä että esimerkiksi terminaalivaiheen ca-potilasta tai letkuruokinnalla olevaa 90-kymppistä dementikkomummua pitäisi lähteä kuljettamaan minkään sairauden tai tilan huonontumisen vuoksi keskussairaalatasoiseen hoitoon. Kivun/kuumeen/nestetyksen yms. hoito pystytään lähes aina toteuttamaan ko. laitoksessa - jopa kotona,  joten hyötyykö potilas jos hänet siirretään tarkempiin jatkotutkimuksiin keskussairaalaan? 

Jos molemmat sairaankuljettajat ovat samaa mieltä tämänkaltaisista hoitolinjoista niin yleensä konsultoiva lääkäri sekä hoitolaitoksen hoitajat ovat samalla kannalla. Mutta jos sairaankuljettajien näkemykset eroavat radikaalisti toisistaan, niin vaikeaksihan yksinkertainen hoitotilanne menee.

Joskus meille kaikille tulee se vaihe eteen jolloin morkku, happi ja hyvä perushoito ovat täysin rittäviä hoitoja. Sitä vaan eivät kaikki (ensi)hoitajat ole vielä sisäistäneet.

Ihan hyviä asioita kirjoittelet mutta en voinut olla kiinnittämättä huomiota kohtaan liuotus / kivunhoito ! Toivottavasti teilläpäin HOITAJA ei tee päätöstä liuotushoidosta tai siitä pidättäytymisestä ?

[2ndfds11]

Ristiriitoja on paljon ja niitä tulee paljon, mutta paras tapa on ottaa asia kahvipöydässä esiin ja keskustella rakentavasti. Mielipide erot ovat rikkautemme. ;)

[Vieras: sairaankuljettaja]

SVT:lle voin kertoa että meidänkään firmassa hoitaja ei tee liuotuspäätöstä, eikä myöskään päätöstä olla liuottamatta, vaan lääkärin kanssa yhdessä pohtien. Kuten jo aiemmin sanoin niin hyvin paljon sairaankuljettaja pystyy oikeilla sanavalinnoilla, painotuksilla (siis oikean ja todellisen kuvan antamisella tilanteesta) ohjaamaan lääkärin päätöstä ja ohjeistusta.

Ja mitä tulee tähän hoidollisten ristiriitojen ratkaisemiseen kahvipöytäkeskusteluilla niin uskon yhteneväisempään ja demokraattisempaan lopputulokseen päästävän kun keskustellaan isommassa porukassa vastuulääkärin mukana ollessa.

Ja ikävä kyllä se taitaa olla niin että ainakin meillä on tilanne se että nämä pari nuorta ja innokasta saadaan ruotuun vasta kirjallisilla lääkärinohjeilla. Toivottavasti näin, sillä olisi harmii jos muuten hyvistä sijaisista/keikkalaisista pitäisi luopua heidän innokkuuden ja erilaisen asennemaailman vuoksi.

[OldOne]

SVT:lle voin kertoa että meidänkään firmassa hoitaja ei tee liuotuspäätöstä, eikä myöskään päätöstä olla liuottamatta, vaan lääkärin kanssa yhdessä pohtien.

Pohtia aina voi, mutta päätöksen tekee lääkäri ;)

[Vieras: sairaankuljettaja]

Näin juuri, helpottaa usein lääkärinkin päätöksentekoa jos sairaankuljettajalla on omakin mielipide.