Tapahtui kerran

[LifeAsANurse]

Olipa kerran sairaanhoitajaopiskelija, joka valmistuisi pian unelma-ammattiinsa. Opiskeluaikana olivat vaaleanpunaiset silmälasit jo silmiltä pudonneet ja hän aloitti realististen ajatusten voimalla työn. Ja halusi olla siinä myös hyvä. Pian valmistumisen jälkeen hänelle tarjoitui tilaisuus muuttaa pois opiskelupaikkakunnalta ja aloittaa työt isossa sairaalassa. Ennakkoluulottomasti hän otti vastaan kaikki tarjotut työt eri osastoilla, kokeili ja oppi. Aikaa kului, työpaikka vakiintui yhdelle osastolle isosta erikoisalasta. Työtä nuori sairaanhoitaja ei pelännyt eikä osannut antaa kuin kaikkensa, jotta ihmisillä olisi hyvä olla sairaalassa. Tokihan vastoinkäymisiäkin sattui, mutta niistä hoitaja ajatteli vain ottaa opikseen. Työyhteisössä nuorella osaajalla oli oma paikkansa pidettynä ihmisenä, myös potilaat kiittelivät sairaanhoitajaa tehdyistä töistä ja huomioinnista, välittämisestä.

 

Usean vuoden jälkeen tuo sairaanhoitaja ajatteli vaihtaa työpaikkaa, oppia lisää, ja saikin työpaikan vielä isommasta sairaalasta. Silloin alkoivat vaikeudet. Työyhteisö oli edelleen osaavasta hoitajasta iloinen, mutta lähiesimiehen kanssa ei työt meinanneet sujua. Turhaa syyttelyä alkoi esiintyä, eikä sairaanhoitaja ymmärtänyt miksi häntä syytettiin sellaisista asioista, joita hän ei ollut tehnyt. Mutta koska hän halusi asiat selvittää, hän otti yhteyttä luottamusmieheen. Vastaus pöyristytti hoitajan! Hän sai "taputuksen päähän" ja hänelle sanottiin, että "koetahan pärjätä"! Viimein asiat menivät siihen pisteeseen, ettei sairaanhoitaja jaksanut, vaan sanoutui lukuisten kommervenkkien jälkeen irti. Myöskään ammattijärjestön lakimies ei apua hoitajalle suonut, vaan kehotti asiat selvittämään työpaikan sisällä.

 

Sairaanhoitaja ei halunnut antaa periksi, vaan päätti jatkaa valitsemassaan ammatissa ja saikin työpaikan eräästä sairaalasta. Kokemusta oli tässä vaiheessa kertynyt jo melkein kymmenen vuoden ajalta, joten uusi työpaikka toivotti uuden tulokkaan avoimin sylin tervetulleeksi. Ja jälleen hoitaja sai toteuttaa itseään, hoitaa potilaita, nauttia ihanista työkavereista ja oppia vielä enemmän, kuin siihen mennessä osasi. Mutta sitten, lähiesimies kutsui hoitajan kerran kansliaansa ja kertoi jonkun työkavereista valittaneen hoitajasta, koska hoitaja oli liikaa sanonut asioita tyyliin "minä olen oppinut tämän asian näin..." tai "olen tehnyt asian toisin, en tajunnut, että sen voi tehdä noinkin ja vielä helpommin" tai "eräässä toisessa sairaalassa...". Tällainen puhe oli ollut liikaa jollekin, samoin kuin lähiesimiehelle. Sairaanhoitajaa käskettiin unohtamaan entiset työpaikat ja juurtumaan nykyiseen. Sairaanhoitaja päätti puollustautua ja selittää kantaansa, ettei hän ollut tarkoittanut sanomiaan ikinä arvosteluksi. Vikatikki. Tuo puollustautuminen teki hoitajasta esimiehen silmätikun, puututtiin ulkonäköön, siihen mitä hoitaja "oli sanonut" jonkun toisen kertomana ja joita hoitaja ei taaskaan tiennyt sanoneensa, ainakaan siinä merkityksessä, kuin ne oli esimiehelle kerrottu. Esimiehen kansliasta tuli hoitajalle tuttu ja itsekunnioitus työssä hävisi kokonaan. Kauheaa oli katsoa osaavan hoitajan, joka oli kiinnostunut työstään, antavan periksi, alkavan inhoamaan työtään, jota ennen rakasti. Jälleen hoitaja lähestyi sekä luottamusmiestä että työterveyttä. Luottamusmies sanoi, ettei esimiehelle voi mitään, koska hän oli aina toiminut näin, työterveys käski selvittämään asian esimiehen itsensä kanssa. Selvitystä yritettiin, mutta esimies sanoikin sairaanhoitajan kiusaavan häntä. Sairaanhoitaja ei enää jaksanut, vaan alkoi itsekin sairastaa, jääden viimein kokonaan työstä pois.

 

Aikaa kului, ennen kuin seuraavan kerran tapasin tuon ihanan entisen työkaverini, joka jaksoi tiettyyn pisteeseen saakka puollustaa itseään. Uudelleenkouluttautuminen oli tuossa vaiheessa jo hyvällä mallilla ja elämä hymyili jälleen. Työyhteisömme henki oli romahtanut, useita hoitajia oli tuossa vaiheessa ja vaihtanut työpaikkaa ja itsekin sitä tein ja teen edelleen. Kaikkein ikävintä tämä on potilaille, kun osaavat ammattitaitoiset hoitajat lähtevät ja heidät korvataan vasta työnsä aloittaneilla. Ja ikävä meille, jotka jäävät, vastuu kasvaa, osaaminen on karannut muualle.

 

Miksi tällaisiin epäkohtiin ei puututa? Miksi mielivaltainen lähiesimiehen käyttäytyminen saa mennä jokaisen sormien läpi? Miksi esimiehet saavat, varsinkin pienemmissä yksiköissä, itselleen kauhean vallan ja heistä tulee koskemattomia? Miten monen sairaanhoitajan/lähihoitajan/laitoshuoltajan/sihteerin täytyy lähteä pois ja viedä osaaminen mukanaan, ennen kuin tyrannimaisille esimiehille saadaan joku kuri?

[-VF-]

Mitä jos siinä sairaanhoitajassa oli itsessään syy siihen, että päätyi ongelmiin esimiesten kanssa?

[Torlohka]

Mitä jos siinä sairaanhoitajassa oli itsessään syy siihen, että päätyi ongelmiin esimiesten kanssa?

Mitäpä jos VF:n kommentti ampui nyt omaan suoleen?

[-VF-]

Mitä jos siinä sairaanhoitajassa oli itsessään syy siihen, että päätyi ongelmiin esimiesten kanssa?

Mitäpä jos VF:n kommentti ampui nyt omaan suoleen?

Mitäpä sitten?

Kyllähän se erityisen omituista jos työpaikan vaihtaminen ei poista sitä, että joutuu esimiehen (ja/tai työkavereiden) kanssa ongelmiin.

[Pöllö]

Jutusta vaikea saada luotettavasti selvää, onko työntekijän asenne, tapa viestiä tai jonkinmoinen muuttumattomuus ongelma vai ei. Koulu- tai työpaikkakiusatuilla voi käsittääkseni olla myös luonteenpiirteitä, jonka kiusaajat helposti poimivat: tuo ei osaa/halua puolustautua, käyn siis sen kimppuun. Mikä on sitten todennäköisyys, että terveydenhuollon peräkkäisissä työpaikoissa esiintyisi perätöntä kantelua ja/tai kiusaava lähiesimies? Semminkin kun tuhansia hoitajia vaihtaa ajan myötä työpaikkaansa ja tämä tarina on yksi tuhansista muutoista?