kun "omia" potilaita kuolee useita

[HoitajaTitta]

Kokemuksia kyllä on. Suruviestin vieminen tai asiasta keskusteleminen omaisten/puolison kanssa on toisaalta lahja. Saa kokea ja oppia paljon; itsestään kuuntelijana ja asiassa, johon ei ole nippelineuvoja ja lääkettä.

[Noorak]

Koulussa meille opetettiin, että kun omaisille kerrotaan potilaan kuolemisesta, tulee nimenomaan käyttää sanaa kuollut. Tämä juuri sen takia, ettei tule missään tilanteessa, minkäänlaisia väärinkäsityksiä tai turhia toiveita potilaan tilasta.

[Aadelheid]

Koulussa meille opetettiin, että kun omaisille kerrotaan potilaan kuolemisesta, tulee nimenomaan käyttää sanaa kuollut. Tämä juuri sen takia, ettei tule missään tilanteessa, minkäänlaisia väärinkäsityksiä tai turhia toiveita potilaan tilasta.

Ja hyvä ihan siitäkin syystä että se sana kuolema pakottaa kohtaamaan todellisuuden, ettei tule mitään kieltämisreaktioita tai jotenkin sillei. Todella tajuaa sen että henkilö on kuollut. Tästä oli henkisen tuen ja traumaattisten kriisien kurssilla.

[Anu]

Parhaan "koulun" sain varmasti kotihoidossa saattohoidosta, sen muistaa ikuisesti. Ne paniikkikohtaukset, painajaiset, itkuiset puhelut ym. Kun potilas pelkäsi kuolemaa eikä halunut mennä ennen kuin tietyt omaiset olivat sopineet. Se on ainoa tilanne jossa ahdisti. Varmasti omat sukulaisten ja ystävien kuolemat ovat koulineet luonnetta myös, mutta en ahdistu kuolevan hoidosta. En kuitenkaan koe olevani empaatiton ja kyyninen, jollain täytyy jalat olla maassa.. Ja on joitakin potilaita itkettykin työkavereiden kanssa omassa porukassa, ei omaisten kanssa.

Ilmoittaessani kuolemasta käytän sanoja menehtynyt tai kuollut, riippuen siitä kuinka äkillisesti/odotetusti potilas on mennyt. Eli onko esim hoidon lopettamisesta tehty jo aiemmin päätös jne.

[Caddy]

Koulussa meille opetettiin, että kun omaisille kerrotaan potilaan kuolemisesta, tulee nimenomaan käyttää sanaa kuollut. Tämä juuri sen takia, ettei tule missään tilanteessa, minkäänlaisia väärinkäsityksiä tai turhia toiveita potilaan tilasta.

Nimenomaan. Kun itse totean kuoleman työssä (kentällä) istun yleensä omaisen kanssa alas ja kerron asian aika fraseologisesti: "Nyt on valitettavasti niin, että omaisenne on kuollut. Me teimme parhaanne ja tekin teitte parhaanne, kun apua hälytitte/elvytitte/autoitte/olitte hengessä mukana, mutta valitettavasti nyt kävi näin. Olen pahoillani ja koko tiimin puolesta esitän osanottoni." Ei sen silti tarvitse kyyniseltä kuulostaa. Ja seuraavaksi yleensä edetäänkin siihen omaisen tukemiseen. Siinä yritän puhua vähemmän ja kuunnella enemmän sekä vastata mahdollisimman selkeästi ja konkreettisesti kysymyksiin. Spekulaatiot väistelen järjestelmällisesti. (Tyyliin "mitä jos olisin soittanut aikaisemmin"). Vaikka kiire olisikin, yritän järjestää tähän vaikka lyhyenkin kiireettömältä tuntuvan hetken.

Hoistun kanssa olen kyllä samaa mieltä siitä, että on kohtuutonta leimata ammattilaista siksi, ettei hän suhtaudu kuolemantapaukseen kovin henkilökohtaisesti. Eivät ne minulle ainakaan kovin traagisia, rankkoja tai kuohuttavia keikkoja ole. Toki omaisten suru herättää jonkinlaisia myötäelämisen tunteita, mutta minusta olisi jotenkin arvelluttavampaa mennä itse niihin tunteisiin mukaan. Ammattiin kuuluu myös kuoleman kohtaaminen ja siinäkin voi olla ammatillinen. Omaisena kokisin varsin häiritsevänä, jos hoitaja alkaisi parkua kilpaa kanssani... Sitä pitäisin jotenkin epäammatillisena ja jopa ammattitaidottomana käyttäytymisenä.