Kysymys sairaanhoitajan opinnoista ja esiintymisestä, jännittämisestä

[Vieras: Panic]

Moi!

Odotan pääsykoetuloksia sairaanhoitoalan opintoihin osittain kauhuissani. Koe meni ihan kivasti ja uskon että saan paikan. Kaikki tämä stressi lukemisesta, kokeesta ja odottamisesta on kuitenkin laukaissut vuosikausia poissa olleen paniikkihäiriön tai ennemminkin sosiaalisen tilanteen pelon. Suurin pelko on joutua huomion keskipisteeksi, niin isossa kuin pienessä mittakaavassa. Esim. oman vuoron odottaminen esittäytymistä varten on jo paha ja jos pitäisi esiintyä luokan edessä -> taju lähtee (tai siltä tuntuu). Mulla on viimeksi ollut näitä tuntemuksia teini-iässä, nyt olen vuosikausia voinut hyvin ja elänyt normaalia elämää, tähän saakka. Kävin lääkärillä juttelemassa ja sain beetasalpaajaa sekä numeron psykiatriselle sairaanhoitajalle.

Nyt mietin että voinko ottaa paikkaa vastaan jos sitä tarjotaan? En usko että oireet katoaa yhdessä yössä, ikävä kyllä. Mä en vielä tiedä miten beetasalpaaja vaikuttaa, onko kyse enemmän fyysisestä kuin psyykkisestä oireesta, koituuko tästä jännittämisestä enemmän ongelmia. Tai joudunko sen takia unohtamaan alan opinnot saati pahimmassa tapauksessa myöhemmin keskeyttämään.

Ennen mitään suurempia päätöksiä mua kiinnostaisi tietää alan opinnoista. Tietty eri kouluissa toimitaan eri tavalla, mutta saisin hieman mielikuvaa mitä tuleman pitää. Oliko alussa jotain tutustumista muihin opiskelijoihin, esittäytymistä jne. Onko myöhemmin paljon esillä oloa (esitelmiä tms)? Onko jotain muuta mitä olisi hyvä tietää jännittäjän näkökulmasta?

Mä niin toivon että nää oireet katois yhtä nopeesti kuin ilmaantuikin. En halua että jännittäminen sanelee mun elämän ja tuhoaa mun unelmat.

[Lämäri]

En nyt ainakaan suoraan lähtis paikkaa hylkäämään, jos sellanen sieltä tulee. Niin hoitoalan, kuin kaikkien muidenkin alojen opiskelijoihin mahtuu jos jonkin näköstä tallaajaa, osa tykkää esiintyä, osa ei ja osa vihaa sitä. Alussa varmasti on vaihtelevissa määrin esittäytymistä yms. mutta eipä nuo mitään pahoja ollut, kerrotaan oma nimi ja vähän ittestä, ei sen kummempaa. En itekkää ole mistään sosiaalisimmasta päästä, mutta siinä tuo koulu meni ja nyt ois enää alle kuukaus opintoja jäljellä. Monet koulukavereista ymmärtääki varmasti, jos heti alussa kerrot et tämmönen tilanne on, eipähän ainakaan ala muut ihmettelee jos esiintyminen ei syystä tai toisesta mene putkeen. Meillä Metropoliassa niitä esiintymisiä oli jonkin verran koulun aikana, toki lähes kaikki oli sellasia et oltiin parin tai ryhmän kanssa edessä esittelemässä jotakin juttua, harvoin joutui yksin menemään eteen.

Kouluki kestää useamman vuoden, ja siinä on hyvää aikaa opetella hallitsemaan nuo asiat, varsinki jos ne tähän mennessä on jo ollu hallinassa, ni ei pitäs olla mahdotonta. Toki työpaikkaa valitessa ehkä jotkut paikat voi olla vähän hankalia ottamaan, ihan sen takia että riippuen työpaikan luonteesta ni voi joutua äkistikin kohtaamaan uusia pelottavia tilanteita, mutta eipä niitä kaikissa työpaikoissa ole. 

Toivottavasti tästä sekavasta tekstistä oli jotaki apua, mutta summa summaarum: Älä hylkää (mahdollista) koulupaikkaa, sit jos jostaki syystä kävis niin että et pysty jatkamaan opintoja ton takia, ni sit ainaki tiedät ettei tämä ala onnistu, mut ku kovasti yrittää ni sillä pääsee pitkälle

Tsemppiä!  

 

[Vieras: Panic]

Kiitos Lämäri vastauksestasi ja rohkaisusta!

Tuo jos esiinnytään yhdessä parin tai ryhmän kanssa, ei kuulosta lainkaan pahalta. Ehkä siinä on se, kun huomio jakaantuu useampaan henkilöön. Pystyn kyllä työskentelemään paineen alaisena, enkä ole sinänsä säikky. Yllättävät tilanteet ei myöskään haittaa tai tuota ongelmia, vaan nimenomaan se jännitys kohdistuu siihen jos odotan omaa vuoroani esiintyäkseni. En näe mitään järjellistä syytä jännitykselleni, tilanteet ei todellakaan ole sen "arvoisia". Se tunne vain vyöryy yli, halusin tai en. Nuorempana tästä vaivasta ei juurikaan löytynyt tietoa, nyt netti on pullollaan jos vaikka mitä. Ilmeisesti paras lääke onkin altistaa itsensä ja huomata selviävänsä hengissä koettelemuksista.

Kiitos vielä ja tsempit itsellesikin loppurutistukseen!

 

[OldOne]

Älä ihmeessä jätä menemättä, jännittäjäkin pääsee opinnot läpi, usko pois   Jos joku esitelmän pito tms on kauhun paikka, käy puhumassa lääkärille. Esim propralilla saa hyvin oireet kuriin. 

Tsemppiä! 

[Julma]

En kuollaksenikaan saa mieleen, kenestä oli kysymys, mutta joku tunnettu muusikko kertoi potevansa ramppikuumetta vielä vuosien keikkailunkin jälkeen. Ei siis ole lainkaan tavatonta, että opiskelijallakin saattavat kämmenet hiota erityisesti vieraan ryhmän edessä. Esiintyminen taitaa helpottua sitä mukaa, kun kurssi käy tutuksi yms. Omassa koulussa meillä oli melko paljon pienryhmätyöskentelyä (3-4 henkeä) ja esityksiä oli suurinpiirtein joka kurssilla. Usein esiintyminenkin tapahtui pienryhmissä, joka varmaankin tasaa sitä jännitystaakkaa.

Toisaalta jos oireet ovat kovin hankalia niin voivatko ne vaikuttaa ammatissa toimimiseen? Potilaat ja omaiset ovat välillä hyvinkin haastavia kohdata, on työpaikasta riippuen joitain esiintymistilanteita (osastotunnit, hoitokokoukset, raportit jne.) ja jossain voi toimenkuvaan kuulua jonkinsortin ryhmätilanteet potilaiden kanssa. Tietysti eroavat lähtökohtaisesti koulumaailmasta ainakin siinä, että pääsääntöisesti työelämässä esiintyjää ei arvioida samalla tavalla, eikä esitystä pisteytetä. Taitavat olla muutenkin enemmän vuorovaikutustilanteita, kuin luentotyyppisiä kouluesitelmiä.

Ps. Mun mielestä toi esitelmien pitäminen koulussa on aivan turhaa ajankäyttöä. Esiiintymistaitoja ja -motivaatiota ei ole 95 %:lla oppilaista ja käytännössä omiin dioihin kirjasta kopioidut tekstit luetaan sanasta sanaan monotonisella äänellä. Kukaan ei oikein keskity esitykseen saati sitten opi siitä mitään. Esityksille on yleensä vielä määrätty joku minimikesto, joten sitten kuunnellaan 17 minuuttia sitä täytepälpätystä, kun asia on ensin esitetty kolmessa minuutissa

[Vieras: Mummo]

Hei,

monä pakenin noita asioita niin pitkään,että lopulta romahdin ja sain avun mielenterveyspuolelta ja koko

elämäni muuttui ja nyt harmittaa,että häpesin mennä hakemaan apua ajoissa.Minunkin kohdallani kaikki alkoi

paniikkihäiriöstä ja sain siihen vain rauhoittavia lääkkeitä,eikä puututtu siihen,mikä sen taustalla oli,kuten

minunkin kohdallani oli rankkoja kokemuksia lapsuudessa ja minusta oli tullut ylisuorittaja jne...

 

[Vieras: Panic]

Kiitos teille!

Mä soitin uuden lääkäriajan ja samalla psykiatriselle sairaanhoitajalle. On joitain ryhmäterapiatunteja, joissa vois treenata tuota esiintymistä. Niin toivon että saisin itseni kuntoon mahdollisimman pian ja voisin aloittaa opiskelut (kunhan paikka vielä varmistuu). Kun näkisin ettei esiintyminen enää jännitä, niin ei jännitys pääse varmasti kiusaamaan muissakaan tehtävissä. Koska sitä todella mietin, että voinko toimia sairaanhoitajana jos joudun jatkuvasti pelkäämään em. tilanteita.

Nyt ei auta kuin odotella ja toivoa parasta.

Iloista alkanutta talvea teille!

[Jutta L]

Meillä ainakin opinnot sisälsi todella paljon ryhmätöitä, käytännön harjoittelua ja tietynlaista esiintymistä. Esiintymistilanteita oli ainakin töiden esittely luokalle yksin ja ryhmässä, erilaisten ohjausharjoitteiden tekeminen luokan edessä sekä myös esimerkiksi simulaatioharjoittelu, jossa potilastilanne täytyy hoitaa niin että muut katsovat vieressä ja arvioivat. Opintoihin kuului myös esim. lapsiryhmän ja vanhusryhmän ohjaamista jne. Mikään ei kuitenkaan ole sellaista, mistä ei selviäisi. Itse jännitin näitä tilanteita aluksi, mutta opintojen edetessä alkoi helpottamaan.

Myös sairaanhoitajan työ vaatii tietynlaista esillä olemista, erilaisten potilaiden kohtaamista ja hyviä vuorovaikutustaitoja.

Meidän koulu (Turun AMK) järjesti myös vapaasti valittavana opintona jonkinlaista jännittäjien ryhmää, missä juuri pelkäämiäsi asioita harjoiteltiin muiden jännittäjien kanssa. Mukaan vaan, tsemppiä!

[Vieras: Panic]

Kiitos Jutta L! Juuri tuota opiskelutyyliä pelkäänkin, mutta ehkä siihen karaistuu.

Luin äsken koulun sivuilla infotietoa ja siellä esiintyi useammassakin kohdassa jännittäminen. Ilmeisesti hyvinkin yleinen vaiva, tosin tiedän että itse reagoin keskivertoa ärhäkämmin.

Ja sanottakoon vielä että sain siis opiskelupaikan. Mietin nyt vielä hetken kuitenkin, ennen mahdollista hyväksymistä.

[Topias]

Itselläni lähihoitajakoulu ei vielä riittäny poistamaan tuota jännitystä vaan sen joutui taas työhön tullessa opiskelemaan uudestaan. Lohduttavaa tässä on kuitenkin se, että väkisin vaan menee sinne eteen änkyttämään muutaman kerran aivan yksin (ja toivottavasti myös saa kivaa palautetta) niin tilanne on kyllä merkittävästi helpottunut. Sen hyvän palautteen saamiseen ja onnistumisten kokemuksiin vaikuttaa merkittävästi hyvä valmistautuminen, kun tiedät mitä olet sinne eteen menossa puhumaan ja sinulla on muistin tukena jotain mistä lukea kun ajatus karkaa.

ps. olen nyt ollut noin 1,5v töissä ja olen ehtiny jo puhumaan yleisön edessä kohtuullisen kokoisilla koulutuspäivillä joka ei enää jännittänyt lainkaan niin paljon kuin aluksi ihan oman työporukan kesken pidetyt esiintymiset.

[Vieras]

Moi!

Oli ihan pakko vastailla sulle, vaikkakin opiskelen toista alaa, hoitoalalla kuitenkin:) Itse kärsin tosi pahasta esiintymisjännityksestä oikestaan koko peruskoulun ja ammattikoulun ajan, enkä voinut koulun aikana kuvitella mitään pahempaa kuin esiintyminen luokan edessä, oli aihe kuinka tuttu tai tuntematon vain. AMKissa se nyt vain sitten on helpottanut ihan hurjan paljon.

Alussa jännitystä helpotti se, että olin ammattikoulun jälkeen ehtinyt viettää muutaman vuoden töissä, eli pääsi tavallaan irrottautumaan niistä opiskelurutiineista. Sitten kun palasi koulumaailmaan AMKiin, niin itseäni ainakin helpotti jo sekin, että ryhmä oli täynnä mulle tuntemattomia ihmisiä - ihmisiä jotka eivät tienneet, että inhoan esiintymistä ja jännitän sitä joka solullani jo viikko ennen esitystä. Alku oli siis ihanan helppo, oli paljon helpompi kerätä sitä rohkeutta ja tsempata itseään kun tiesi, että muilla ei ollut mitään ennakko-oletuksia musta ja tyylistäni esiintyä. Pääsi vähän varkain irrottautumaan siitä punastelevan ja hengästyvän ja tärisevän tyypin leimasta:D

Mutta siis esiintymistähän opiskelusi aikana tulee olemaan, paljon. Terveysaloilla tehdään paljon ryhmä- ja paritöitä, jotka useimmiten esitetään koko luokalle tai jollekin toiselle ryhmälle. Siinä on taustalla yksinkertaisesti se, että työelämässä ollaan kuitenkin koko ajan esillä, pitää osata ilmaista itseään potilaille ja omaisille, esittää vaikea asia yksinkertaisesti asiasta tietämättömille ym. (ymmärrän, montaa muutakin tuo ihmetyttää, koska harvemmin siellä työpaikalla on 25 ihmistä kuuntelemassa kerralla esitelmöintiä Herra X:n nukahtamisongelmasta, mutta OPSien mukaan esiintyminen kuin esiintyminen, go figure:D).

Asiaa kuitenkin helpottaa, kuten jo muidenkin kommenteissa täällä, se että tosi harvoin mitään esitetään yksin. Siis oikeasti, en muista yhtäkään kertaa ensimmäisen koulupäivän jälkeen, jolloin olisin pitänyt ryhmän edessä esitystä yksin. Ja koska ala on mitä on, ihmiset ovat yleensä superihania (:D) ja ymmärtävät, että esiintyminen on harvalle ihmiselle sitä maailman hauskinta ja mukavinta. Ryhmätöitä on myös niin paljon ja usein, että niiden esittäminen on ainakin näin loppua kohden jo aika koominen häppeninki: Sovitaan usein etukäteen, että pidetään kaikki jonkun tietyn mittaiset esitykset ja että joku kysyy jotain nasevaa ja fiksua esityksen lopuksi, ei kuiteskaan liian vaikeita. Sitten kun on töiden esityksen aika, niin ketään ei oikeasti enää kiinnosta kuka siellä edessä on, ollaan toistemme naamoja katseltu sen reippaat kolme vuotta ja tunnetustihan kaikki vetää esityksen läpi powerpointtina. Mikään ei siis ole uutta vaan lähinnä äärimmäisen tylsää- kaikki räpläävät puhelintaan/tablettiaan eivätkä kiinnitä huomiota esittäjiin, mikä sekin on ihana helpotus ja kaikki tietävät sen. Tiivistettynä siis kaikki siellä ovat samassa jamassa ja kaikki haluavat esiintymisistä mahdollisimman kivuttomia, joten toisten tsemppaus on yleensä aika taattua (olkoon se sitten sitä täyttä ignoorausta).

Pahoittelen pitkää tekstiä, mutta halusin vain näin toisen himojännittäjän näkökulmasta jakaa ilosanomaa. Jännityksestä voi päästä eroon, harjoitus tekee oikeasti mestarin, vaikka itsekin aiemmin inhosin sitä kun noin sanottiin. Esiintymisestä tulee rutiinia, vähän kuin jonkun tunnin alussa kävelisit vain pöydän sijasta luokan eteen tietokoneen näytön ääreen. Peruskoulussa/amiksessa/lukiossa se esiintyminen on niin paljon harvempaa, että siitä ehti paisutella aina ison pelottavan jutun, nykyään asia on toisin.

Äläkä ihmeessä jätä ottamatta paikkaa vastaan jännityksen takia, se kaduttaa varmasti paljon enemmän kuin se, että joutuu esiintymään:) Tälle alalle kaivataan kaikenlaisia ihmisiä, toiset ajautuvat töihin paikkoihin joissa joutuvat pitämään luentoja, kokouksia sun muita, toiset hommiin joissa esiintyminen rajoittuu sille yhdelle potilaalle jutteluun kerrallaan. Tätä hommaa tehdään persoonalla, sillä sun omalla, joten itseään ei kannata väkisin muuttaa, vaan anna itses olla sellanen kun olet. Toki varmasti huomaat opintojen ekan vuoden aikana jos ala ei sulle sovi, silloin voit lopettaa ja miettiä vaikka jotain muuta. Mutta et voi tietää ennen kuin kokeilet! Lääkitys mikä sulla on varmasti helpottaa alkuun, ehkä joskus pääset siitä kokonaan eroon, mutta älä stressaa siitä:)

Paljon tsemppiä ja rohkeutta uuteen elämänvaiheeseen, kannattaa kokeilla!! Jännittäjä miettii asiat aina ensin negatiivisen kautta, mutta silti, pinnistä se pieni hetki ja kokeile edes. Mulla se onnistui, joten se on ihan täysin mahdollista sullakin:)