Jump to content

Hae sivustolta

Tulokset asiasanalla 'Työhyvinvointi'.



More search options

  • Hae asiasanan perusteella

    Erottele asiasanat pilkulla.
  • Hae kirjoittajan perusteella

Sisällön tyyppi


Foorumi

  • Hoitotyö
    • Kliininen hoitotyö
    • Terveydenhuoltoalan opinnot
    • Kansainväliset asiat
    • Edunvalvonta ja työsuojelu
    • Terveydenhuoltoalan työpaikat
    • Hoitajien kirpputori
    • Alakategoriat
    • Hoitajat Instagramissa
    • Hoitajat Facebookissa
    • Hoitajat Twitterissä

Categories

  • Ajankohtaista
  • Viihde

Categories

  • Blogi

Löytyi 13 tulosta

  1. Kaikki työyhteisön jäsenet tuovat työvuoroon mukanaan jotain, mikä vaikuttaa siihen, millaiseksi työpaikan ilmapiiri muodostuu. Esimies on tärkeässä asemassa työilmapiirin luomisessa, mutta yksikään esimies ei pysty tekemään sitä yksin. Hyvän työilmapiirin muodostumiseen tarvitaan jokaisen työyhteisön jäsenen panos. Tässä muutama pohtimisen arvoinen asia. Elämä on valintoja Työyhteisö ei ole harrastajateatterin näyttämöharjoitus, koti tai omien toteutumattomien toiveiden tai elämättömän elämän terapointitanner. Elämässä joutuu tekemään valintoja, ja aikuinen ihminen on vastuussa valinnoistaan. Kaikesta ei voi syyttää muita, työpaikkaa, olosuhteita, karmaa, puolisoa, pitkää työmatkaa, työvuorosuunnittelua tai pomoa. Hyvän työilmapiirin rakentamiseen kuuluu siten tietynlainen itsekuri. Se koskee kaikkia työyhteisön jäseniä. Tavaksi muodostunut valittaminen, tai lastin kaataminen työkaverin päälle saattaa olla yksilölle hetken helpotus, mutta jatkuessaan tehokas työilmapiirin latistaja. Elämän suuret mullistukset taas ovat sellaisia tilanteita, jotka on kenties hyvä saattaa jossain muodossa työyhteisön tiedoksi. Sen vuoksi, että työkaverit ja esimies ymmärtävät, mistä muuttunut olemus tai käytös johtuu. Henkilökohtainen ystävyys työpaikalla = ongelmia? Roolien sekoittuminen työyhteisön arjessa on mielestäni juurisyy moniin hoitoalan työyhteisöjen pitkäkestoisiin ja joskus monimutkaisiin ristiriitoihin. Liiallinen yksityiselämään kuuluvien tunteiden ja käytöksen tuominen työpaikalle heikentää työilmapiiriä. Työkaverin kanssa voi toki olla henkilökohtainen ystävä, mutta itselle on tarpeellista kirkastaa, että henkilökohtainen ystävyys ja työkaveruus ovat kaksi eri asiaa. Samassa työyhteisössä työskenteleviltä henkilökohtainen ystävyys edellyttää kykyä erottaa millainen käyttäytyminen, ja mitkä asiat kuuluvat työpaikalle. Ja mitkä eivät. Työkaveruuteen taas kuuluu se, että kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikkien kanssa täytyy tulla toimeen. Henkilökohtainen ystävyys työkaverin kanssa ei ole aina helppoa. Kyky käsitellä asioita objektiivisesti voi hämärtyä esimerkiksi silloin, jos ystävä-työkaveri on tehnyt potilastyössä selvän virheen. Tai jos tällä on päihdeongelma, johon pitäisi puuttua. Esimies ei voi olla henkilökohtainen ystävä oman alaisensa kanssa. Tämän sisäistäminen on muutoksen paikka niille hoitotyön ammattilaisille, jotka nousevat omassa työyhteisössä kliinisen hoitotyön tekijästä esimiestehtäviin. Kollegiaalisuuden kompastuskiviä Sairaanhoitajien kollegiaalisuusohjeiden mukaan vastuu kollegiaalisuudesta on kaikilla. Hoitotyön arkitodellisuus ei aina vastaa teoriaa. Työkaverin toimintatapaa pohditaan selän takana, mutta edes asiallisesta jutusta ei sanota suoraan asianosaiselle. Kollegaa nokitetaan ”potilaan parhaan” varjolla. Juoruilu on tehokas työilmapiirin nakertaja. Yhden ihmisen luulottelusta alkanut juoru saa helposti matkan varrella uusia tulkintoja, ja lopputulos on alkuperäistä huomattavasti värikkäämpi. Työyhteisössä pitkään jatkunut epämääräisenä vellova, sanoittamaton ahdistus tai paha olo saattaa ajan saatossa kärjistyä kautta ihmiskunnan historian tunnettuun syntipukki-ilmiöön. ”Oppi kantapään kautta” tai ”kukin vuorollaan” ovat hoitotyön ikävämmän historian roskalaatikkoon kuuluvia jäänteitä, kuten kirjoitin joulukuussa opiskelijaohjausta käsittelevässä postauksessani. Hyvän työilmapiirin rakennuspalikoihin kuuluu oikeasta asiasta puhuminen oikeaan aikaan, oikeassa paikassa ja oikeassa kontekstissa asianosais(t)en kanssa. Hyvä työkaveri ei puhu pahaa selän takana, eikä juoruile. Myös hiljaisuus on vallankäyttöä Työyhteisön viestinnän lähikanaviin kuuluu osastokokous. Osastokokouksessa jokainen läsnäolija vaikuttaa osaltaan ilmapiirin muodostumiseen. Tuttua lienee se, että suuri osa on hiljaa ja vain muutama(t) tuo(vat) mielipiteitään ja ajatuksiaan julki. Yhden henkilön vaikutus saattaa olla yllättävän suuri. Parhaimmillaan vaikutus on rakentava, innostava ja/tai mukaansatempaava. Tai sitten ei. Tuttuja lienevät myös sellaiset kokousroolit kuten tilantäyttäjä, draamaqueen, kyynelehtijä, tietäväinen, sitruunainen ja niin edelleen. Myös hiljaisuus on vallankäyttöä. Munat eri koreihin 2010-luvun hoitotyön ammattilaisen tasapainoisen arjen rakennuspalikoita ovat työ- ja yksityiselämän eri osa-alueet. Ihannetilanteessa ne täydentävät toisiaan. Elämä ja työelämä tuovat eteen kaikenlaista, ja harva välttyy koettelemuksilta. Vanhan sanonnan mukaan munia ei kannata laittaa samaan koriin. Se pitää paikkansa. Silloin kun yksi osa-alue koettelee tai pettää, niin muut kannattelevat. Ja ihminen pystyy jatkamaan eteenpäin. Omien akkujen lataamisesta täytyy muistaa pitää huolta: Toisille ei voi antaa sitä, mitä itsellä ei ole. Tällä on myös välillinen vaikutus työilmapiirin muodostumiseen. Alaistaidot Jokainen hoitotyön ammattilainen voi harjoittaa ja toteuttaa omassa työarjessaan työyhteisötaitoihin kuuluvia alaistaitoja. Hyviin alaistaitoihin kuuluvat muun muassa työpaikan perustehtävään eli työntekoon keskittyminen, yhteistyössä toimiminen, aloitteellisuus ja avoimuus uudelle. Hyviin alaistaitoihin kuuluu myös omaan työhön liittyvien kehitysehdotuksien tekeminen. Ja edellä mainittuun liittyen myös se, ettei loukkaannu, jos omat ehdotukset eivät aina toteudu. Millaisia kokemuksia sinulla on siitä, että samassa työyhteisössä työskentelevä kollega on myös henkilökohtainen ystävä? Entä millaisia ajatuksia tai kokemuksia sinulla on omasta työyhteisöstäsi esimiehen ja alaisen välisestä henkilökohtaisesta ystävyydestä?
  2. Hoitotyö – kuka suostuu tekemään sitä enää tulevaisuudessa?

    Lähi-, sairaan- ja lastenhoitajien sairauspoissaolot kääntyivät kunnissa nousuun muutama vuosi sitten. Hoitajat sairastivat selvästi enemmän kuin kunta-alan työntekijät keskimäärin. Samaan aikaan esimerkiksi lähihoitajista puolet koki työmääränsä lisääntyneen yli sietokyvyn. Sairaanhoitajaliiton ja Hoitotieteen tutkimussäätiön raportista selviää, että arviolta 60 prosenttia sairaanhoitajista kokee, etteivät työpaikan hoitokäytännöt perustu viimeisimpiin hoitosuosituksiin. Syynä ovat muun muassa riittämättömät resurssit, hallitsematon kiire ja työpaikkojen toimintaa tukevien rakenteiden vanhanaikaisuus. Työntekijöiden väkivallan kokemukset ovat nekin viime vuosina lisääntyneet työ- ja elinkeinoministeriön työolobarometrin mukaan. Naiset kokevat työpaikoilla henkistä väkivaltaa tai työpaikkakiusaamista selvästi miehiä useammin. Vuoden 2016 Kevan tutkimuksesta selviää, että terveysalalla joka kolmas työntekijä kertoi altistuneensa väkivallalle useita kertoja vuoden aikana. Luku on suuri siitä huolimatta, että työsuojeluun on kiinnitetty työpaikoilla huomiota. Vuonna 2014 tehdyn väitöstutkimuksen mukaan useampi kuin joka neljäs nuorista sairaanhoitajista aikoi jättää työnsä heti, kun se on mahdollista. He miettivät uranvaihtoa vähintään muutaman kerran kuussa. Pari vuotta aiemmin Superin tekemässä selvityksessä todetaan, että yli puolet perus- ja lähihoitajista on harkinnut alan vaihtoa. Hoitotyön jättämistä harkitsevat ovat uupuneita työhönsä ja miettivät työn kuormituksen vaikutusta omaan hyvinvointiinsa. Kiire, vaatimusten lisääntyminen ja vähäiset vaikuttamisen ja kehittymisen mahdollisuudet ovat omiaan ajamaan hoitajat pois alalta. Hoitotyö kuuluu myös niin sanottuihin matalapalkka-aloihin. Moni kokee, ettei palkka vastaa työn vaativuutta. Hoitajia pitää toistaiseksi hoitotyössä mielenkiintoinen ja haastava työ ja hyvä työyhteisö. Työhyvinvoinnin kannalta on merkitystä sillä, että hoitaja saa tehdä työnsä rauhassa, korkealuokkaisesti ja potilasta arvostaen. Johtamisella ja työn ja vapaa-ajan yhteensovittamisella on suuri merkitys hoitotyöntekijän jaksamiselle erityisesti kolmivuorotyössä. Keskeistä olisi myös hoitotyön peruspalkan korotus, ei juuri ja juuri riittävän kokonaisansion muodostuminen lisistä ja haittatyökorvauksista. Edellä mainituista asioista on puhuttu vuosikausia, mutta korjausliikkeet ovat olleet hitaita tai jääneet paikallisiksi. Sote-uudistuksen kynnyksellä epäkohtiin olisi mahdollista vaikuttaa. Toisin on kuitenkin käynyt. Hallitus on päättänyt vähentää hoitajien lomarahoja, lisätä työaikaa ja nostaa hoitajien eläkeikää. Kuka siis jaksaa ja suostuu tekemään näillä ehdoilla hoitotyötä enää tulevaisuudessa? Sitä on vaikea sanoa. Lähteet Flinkman, M. 2014. Young Registered Nurses’ Intent to Leave the Profession in Finland - A Mixed-Method Study. Turun yliopisto, väitöskirja. Julkisen alan työhyvinvointi 2016. Kevan tutkimuksia 1/2016. Saatavana: www.keva.fi. Kunta 10 -tutkimus. Sairauspoissaolot. 2017. Työterveyslaitos. Saatavana: www.ttl.fi. Lähi- ja perushoitajien työhyvinvointi 2012. Suomen lähi- ja perushoitajaliitto. Saatavana: www.superliitto.fi. Toteutuuko näyttöön perustava toiminta Suomessa? Raportti nykytilasta hoitotyön edustajien kuvaamana. 2018. Hoitotyön tutkimussäätiö ja Sairaanhoitajaliitto. Saatavana: www.sairaanhoitajat.fi. Työolobarometri Syksy 2016. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 34/2017. Saatavana: http://julkaisut.valtioneuvosto.fi.
  3. Opiskelijat työilmapiirin tuntosarvina

    Kollegiaalisuus?! Mitä?! Mikä?! Kuka?! Ketkä?! Taas yksi sana sisäistettävänä. Olinkin aika puulla päähän lyöty ja tunsin oloni jopa tyhmäksi, kun törmäsin tähän sanaan ensimmäisen kerran vasta viime syksynä. Mutta tämän sanan on minulle avannut hienosti mm. blogistimme Emmi. En lähde selventämään asiaa sen perusteellisemmin, sillä Emmin helmikuinen kirjoitus tekee sen mainiosti. Haluan kuitenkin selventää ajatuksiani työilmapiiristä opiskelijan silmin katsottuna. Opiskelijathan ovat yleisesti se vaihtuva ”materiaali”, ainakin hoitoalalla. Se vakio juttu, mutta kuitenkin vaihtuva. Joka kevät ja joka syksy tulee uusia opiskelijoita pienemmissä tai isommissa ryppäissä. Mitä nämä opiskelijat sitten ensimmäisenä aistii herkillä jännittyneillä tuntosarvillaan? Tietenkin sen hajuttoman ja mauttoman, mutta ilmassa energiatasolla väreilevän ilmapiirin. Mikä on opiskelijan virka työyhteisössä? Ovatko opiskelijat vakiokalustoa vai irtolehtisiä? Jaksetaanko heihin enää panostaa? Nyt kun näitä harjoitteluja on kertynyt jonkin verran tässä kolmen vuoden aikana, olen huomannut todella positiivista muutosta parempaan. Tai sitten minulla on ollut työilmapiirin osalta vain hyvä tuuri. Opiskelijat huomioidaan, jokainen erikseen tervehtii vastakkain sattuessa ja opiskelijoita pyritään kutsumaan nimiltä. Tämä todellakin vaikuttaa suunnattomasti harjoittelunjakson kulkuun ja haluun yrittää parhaansa niin työyhteisön kuin potilaidenkin hyväksi. Toki jokainen yhteisö varmasti omaa mustan lampaansa, mutta yleensä yksi yksilö ei AINA pysty pilaamaan sitä valoillaan olevaa tunnelmaa, jos muut ovat mustan lampaan ideologian yläpuolella. Opiskelijoidenkin kannattaa olla varuillaan, etteivät anna kovin paljon vastakaikua kenenkään mustamaalaamiselle tai valituksille, jotka eivät hyödytä ketään siinä yhteisössä. Itse lähdin tällaiseen mukaan kuuntelijana joskus aikoina, kun urasuunnitelmat olivat vain kaiku korvissa. Olotila niiden 6 tunnin työpäivien jälkeen oli aika rasittunut, enkä ymmärtänyt ollenkaan, mihin tämä yksi henkilö pyrki pahan olon purullaan. Työilmapiiri valttikorttina Palataanpas sitten 15+ vuotta eteenpäin tähän hetkeen. En minä toki ole päässyt nauttimaan pelkästä pään silityksestä harjoitteluissani. Olen saanut jopa huutoa ja nolausta osakseni, mutta nämäkin asiat ovat hoituneet hienosti anteeksipyynnöllä. Toki siinä välissä itse on ehtinyt keräämään jo melkoisesti kierroksia, en minäkään mikään itse täydellisyys ole. En oikeastaan lähelläkään. Itselläkin on vielä paljon opittavaa ilmapiirin hienosäädössä. Työilmapiiri on loppujen lopuksi noussut isoksi valttikortiksi siinä, mihin edes uskallan hakeutua keikkalistoille. Opintojen alku puolella kävin keikalla eräässä paikassa, mutta nyt en ole vakuuttunut ihan siitä, mitä tekisin, jos tarjoutuisi uusia tilaisuuksia. Paikkana todellakin oppimisen kannalta top-paikka, mutta työilmapiiri on erittäin ristiriitainen ja sen aistii vakityöntekijöistäkin metrien päähän. Todella häiritsevää, jos pitää tietää, kenelle ei kannata todellakaan esittää kysymyksiä. Toinen kokemus taas päin vastainen. Todella raskas ja itsenäinen työ ja paljon olisi kaupungilla tekemistä työhyvinvoinnin parantamisen kanssa, mutta työilmapiiriin työssäjaksaminen ei siellä kuitenkaan kaadu. Juurikin sinne uskalsin hakeutua pidempään sijaisuuteen harjoittelujaksoni päätyttyä, vaikka itse työnkuva aluksi hirvittikin. Yhtä me kaikki Kollegaalisuus yksinkertaisuudessaan käsittää kaikki ketkä työskentelevät ympärilläsi. Myös harjoittelijat kuuluvat sanan sisäpiiriin. Tehtävä työilmapiirin ylläpidossa on siis haastava ja laaja-alainen. Kukaan ei saa olla alempi arvoinen, jokaisella on tehtävä siinä yhteisössä. Ilman opiskelijoita ei olisi tulevia ammattilaisia. Miten meitä kohdellaan ja mitä työpaikasta halutaan ilmentää meille, on suoraan (tai kääntäen) verrannollinen siihen, minkälaisia hoitotyöntekijöitä meistä tulevaisuudessa muotoutuu. Minkälaiset kokemukset sinulla on työilmapiiristä opiskelijan kantilta katsottuna?
  4. 3 Asiaa miksi huumori auttaa jaksamaan hoitotyössä

    1. Huumori lisää yhteisöllisyyttä Kun kahvipöydästä kuuluu naurua, kun heität vitsin työparillesi ennen potilaan hoitoa, se keventää kummasti tunnelmaa. Huumori ikään kuin tuo meitä lähemmäs toisiamme. Se rentouttaa, keventää tunnelmaa ja lisää yhteisöllisyyden tunnetta. Lisäksi huumori voi myös lisätä tuottavuutta. Leppoisa ilmapiiri luo avoimuutta ja lisää työhyvinvointia. Huumorin tulisi olla tilanteeseen sopivaa sekä yhteisöllisyyttä luovaa. Ei syrjivää eikä eristävää. Lisäksi huumori on myös vaikea laji, koska kaikilla meillä on erilainen huumorintaju. Työkaveri on hyvä tuntea, jotta osaa vitsailla oikealla tavalla. Myös itselleen nauraminen kuuluu hyvään työyhteisöön. Huumorin taakse ei saa mennä piiloon, sen tarkoitus ei ikinä saisi olla ilkkuva tai nöyryyttävä. 2. Huumori virkistää raskasta työpäivää Parhaimmillaan huumori auttaa jaksamaan raskaan työpäivän. Olo on kuin piristysruiskeen saaneella. Tilanteeseen sopivan vitsin jälkeen aika menee usein kuin siivillä. Tiedämme tilanteen, kun potilaita on paljon, kiire vaanii nurkan takana ja tuntuu ettei tästä päivästä selvitä. Usein humoristinen hetki työkaverin kanssa antaa potkua loppupäivään. Huumori ja nauraminen auttavat yleensä katsomaan tilannetta myönteisemmin ja tulee tunne, että kyllä minä tästä selviän. 3. Potilaat suhtautuvat iloiseen hoitajaan myönteisemmin Kun hoitaja on rentoutunut ja hyväntuulinen se voi vaikuttaa suoranaisesti potilaan mielentilaan. Monia potilaita saattaa ahdistaa tai pelottaa hoitotoimenpiteet tai esimerkiksi vastaanotolla käynti. Me hoitajat voimme käydä potilaiden kotona, sekä avustaa heitä hyvinkin intiimeissä hoitotoimenpiteissä. Useiden potilaiden kanssa huumori auttaa rentoutumaan. Se vahvistaa hoitajan sekä potilaan keskinäistä kommunikointia. Tällöin on tietenkin tärkeää, että huumorin laatu on sopivaa ja huumori pysyy hyvänmaun rajoissa. On myös huomioitava missä tilanteessa huumoria käyttää, sekä tuntea potilasta edes hieman entuudestaan jolloin voi tuntea hänen huumorintajuansa. Yhteistyö voi sujua leppoisammin kun hoitotoimenpiteissä tai potilaan arjessa on mukana ripaus huumoria. Yhteenveto tästä kaikesta on, että sopiva määrä huumoria työssä auttaa jaksamaan, rentouttaa ja luo yhteisöllisyyttä. Se myös piristää, syventää potilassuhdetta sekä keventää tunnelmaa. Pidetään siis sopivaa huumoria yllä meidän raskaan työn keskellä, eikö niin?
  5. Työpahoinvointi - Entä kun ei enää jaksa?

    Voitko Sinä hyvin työssäsi? Työhyvinvointi tarkoittaa työn, sen mielekkyyden, terveyden, turvallisuuden ja hyvinvoinnin muodostamaa kokonaisuutta. Työhyvinvointia on todettu nostavan niin työyhteisön ilmapiiri, ammattitaito kuin motivoiva johtaminenkin. Miten nämä toteutuvat sinun työpaikassasi? On todettu, että lähihoitajien työ on fyysisesti kuormittavampaa, ja puolestaan sairaanhoitajilla psyykkinen kuormitus nousee korkeammaksi kuin lähihoitajilla. Psyykkinen kuormitus tarkoittaa muun muassa epäselviä tavoitteita, jatkuvaa kiirettä, muutosta tai pitkittynyttä epävarmuutta. Psyykkistä kuormittavuutta voi olla myöskin se, ettei työhön ole mahdollista vaikuttaa haluamallaan tavalla esimerkiksi työssä kehittymisen tai työtahdin suhteen. Saatko arvostusta työstäsi? Työturvallisuuslaki velvoittaa terveys- ja turvallisuusriskien arviointia työnantajan taholta. Skholen kurssilla voit tutustua tarkemmin työterveyshuoltoon. Hoitoalan fyysinen työkuorma on valitettavan suurta. Osittain tätä pyritään helpottamaan riittävällä koulutuksella, muun muassa työergonomiakoulutuksella sekä asianmukaisilla apuvälineillä. Korhonen ym. (2010) toteavat, että joka neljäs sairaanhoitaja ja lääkäri kokee työnsä paljon kuormittavaksi. Riittävä perehdytys, toimiva työterveyshuolto, sovitut työajat sekä säännölliset osastopalavarit vähentävät hoitajien kokemaa psykososiaalista kuormitusta. Voidaan miettiä kuinka monella esimerkiksi työajat ovat oikeasti sovittuja. Vasta päällä ollut ylityö- ja vuoronvaihtokielto laittoi sairaalat aivan sekaisin. Tällä hetkellä tilanne lähes kaikkialla on, että hoitajat joustaa työajoistaan, mikä lisää hoitajien kokemaa psykososiaalista kuormaa ja lisää uupumista työssään. Myös kehityskeskustelut ovat yksi keskeinen keino pitää huolta työntekijöiden turvallisuudesta. Kehityskeskustelun tavoitteena on turvata työntekijöiden turvallisuutta ja tukea työntekijän ammatillista osaamista. Kuitenkin on myös todettu, että rakentavan ja kriittisen palautteen antaminen sekä vastaanottaminen on hankalaa. Riittävän palautteen on todettu lisäävän työhyvinvointia. Koetko sinä saavasi riittävästi sekä positiivista että aidosti rakentavaa palautetta työstäsi? Psykiatrialla huolehditaan työntekijöiden psyykkisestä ja sosiaalisesta kuormituksesta lakisääteisellä työnohjauksella. Jokaisella psykiatrian puolella työskentelevällä työntekijällä tulee olla mahdollisuus saada työnohjausta, joka toimii ammatillisena välineenä henkisesti raskaassa työssä. Myös moni somatiikalla työskentelevä hoitaja törmää henkiseen kuormaan, etenkin silloin kun sairaudesta ei pystytäkään parantamaan, ja hoitajana tulisi tukea esimerkiksi sairastunutta potilasta tai läheisensä menettänyttä perhettä. Jokainen hoitoalan työntekijä kohtaa työssään potilaiden tuskaa ja kärsimystä, syöpähoitajat, kätilöt, tehohoitajat, mutta huolehditaanko hoitajien omasta jaksamisesta riittävästi? Kuinka voidaan tukea potilaita ja perheitä, jos hoitaja itse voi pahoin työssään? Mitä sitten tapahtuu kun ei oikeasti enää jaksa? Onneksi meillä on myöskin lakisääteinen työterveyshuolto. Ensisijaisesti järjestelyillä työyksiköissä tai organisaatioissa voidaan tukea yksittäisen työntekijän jaksamista. Toivottavaa toki olisi, että muilla järjestelyillä kuin sairaslomalla voitaisiin edistää työntekijöiden jaksamista työssään. Kerro kommenttiosioon; puhutaanko liikaa työhyvinvoinnista, vai pitäisikö puhua työpahoinvoinnista? Mitkä tekijät jo auttavat ja mitkä auttaisivat työssä jaksamistasi, jos näitä mahdollisuuksia tarjottaisiin? Ja tärkeimpänä, kerro kuinka Sinä jaksat? Painettu lähde: Korhonen H, Kortteisto T, Kaila M, Rissanen P & Elovainio M. 2010. Työn piirteet ja hoitosuositusasenteet terveydenhuollon ammattilaisilla. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti 47, 3–16
  6. Voit niittää vain sitä mitä on kylvetty ja vain sieltä mihin on kylvetty Syömiseen, liikkumiseen ja palautumiseen liittyvän tekemisemme ja suunnitelmien epäonnistuessa syytämme usein tässä kyseisessä hetkessä tapahtuvia asioita ja olosuhteita. Emme voineet syödä terveellisesti koska lounasruokalassa ei ollut mitään fiksua tarjolla ja ateriarytmi venyi koska piti siirtyä kiireellä palaverista toiseen eikä väliajalla ehtinyt haukkaamaan mitään. Ryhmäliikuntatunti jäi väliin koska päivän viimeinen työpalaveri venyi pitkäksi ja aamutreenit ovat mahdoton vaihtoehto koska silloin väsyttää niin paljon. Kaiken kukkuraksi yöuni jää vajaaksi koska iltaisin on niin paljon rästihommia kurottavana kiinni ja liitoksistaan natisevaa työsähköpostiakin pitää tyhjentää ennen nukkumaanmenoa. Moni meistä tunnistaa varmaasti tämän kierteen ja on sitä koittanut monin eri keinoin katkastakin. Pysyvää ratkaisua ongelmaan ei löydy niin kauan kuin elämme harhaluulossa, että kapulat arkemme rattaisiin putoavat tyhjiöstä sotkemaan peliä ilman syy-seuraus -suhdetta. Kun ymmärrämme ja sisäistämme sen tosiasian, että tämän päivän onnistumiset rakennettiin todellisuudessa jo eilen, alkaa merkittäviä muutoksia syntymään heti seuraavasta päivästä eteenpäin. Reaktiivinen elämäntyyli, jossa päivät kuluvat erilaisia tulipaloja sammutellessa tekee jokapäiväisessä arjessa onnistumisesta käytännössä mahdotonta. Jos aamupalaksi jää kiireen vuoksi pannullinen kahvia, jota seuraa kaksi äkäisenä ahmittua croissanttia työpäivän ensimmäisessä palaverissa, on päivän ateriarytmin syöksykierre saatettu valitettavan vahvalle alulle. Jos treenit ja muut liikuntasuoritteet on päätetty tehdä “jossain välissä kunhan vain ehtii” on hyvin todennäköistä, että havahdut sunnuntai-iltana ihmettelemään ilman yhtään treenisessiota, että “miten ihmeessä tässä nyt taas näin kävi?” Mutta mikä sitten avuksi? 1. Ennakointi ja suunnitelmallisuus Kaikki kannattaa aloittaa oman ajatusmaailman peruskorjauksella niin, että siirrymme reaktiivisesta elämänasenteesta proaktiiviseen. Jotta vuoden 2018 hektisen työelämän keskellä ja arjen vastuiden seassa sukkuloidessa saisi riittävästi säännöllistä ja monipuolista liikuntaa, ravintoa ja palautumista, on turvauduttava ennakoivaan ja suunnitelmallisempaan lähestymistapaan. Erityisesti silloin jos et ole elämäntapaliikkuja, jolle on luontaista pitää itsensä hyvässä kunnossa olosuhteista riippumatta vaan elämäntapamuutos on ollut haastavaa hyvästä yrityksestä huolimatta. 2. Elinympäristön päivittäminen Ennakointi ja suunnitelmallisuus kannattaa toteuttaa monella eri tasolla. Ensimmäisenä näistä suosittelen omilla luennoillani ja valmennuksissani elinympäristön muuttamista sellaiseksi, että hyvän valinnan tekeminen on mahdollisimman helppoa ja huonon valinnan tekeminen mahdollisimman vaikeaa. Kaikessa yksinkertaisuudessa aloitat siis tutkailemalla niitä paikkoja, joissa vietät suurimman osan ajastasi - koti, työpaikka, auto, julkiset kulkuvälineet, jne. - ja suoritat objektiivisen tarkastelun, että “onko tämä sellainen paikka, että tämä tukee minun terveyttäni ja hyvinvointiani vaiko ei?” Konkreettisina esimerkkeinä keskusteluissa nousee esiin riittävän monipuolisiin kotitreenivälineisiin investointi, jotta kotitoimistopäivinä, lapsen sairatellessa tai kiireen sotkiessa aikatauluja, saa kotona tehtyä ainakin jonkinlaisen treenin. Kahvakuulat, jumppapallo, säädettävät käsipainot ja muutama vastuskuminauha eivät investointina ole kummoinen mutta synnyttävät olohuoneen nurkkaan ja autotallin perälle varsin käyttökelpoisen voimailupyhätön. Erityisesti parempaa syömistä opetellessasi kannattaa edellä mainitut paikat varustaa sellaisilla ruoka-aineilla, että fiksujen aterioiden koostaminen, säännöllinen ateriarytmi, välipalat ja herkuttelu onnistuvat niin että päivittäinen energiamäärä ja makroravinteet osuvat suurinpiirtein toivottuun haarukkaan ja syöminen on mielekästä eikä aiheuta stressiä monimutkaisuudellaan tai ehdottomuudellaan. Palautumisen ytimessä ovat hyvät yöunet, joten ota oma makuuhuoneesi tarkasteluun ja käy läpi onko se yleisesti sellainen paikka, että siellä on mahdollista saada riittävä määrä laadukasta yöunta? Täsmäiskuvinkkeinä suosittelen hankkimaan makuuhuoneeseen pimennysverhot, madaltamaan lämpötilaa hieman sekä investoimaan patjaan, tyynyyn ja peittoon ainakin niin, että niiden vuoksi ei tarvitse kiemurrella läpi yön. 3. Kalenterin siivous ja terve itsekkyys Edellä mainittujen muutosten lisäksi pitää muistaa, että paraskaan viritys elinympäristössä tai oman terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseksi hankittu apuväline ei auta jos niitä ei ehdi hyödyntämään lainkaan. Siksi moni hyvä yritys oman hyvinvoinnin parantamisessa tyssääkin tämän puttuvan viimeisen palasen, arjenhallinnan, puuttumiseen. Arjenhallinnan ytimessä tulee olla se tosiasia, että sinulla ei voi olla arjessasi enempää vastuita kuin yhden ihmisen on mahdollista hoitaa. Moni tunnollinen arjen sankari uhrautuu päivätyön, lastenhoidon, kodin ylläpidon ja parisuhteeseen panostamisen lisäksi myös hieman siellä ja jonkun verran tuolla ja lopulta käsissä on sekametelisoppa, jonka keskellä kukaan ei voi voida hyvin. Mikäli tähän pisteeseen on ajauduttu, on edessä oltava kylmänviileä pudotuspeli vähemmän tärkeiden ja merkityksellisten asioiden parissa niin pitkään, että ajankäyttö ja kuormitus saadaan siedettäväksi. Lopulta edessä on kaiken edellämainitun suunnitelmallinen ja systemaattinen yhdistäminen. Sinulla on siis tarvittavat liikuntavälineet kotioloissa, treeniohjelmat ja kuntosalikortit. Lisäksi kodin kaapit, auton hanskalokero ja työpöydän laatikot ovat täytetty terveyttä ja hyvinvointia tukevilla vaihtoehdoilla. Palautuminen on mahdolista paremmaksi viritetyn makuuhuoneen ja siedettävän työkuorman ansiosta. Nyt kaikki nämä siirretään proaktiivisesti viikkokalenteriin ja -suunnitelmaan niin, että onnistuminen esimerkiksi painonhallinnassa, vireystilan ylläpidossa ja suorituskyvyn kehittämisessä on lähes väistämätöntä. Nyt kyse ei suinkaan ole siitä, että määräisin muuttuman terveymunkiksi tai -nunnaksi, ei suinkaan. Olen itse naimisissa olevana 4-vuotiaan pojan isänä ja luentokeikkoja ympäri Suomen paahtavana kahden osakeyhtiön toimitusjohtajana hyvin tietoinen siitä, että elämä ei voi pyöriä levytangon ja raejuuston ympärillä. Pointti on siinä, että sopivan itsekkäällä tavalla ryhdytään täyttämään omaan kalenteriin fiksu päivärytmi. Tätä voi olla esimerkiksi lounastuntien ja kahvitaukojen aikatauluttaminen sekä työpäivien ja -vuorojen rytmittäminen niin, että sinun ei tarvitse olla 24/7 tavoitettavissa ellei toimenkuva sitä aika ajoin vaadi. Näiden lisäksi kalenteroidaan mahdolliset itselle mielekkäät liikuntaharrastukset (sulkapallo, salibändy, uinti, jne), joita tarpeen mukaan lisämaustetaan kuntosalitreenillä ja riittävällä määrällä arkiaktiivisuutta. 4. Sadonkorjuun aika Kun näitä perusasioita on aikataulutettu riittävissä määrin ja tarpeeksi ajoissa etukäteen kalenteriin alkaa tapahtua ennennäkemättömiä muutoksia parempaan, varsinkin mahdollisiin aikaisempiin verrattuna. Ensinnäkin valmistautumista helpottaa kun voit jo edellisellä viikolla katosa mitä tuleva viikko tuo tullessaan ja miettiä miten, missä ja milloin liikut, syöt ja palaudut. Samoin päivittäisellä tasolla askareiden keskelle puuhastellessasi onnistuminen liikkumisessa, syömisessä ja palautumisessa onnistuu sekä vaivattomammin että huomattavasti todenääköisemmin kun pohjatyö on tehty hyvin: treeniohjelmat ovat kunnossa, eväitä on saatavilla ja virtaa riittää kun on päästy ajoissa nukkumaan. Kaikki tämä tiivistyy vanhaan tuttuun viisauteen, että vain sitä voi niittää mitä on kylvetty ja vain sieltä mihin on kylvetty. Terveyden ja hyvinvoinnin kohdalla monesti kasvukausi on vain yön mittainen, joten se mitä tänään kylvät tekstissä kuvatulla tavalla, on tarjolla niitettäväksi jo huomenna. Joni Jaakkola Optimal Performance Oy Voit lukea Joni Jaakkolan blogia myös kirjautumalla Skholeen.
  7. Mitä täällä tapahtuu?! Uupuvatko vanhustyön ammattilaiset?

    Marraskuussa kirjoitin päättötyön tekemisestä yleisellä tasolla ja mainitsinkin tuolloin, että minulla on kandityö terveystieteiden kandidaatin opintojen osalta edessä. Nyt työ onkin mennyt eteenpäin ja se olisi oltava valmiina kevään aikana. Aiheen valinnan vaikeudesta marraskuussa mainitsinkin ja lopulta päädyin valitsemaan aiheeksi; Vanhusten hoitotyössä olevien hoitajien työssä pysymiseen vaikuttavien tekijöiden tutkimisen kirjallisuuskatsauksena. Käytännössä pyrin kandityössä etsimään ja tunnistamaan kirjallisuuskatsauksen avulla ne tekijät, jotka vaikuttavat negatiivisesti ja positiivisesti hoitajien jaksamiseen, motivaatioon ja pysymiseen vanhusten hoitotyössä. Mielestäni aihe on ajankohtainen, koska vanhusten hoitotyötä kohtaan hoitajien kiinnostus ei niin sanotusti ole muodissa ja vanhusten määrä on lisääntymässä Suomessa tulevina vuosina. Vinkkejä kandidaatin työhön Olen nyt muutaman kuukauden kandin tutkielmaa tehnyt ja samalla olen ollut päivätöissä, joten tämä yhdistelmä on ajoittain haastavaa. Voin kertoa, että työ eteni ainakin aluksi hitaammin kuin oletin! Vaikka kokemukseni tästä ei ole kovin laaja, niin kuitenkin muutaman vinkin voisin mainita jotka pätevät varmasti kaikkiin päättötöihin koulutuksesta riippumatta. 1. Valitse aihe huolella ja ajoissa, jotta sinulla on aikaa muuttaa sitä tarvittaessa! 2. Aloita työ heti kun sen voi aloittaa! (itselläni on mennyt viikkoja hukkaan jahkailun vuoksi) 3. Tee itsellesi aikataulu työn vaiheista ja pyri noudattamaan sitä 100%! 4. Pyydä apua, palautetta ja tukea opettajilta/ohjaajiltasi ja opiskelukavereiltasi, koska he voivat nähdä puutteita ja näkökantoja työstäsi, joita et itse välttämättä tullut ajatelleeksi! 5. Muista myös pitää vapaapäiviä, jotta saat lepoa ja jaksat taas täysillä! Vanhusten hoitotyön tila Suomessa? Vanhustyön tilasta on ollut puhetta median lisäksi itsellänikin myös tuttujen ja kollegoiden kanssa käytännössä jo useiden vuosien ajan. Aiheen valitsin kandityökseni myös senkin vuoksi, että olen urani alussa työskennellyt lähihoitajana vanhusten hoitotyössä niin palvelutalossa kuin kotihoidossakin. Muistan noilta ajoilta, kuinka työ saattoi olla ajoittain hyvinkin raskasta ja todellakin työpäivän jälkeen saatoit olla fyysisesti todella väsynyt. Hetkinen!? Sanoinko minä, nuori ja terve mies, että hoitotyö vanhusten parissa olisi ajoittain fyysisesti väsyttävää? Kyllä sanoin! Vuorosi aikana sinulla hoitajana voi olla yli 15 kotikäyntiä tai laitoshoidossa monta huonokuntoista vanhusta ja kirjaimellisesti saatat juosta asukkaiden hälytyssoittojen perässä ”omien” potilaidesi lisäksi. Se väsyttää ensin fyysisesti ja sitten lopulta jopa henkisesti. Juuri julkaistun tutkimuksen mukaan Suomessa melkein joka toinen (41%) vanhusten hoitotyössä oleva hoitaja on harkinnut työnsä lopettamista. Saman tutkimuksen mukaan vastaava luku oli 10 vuotta edeltävästi 21%. Eli 10 vuoden aikana työstään pois aikovien hoitajien määrä on kaksinkertaistunut Suomessa! Huhuuu...Mitä täällä tapahtuu!? Tutkimuksessa on mainittu mielenkiintoisia eroja Pohjoismaiden kesken, eikä luettava todellakaan ole mairittelevaa Suomen osalta naapurimaihimme verrattuna. Tosin positiivista oli se, että Suomessa vanhustyössä olevien hoitajien koulutus oli korkeampi kuin muissa Pohjoismaissa. Mutta onko näin tulevaisuudessa, jos hoitajat väsyvät työhönsä? Suomessa vanhusten määrä nousee väestöön nähden ja esimerkiksi yli 85-vuotiaiden määrä oletetaan nousevan n. 2,5 kertaiseksi nykyisestä vuoteen 2040 mennessä. Pelkästään kotihoidon piirissä oli yli 75-vuotiaita noin 56 000 tuhatta henkeä vuonna 2016. Jännityksellä seuraan miten hoitotyön houkuttavuus kehittyy vanhusten hoitotyön parissa etenkin nuorten hoitajien keskuudessa. Toivottavasti Suomessa ei lähdetä ”alentamaan rimaa” hoitajien koulutuksen osalta ja paikkamaan näin hoitajien määrää vähemmän koulutetulla henkilökunnalla, vaan pidettäisiin kiinni jatkossakin siitä, että Suomessa olisi Pohjoismaiden koulutetuin vanhustyön hoitohenkilökunta. Jotta hoitajia kiinnostaisi ura ja työskentely vanhusten hoitotyössä jatkossa enemmän, olisiko pikaisesti tehtävä parannuksia? Esimerkiksi työhyvinvointiin, työoloihin ja työmotivaatioon vaikuttaviin tekijöihin.
  8. Loppuunpalamisen pelko

    Ei minulla, mutta muilla. Minusta. Kannattaisiko himmata? Mistä sä ammennat tota iloa? Kuinka sä oikein viitsit? Ajattelitko kauankin jaksaa? Näihin kysymyksiin olen törmänny viime aikoina. Saan myös positiivista palautetta työstäni ( iso kiitos kaikille siitä), mutta mikä siinä onkaan, kun negatiivinen palaute ja kommentointi jää mieleen päällimmäiseksi ja huonot asiat voittavat monesti hyvät? Usein mietin myös sitä, onko työtäni kommentoivilla tai kysymyksien esittäjillä aito pelko jaksamisestani vai odottavatkohan he hetkeä jolloin pääsisivät sanomaan että mitä minä sanoin?! Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun parisen vuotta sitten aloin säännönmukaisesti tehdä työtä avoimemmin, vastaanottohuoneeni ulkopuolella, useissa somekanavissakin. Ajattelin, että täydellinen avoimuus ja uudet työtavat hyödyttävät asiakkaitani ja tuovat minut lähemmäksi ja helpommin tavoitettavaksi. Myös asiakasmäärieni kasvu sekä asiakkaiden kasvava palveluntarve haastoi ajattelemaan työtäni uudella tavalla. Aloin tietoisesti kertomaan uusista työtavoistani ja nostin keskusteluun tarpeen tehdä terveyden edistämistä nuorten kanssa erilailla, poiketen ehkä totutusta. Tiesin kyllä avoimuudella altistavani itseni arvostelullekin, mutta halusin kertoa, että uusilla työtavoilla olen säästänyt aikaa, saanut kaikki asiakkaat hoidettua ja olen innostunut työstäni uudella tavalla, kokenut ennennäkemätöntä työnimua. Tästä se riemu sitten repesi. Iloa ja innostustani ihmeteltiin, ihmetellään edelleenkin. Varoitellaan, että itku pitkästä ilosta ja reippaudesta seuraa ilman muuta romahdus. Näinkö se on? Pitääkö (terveyden)hoitotyötä tehdä edelleen näkymättömästi, kaikessa hiljaisuudessa ilottomasti? Eikö avoimesti voi kertoa, että pitää työstään ja haluaa sitä kehittää? Onko innostuksensa avoimesti näyttävä työmarkkinoilla uhka? Sillä ennen kuin otin askeleet avoimuuteen, kukaan, ei kukaan, ollut huolissaan jaksamisestani. Loppunpalaminen ei todellakaan ole leikin asia ja kommentit työstäni ovat saaneet minutkin miettimään, onko se todellinen uhka minulle juuri nyt. Olen miettinyt, mitkä merkit voisivat siitä varoittaa. En koe olevani stressaantunut, koen hallitsevani kiirettä, saan onnistumisen kokemuksia ja viihdyn asiakkaitteni parissa erinomaisesti. Koen, että työhyvinvointini, jaksamiseni ovat hyvällä tasolla. Toki kuormitun välillä, minäkin. Minua eniten kuormittavat hyvin yleisesti työelämässä haasteiksi mainitut asiat kuten tiedonkulku ja hoitotyössä yhä enemmän aikaa vievä kirjaaminen. Mutta mielestäni käsittelen työni haasteita niin, että jaksan kyllä! Työssä jaksaminen ja loppuunpalamisen ennaltaehkäisy on merkittävä asia työyhteisöissä ja siitä on puhuttava enemmän avoimesti. Työssä jaksaminen on hyvinkin yksilöllistä ja olisi upeaa, jos kaikkien toiveet mielekkäästä työstä voitaisiin ottaa huomioon. Monesti tuntuu siltä, että kuormittavat tekijät ovat työyhteisöperäisiä, ei niinkään työstä tai työn sisällöstä johtuvia. Positiivinen palaute, viestinnän taito, esimiestyö, arvostava kohtaaminen. Tässä asioita, jotka minusta vaikuttavat kovasti työssä jaksamiseen. Mutta myös yksityiselämässä tapahtuvat asiat vaikuttavat työhön, tietty. Hullunmylly kotona, kaikkine haasteineen, asettaa paineita myös töissä. Työssäkin voi paremmin kun kotiasiat ovat tasapainossa ja itselle ja omille ajatuksille ja voimavaroja vahvistaville tekemisille on aikaa. Mä yritän pitää työkyvystäni huolta liikunnalla, karvakavereita rapsuttamalla sekä ystäviä tapaamalla. Yritän keskittyä huonon sijaan hyvään, vahvistaa positiivista entistä paremmaksi ja jatkaa työilosta puhumista. Mitä mieltä sinä olet? Kerro, mitkä asiat tukevat / uhkaavat työssä jaksamistasi? Onko (hoito)työ juuri nyt uhka hyvinvoinnillesi vai sitä vahvistava tekijä? Kuulemisiin !
  9. Ahne hoitaja haluaa palkankorotuksen - työhyvinvointi

    Mistä koostuu työhyvinvointi? Tiedämme, että työhyvinvointia lisää ainakin monipuolinen ja mielenkiintoinen työnkuva, mahdollisuus olla mukana päättämässä työpaikan toimintatavoista, omasta työnkuvasta ja työajoista, lisäkouluttautumisen mahdollisuus ja uralla eteneminen, hyvät työkaverit, motivoiva, tsemppaava ja aidosti kuunteleva johtaja, vapaa-ajan ja työajan tasapaino ym. tällaiset asiat. Nämä edellä mainitut asiat ovat erittäin tärkeitä työhyvinvoinnin kannalta ja tiedostan sen aivan hyvin. Haluan kuitenkin vielä tarttua muutamaan asiaan, jotka ovat myös työhyvinvoinnin kannalta erittäin tärkeitä. Nämä ovat vapaa-aika, riittävä hoitajamitoitus ja raha, jota hoitaja ei muuten saisi mainita, koska olemme edelleen kutsumusammatissa! Viime viikolla oli kuntasektorin työtaistelut ja tuolloin mm. Tehy:n ja SuPerin liiton jäsenet eivät tehneet ylitöitä eivätkä vaihtaneet työvuorojaan. Näinhän kuuluisi jokaisella hoitajalla olla aivan luonnostaankin, koska sekin on mielestäni osa työhyvinvointia! Vapaa-aika ja riittävä hoitajien määrä työvuorossa tuo työhyvinvointia Vapaalla lataat akkuja ja rentoudut. Mieli ja keho saa lepoa ja jaksat taas paremmin hoitaa työsi hoitajana. Vapaa-aika on siis erittäin tärkeä työhyvinvoinnin kannalta ja tämän vuoksi onkin tärkeää, että työvuorolistoihin voisi luottaa. Niiden mukaan hoitajat suunnittelevat vapaa-aikaansa ja sopivat ystävien ja perheen kanssa tekemisensä. Kuvittele, että olet suunnitellut tekemistä lastesi tai ystäviesi kanssa ja sitten käykin niin, että jäät ylitöihin tai teet ylimääräisiä vuoroja, koska valitettavasti meihin hoitajiin on aikojen saatossa iskostunut tällainen työkulttuuri, että joustetaan ja siirretään omat tekemiset. Olemmeko tottuneet ja sopeutuneet siihen, että meitä hoitajia on aivan liian vähän potilaisiin nähden?! Varsinkin vuorotyötä tekevät tietävät, miten vaikeaa on välillä saada sovittua tekemiset ystävien kanssa, koska monesti olet itse töissä, kun muut ovat vapaalla. Riittävä hoitajamitoituskin toisi muuten työhyvinvointia, kun ei tarvitsisi sairaalassa hoitajien juosta pää kolmantena jalkana. Oli hirvittävää lukea ihmisten kommentteja työtaisteluun liittyvien uutisten kommenttikentältä, joissa hoitajia haukuttiin ahneiksi uhriutujiksi! Kuinka hoitajat kehtaavat vaatia, että saisivat tehdä työvuorot niin kuin ne on suunniteltu?! Kuinka hoitajat kehtaavat pyytää lomarahojen viemisen vuoksi korvauksia tai palkankorotusta?! Lomarahoista vietiin osa, koska valtion taloustilanne näytti huonolta ja nyt kun se on kohentunut, niin ei millään haluttaisi korvata sitä takaisin mikä hoitajille ja muille kunta-alan työntekijöille oikeudenmukaisesti kuuluisikin. Sanotaan, että työntekijäjärjestöt olivat itse tätä sopimusta tekemässä, mutta oliko heillä mahdollisuutta kieltäytyä!? Ahne hoitaja haluaa rahaa - se tuo työhyvinvointia Sitten siirrytään siihen rahaan. Kun olet sen vapaa-aikasi suunnitellut työlistasi mukaisesti, niin tarvitset myös tässä materialistisessa yhteiskunnassa sitä rahaa. Monesti kuulee, että ei raha tai palkankorotus tuo työhyvinvointia, mutta olen itse eri mieltä. Opintojen ohella ja muutenkin tulee välillä luettua tutkimuksia mm. hoitajien motivaatiosta ja työhyvinvoinnista ja harvoin niissä mainitaan, että raha olisi hyvä motivaatio tai työhyvinvoinnin tuoja. Julkisuudessa sitten jotkut ”asiantuntijat” komppaavat tätä ja sanovat, että ei raha tuo työhyvinvointia, mutta helppo se on sanoa, jos on jo palkka ja työajat itsellä kohdillaan. Tietenkin tiedän, että ei raha yksinään työhyvinvointia tuo vaan siihen kuuluu paljon muitakin elementtejä. Mutta rahan vuoksi me ihmiset käymme töissä, sen avulla me toteutamme vapaa aikaamme, sillä me maksamme laskumme ja harrastuksemme. Kun vapaa-aikana sinun ei tarvitse stressata pienen palkkasi tähden, niin sinulla on myös työssäsi parempi olla ja arvostat työtäsi enemmän. Joten on mielestäni täysin absurdia sanoa, että raha ei toisi työhyvinvointia. Ja sitten tietenkin joku muistaa tässä kohdin, että on paljon huonompi palkkaisiakin ammatteja ja niin onkin. Hoitajana kuitenkin olet vastuussa ihmisistä jokaisena työpäivänä, elvytät, lääkitset, valvot tajuttoman elintoimintoja, hoivaat vanhuksia, hoidat haavoja, lohdutat omaisia, kipsaat murtumia, rauhoittelet päihtyneitä ja hoidat hymyillen, vaikka sinua haukutaan ja uhkaillaan. Tämä helmikuinen työtaistelu ja sen mukana tuoma ylityö- ja vuoronvaihtokielto on tuonut hyvin esiin sen, kuinka hoitajat pitävät sairaaloita ja terveydenhuollon sektoria ylipäätäänkin pystyssä venymisellään äärimmilleen. Tottakai lääkärit ja muutkin työntekijät ovat tässä korvaamattomia ja kunnioitan jokaista muutakin terveysalan työntekijää. Hoitajat kuitenkin venyvät aivan liikaa ja ottavat vastuulleen asioita liian helposti ilman asianmukaisia korvauksia. Hoitajat saavat liian vähän palkkaa siihen nähden mikä on heidän ammattitaito, työnkuva ja työn vaativuus. Uskon, että palkan ollessa riittävä myös työnhyvinvointi kasvaa, koska raha vaikuttaa niin moneen asiaan elämässämme.
  10. Sinullakin on vastuu työpaikkasi ilmapiiristä

    Muutama päivä sitten Tero kirjoitti siitä, kuinka tärkeää on, että työyhteisön sisällä vallitsee hyvä työilmapiiri. Hyvän työilmapiirin perusta on kollegiaalisuus. Se tarkoittaa, että työtovereita kunnioitetaan, tuetaan, arvostetaan ja puolustetaan. Näiden asioiden tulisi näkyä työtovereiden välisenä yhteistyönä, kommunikaationa ja ennen kaikkea hyvänä kohteluna. Myös silloin, kun työtoveri edustaa eri ammattiryhmää. Onni on löytää työyhteisö, jossa nämä asiat toteutuvat. Olen itsekin saanut etuoikeuden työskennellä sekä harjoitella moniammatillisissa työyhteisöissä, joissa muut työntekijät kohtelevat toisiaan arvostavasti ja asiallisesti. Nämä työyksiköt ovat useinmiten henkilömitoitukseltaan pienempiä ja siten myös tiiviimpiä. Olen ollut töissä tai harjoittelussa myös isommissa työyksiköissä, joissa työilmapiirin tasossa on huomattavasti enemmän vaihtelua. Tyydyttävään työilmapiiriin saattaa osaltaan vaikuttaa siis henkilökunnan suuri määrä, mikä ei mahdollista samalla tavalla yksittäiseen työtoveriin tutustumista. Tällöin on myös helpompi huomata ristiriitoja, jotka saattavat ilmetä eri ammattiryhmien välillä. Yhteinen tavoite vaatii yhteistyötä Ammattiryhmien jäsenten välisen yhteistyön tulisi olla mutkatonta ja sujuvaa, sillä yhdessä työskentely on väistämätöntä joka tapauksessa. Hoitotyössä tarvitsemme hoitajia, terapeutteja ja lääkäreitä sekä muita terveysalan toimijoita. Ilman toisten ammattiryhmien apua ja tukea ei olisi tasokasta ja laadukasta terveydenhuoltoa. Eri ammattiryhmien yhteinen tavoite on tarjota parasta mahdollista hoitoa potilaalle, joten on tärkeää, että myös keskinäinen yhteistyö sujuisi. Onneksi se yleensä sujuukin. Silloin tällöin voidaan kuitenkin huomata, että käsitykset toisen ammattiryhmän asiantuntijuudesta ja työnkuvasta ovat tiedossa vain pintapuolisesti, mikä saattaa aiheuttaa ennakkoluuloja ja siten myös turhaa yleistämistä. Näin on todennut myös Heimo Outinen (2009) tutkimuksessaan, jossa tutkittiin sairaanhoitajien ja lääkärien välistä yhteistyötä. Tutkimuksen tavoitteena oli saada tietoa, jonka avulla voidaan kehittää eri ammattiryhmien välistä yhteistyötä. Hoitajien ja lääkäreiden välistä kollegiaalisuutta on tarkastellut myös lääketieteen opiskelija Saku Pelttari, joka kirjoituksessaan tiivisti osuvasti tärkeän viestin: kollegiaalisuus kuuluu kaikille sosiaali- ja terveysalan ammattiryhmille ja näiden alojen opiskelijoille sen sijaan, että se käsittäisi vain oman ammattikunnan jäseniä. Jokainen työntekijä on vastuussa työilmapiiristä Välillä ennakkoluulot voivat saada ihmisen käyttäytymään ajattelemattomasti. Luulen, että on olemassa heitä, jotka suhtautuvat ennakkoluuloisesti toiseen ammattihenkilöön lähinnä sen vuoksi, että tämä edustaa eri ammattiryhmää. Sen vuoksi saatetaan yhdistää yksittäinen henkilö eri ammattiryhmään liittyvään yleistykseen, mikä kertoo siitä, että tuota eri ammattiryhmää edustavaa työtoveria tai hänen ammattitaitoaan ei välttämättä tunneta ollenkaan. Erityisesti ristiriitatilanteissa olisi tärkeää toimia asiallisesti ja aikuismaisesti. Mikäli esimerkiksi toisen ammattiryhmän edustajan työtavoissa on jotain, mitä et ymmärrä, on sen kyseenalaistaminen ihan sallittua. Se tulisi kuitenkin tehdä kyseisen henkilön kanssa kasvotusten, ei niin, että asiasta keskustellaan vain ja ainoastaan esimerkiksi yhdessä oman ammattikunnan jäsenten kanssa. Me-hengessä on ehdottomasti paljon hyviä puolia, mutta vain silloin, kun se ei herätä ikäviä lieveilmiöitä kielteisen ne-tyylisen ajattelun suhteen. Tahdon kuitenkin korostaa, että olen törmännyt lukemattomia kertoja ammattilaisiin, jotka kunnioittavat ja arvostavat kaikkia työtovereitaan ja työtoverien osaamista huolimatta siitä, millainen koulutus tai asema toisella on. Tällöin yhteistyökin sujuu useammin luontevasti ja saumattomasti. Onneksi terveysalalla on paljon yksittäisiä fiksuja ammattilaisia, jotka myös omalla käytöksellään edistävät myönteisen työilmapiirin luomista. Jokaisen terveysalan ammattilaisen olisi tärkeää muistaa, että koulutuksesta tai työkokemuksesta huolimatta me kaikki olemme ihmisinä samalla viivalla. Kukaan meistä ei ole oikeutettu kohtelemaan työtovereita huonosti. Kaikista ihmisistä ei tarvitse pitää henkilökohtaisella tasolla, mutta kaikkien kanssa täytyy silloinkin tulla toimeen. Huolimatta siitä oletko esimerkiksi hoitaja, terapeutti, lääkäri vai opiskelija sinulla on oikeus saada osaksesi asiallista ja hyvää kohtelua. Se tarkoittaa myös sitä, että sinulla on velvollisuus edistää myös omalta osaltasi hyvää työilmapiiriä. Muista myös, että se, miten puhut muista ihmisistä kertoo enemmän sinusta kuin heistä. Mitkä ovat sinun mielestäsi eväät hyvään työilmapiiriin? Iloa viikonloppuun!
  11. Työilmapiirin myrkyttäjät

    Mielestäni on ihmeellistä, jos hoitaja joka työskentelee kohteliaasti ja eettisesti potilasta kohtaan ei osaa ulottaa tätä etiikkaansa työkavereille asti. Puhun siis työkaverista joka pilaa työilmapiiriä. Jokaisella meistä on varmasti kokemuksia työkaverista joka myrkyttää ja pilaa käytöksellään työilmapiiriä. Joskus hän voi olla aivan tahattomasti ilkeä, koska minkä ihminen voi sille, jos sattuu olemaan narsisti vaikean luonteensa lisäksi. Tiedätkö nämä seitsemän pientä vekkulia nimeltä; Viisain, Nyrpeä, Valittaja, Negatiivinen, Kaksinaamainen, Ilkeä ja Juoruilija? Viisain on omasta mielestään kaiken kokenut ja tietää kaikesta kaiken. Hän kyllä muistaa kertoa sinulle, potilaan ja työkavereiden kuullen, miten tekemäsi asia olisi pitänyt tehdä. Tiedätkö sen asian, minkä olisi aivan hyvin voinut kertoa kahden kesken, ilman että nolaa sinua muiden nähden. Nyrpeä on se, joka ei tervehdi aamulla osaston käytävällä sinua, vaikka itse sanoisitkin huomenta. Hän ei katsokaan sinua päin kahvipöydässä vaan leikkii, että olet ilmaa. Auta armias, jos katseenne vahingossa kohtaavat, naama menee hänellä niin vinoon ja kurttuun, että säikähdät hänen saaneen TIA-kohtauksen, kunnes muistat hänen olevankin vain Nyrpeä. Valittaja on se herkkänahkainen, joka menee valittamaan jokaisesta kokemastaan epäkohdasta pomolle, koska ei voi sitä muille suoraan kertoa. Hän loukkaantuu ja ottaa itseensä koko maailman tuskan ja rypee itsesäälissä syyttäen muita kaikesta. Negatiivinen löytää kaikesta huonot puolet, oli kyseessä sitten uusi toimintatapa, potilas, sää, palkka, puoliso, lapset, työkaverit, pomo tai mikä tahansa asia. Kaikki on hänestä aina väärinpäin. Lasi ei ole koskaan puoliksi täynnä, vaan se on kokonaan tyhjä. Kaksinaamainen on se kullannuppu, joka mielistelee kaikkia ja hymyilee sinullekin, mutta selän takana puhuu pahaa kaikista. Ilkeä on oma lempparini, koska hän on yleensä ilkeä rehdisti, eikä puhu selän takana pahaa kuten Kaksinaamainen. Toisaalta hän voi olla myös se toisenlainen ilkeä, joka verhoaa ilkeytensä huumorin taakse ja nälvii sinua vitsien varjolla. Juoruilija on oma inhokkini ja pahin näistä seitsemästä myrkyttäjästä, koska hän on se joka laittaa perättömiä ja vääriä huhuja liikkeelle työyhteisössä. Tällainen käytöshän ei ole millään tavalla hyväksyttävää ja asiaan pitäisi aina puuttua. Tietenkin pitää muistaa, että tällaisen käytöksen takana voi olla henkilön oma paha olo. Oli se syy huonon käytöksen takana sitten mitä tahansa, niin Joka tapauksessa asiaa ei pitäisi jättää sikseen, vaan ottaa epäkohdat puheeksi mahdollisimman suorasti. Tämä on mielestäni myös toisesta välittämistä, koska itselleen hän tekee myös hallaa, kun pilaa työyhteisön ilmapiiriä. Joskus emme tietenkään uskalla sanoa asioita suoraan ja silloin voimme kääntyä esim. oman esimiehen, kollegojen tai työterveyden puoleen. Monessa työpaikassa on onneksi myös työnohjausta, vaikkakin valitettavasti joskus vasta siinä vaiheessa, kun työilmapiiri on jo niin tulehtunut, että ihmiset alkavat oireilemaan ja jäämään sairaslomille. Itselläni on kokemuksia työpaikoista, joissa työnohjaus on otettu vasta siinä vaiheessa mukaan, kun asiat ovat menneet jo tähän pisteeseen. Olen kuitenkin ollut myös paikoissa, joissa työnohjausta on ikään kuin jatkuvasti, silloinkin kun asiat ovat hyvin ja se ikään kuin ennaltaehkäisee asioiden kriisiytymistä työpaikalla. Tällöin voidaan ottaa asiat puheeksi hyvissä ajoin ja puhua työkavereiden kesken, mitkä asiat painavat mieltä tai vaikeuttavat kanssakäymistä työpaikalla. Toivottavasti sinulla on mukava työpaikka hyvällä työilmapiirillä varustettuna. Vietämme kuitenkin työpaikallamme ison osan elämäämme, joten on aivan kohtuullista vaatia työkavereilta hyvää käytöstä ja muistaa myös itse käyttäytyä kohteliaasti, vaikka aina ei itsellä olisikaan hyvä päivä 😉
  12. Minkälaista liksaa terkka repii?

    Minäkin upotan nyt lusikkani palkkasoppaan. Tässä se nyt on, minun palkkani. Kaiken kansan nähtävillä. Tämä terveydenhoitaja tienaa tällä hetkellä tämän verran. Tällä mennään. Mä en ole ikinä piilotellut mun palkkaa. Jos joku on sitä kysynyt, niin oon aina rehellisesti vastannut. En ole myöskään henkilökohtaisesti ollut kovin kiinnostunut palkasta. Olen sitten kai "alistunut kohtalooni" ja todennut ja tiedostanut hoitoalan palkkatason jo paljon ennen kuin edes opiskelin alaa. Toki minusta(kin) koko hoitoalan henkilökunta ansaitsisi roiman palkankorotuksen, mutta se taitaa olla utopiaa. Mutta pitäisikö tässä sitten olla enemmän kiinnostunut? Huutaa palkkatasa-arvoa, työn vaativuuden lisää, toimenpidepalkkioita tai lisää lomapäiviä? Pitäisikö nousta barrikadeille vai olla sitten vaan tyytyväinen nykytilaan? Mä olen tätä kirjoittaessani ollut hoitoalalla reilu 8 vuotta, joten odotettavissa on ainakin yksi palkankorotus työkokemuslisän muodossa kunhan 10 vuotta tulee täyteen. Mietin kyllä, että olisi joskus huippua saada jotain bonusta, vaikka hienosti tehdystä työstä tai koulutuksien suorittamisesta. KV-TES antaisi siihen myös mahdollisuuden kertapalkkion muodossa. Se voisi sitouttaa työntekijää vielä loistavampaan työhön ja nostaa työtyytyväisyyttä. Mutta vaikka aika tyytyväinen olenkin vallitsevaan tilanteeseen, enkä jaksa nähdä hirveää vaivaa palkkauksen parantamiseksi, kyllä minuakin sieppaa pari asiaa. Ensiksi. Jos joku toisella alalla työskentelevä, 5000 €:n kuukausipalkkaa nauttiva henkilö alkaa esim. jossain ruokapöytäkeskustelussa kiukuttelemaan siitä, että hänen palkkansa ei vastaa työn vaatimaa vastuuta, niin kiljun kyllä hänet hiljaiseksi. Ja toiseksi. Lomarahojen leikkaus. Se kuuluisa joku saisi tulla vääntämään mulle rautalangasta ja näyttämään toteen konkreettisesti sen, mitä minun lomarahojeni leikkauksella saatiin aikaiseksi tämän maan hyväksi !! Mutta niin kuin sanoin, näillä mennään. Mutta, millä muulla työnantaja voi houkutella työntekijöitä kuin palkalla? Mitkä asiat ratkaisevat kun valitaan työpaikkaa vaikka kahden eri työnantajan väliltä? Ratkaiseeko työnantajan maine tai etenemismahdollisuudet? Entä mitä työnantajan tulee tarjota työntekijälle ja kuinka työnantaja sitouttaa työntekijän tekemään huippuduunia, jos se ei voi tarjota lisää liksaa? Minut saa sitoutumaan, jos koen tekeväni merkityksellistä työtä. Minulle pitää tulla tunne siitä, että myös työnantaja toteaa työpanokseni olevan merkityksellistä koko organisaatiolle. Merkityksellisyyden kokemukseen vaikuttaa se, että saan vastuuta ja vapautta työssäni. Saan kehittää työtä ja tuoda näkemyksiäni esille. Kun tunnen näin, se sitouttaa minut vahvemmin organisaatioon ja saa minut antamaan itsestäni enemmän. Minulle tärkeää on myös se, että työnantaja näkee työtehtäväni laajasti eikä rajoittavasti ja tukee minua rikastamaan työtäni omista lähtökohdista käsin. Saan itse valita yhteistyökumppaneita, saan osallistua työnkiertoon, saan verkostoitua. Saan löytää itse ne tekijät, jotka minua motivoi, innostaa ja inspiroi. Myöskään yleisen ilmapiirin merkitystä en voi korostaa tarpeeksi. Hyvä fiilis työyhteisössä henkii jokaisen työntekijän, mutta myös asiakkaan arvostamista. Toki pidän myös niistä pienistä eleistä mitä työnantajani Hämeenkyrön kunta tällä hetkellä tarjoaa. Muutaman kympin ePassin, henkilöstön liikuntavuoroja, henkilöstöillan kerran vuodessa jne. Pääsen myös todella kiitettävästi osallistumaan täydennyskoulutuksiin, joka on itselleni äärimmäisen merkittävää. Kerro sinä nyt, mitkä asiat saavat sinut sitoutumaan, mitkä asiat ovat ratkaisseet työpaikan valinnan ja onko palkka sinulle pääasia. Kuulemisiin
  13. "Vain" sairaanhoitaja - mikä määrää työn arvostuksen?

    Paljon hoitajana tienaa? Määrääkö palkka työn arvostuksen? Vai onko kyse siitä ettet itse arvosta omaa työtäsi? Kerrotko olevasi ”vain sairaanhoitaja” vai kerrotko ylpeästi olevasi sairaanhoitaja, kun ammatistasi kysytään? Arvostaavatko lääkärit hoitajia? Voiko työtään arvostaa vain jos on kutsumusammatissa? Välillä otsikot huutavat, kuinka etenkin me hoitajat koemme ettei meitä ja meidän työtämme arvosteta, vaikka meidän ammattimmehan on monesti listattu arvostetuimpien ammattien kärkipäähän! Luulen ettei ole kyse terveysalan muiden ammattiryhmien, asiakkaiden eikä potilaiden arvostuksen puutteesta vaan meidän omasta ajatuksesta omaa ammattiamme ja työtämme kohtaan. Miten kukaan muukaan voi arvostaa tekemäämme työtä, jos me itse ajattelemme olevamme "vain" sairaanhoitajia? Kuinka moni todellisuudessa on sitä mieltä, että palkka määrää työn arvostettavuuden? Palkka koetaan jostain syystä hyvin henkilökohtaisena asiana, mutta oma kuukauden peruspalkkani sairaanhoitajana erikoissairaanhoidossa on hieman alle 2300 euroa bruttona, tähän tietysti lisätään vuorotyölisät. Olen hyvin vahvasti sitä mieltä, että jokainen alalle hakeutuva tietää tämän palkkatason ja melkein vannon ettei se kenellekään tule yllätyksenä. Itse ainakin olin täysin tietoinen tulevasta tulotasostani jo opiskeluvaiheessa, ja olinhan itse tulevan ammattini valinnut enkä siten näe syytä palkastakaan valittaa. Suomessa on onneksi hyvät ja yhdenvertaiset koulutusmahdollisuudet, meillä jokaisella on vara valita oma ammattinsa, ja täytyy muistaa että jokaisessa ammatissa on hyvät ja huonot puolensa. Tero onkin listannut hoitoalan neljä hyvää puolta, ja muun muassa nuorten työntekijöiden keskuudeessa työn merkittävyys koetaan palkkausta tärkeämpänä. Kollegiaalisuus Entäs ne muut ammattiryhmät, joihin ensimmäisessä kappaleessa viittaan. Hiljattain muutama lääkäri on nostanut julkisuudessa esiin käsitteen kollegiaalisuus ja ammattiryhmien välinen kollegiaalisuus. Kirjoituksessaan lääketieteen kandidatti Saku Pelttari pohtii määritelmää käsitteelle kollegiaalisuus. Toiset kokevat käsitteen koskevan vain omaa ammattiryhmäänsä, toiset, mukaan lukien Saku, puolestaan ajattelevat, että siihen liitetään myös muut sosiaali- ja terveysalan työntekijät. Myös lääkäri Pauliina Paananen pohtii samaa teemaa ja sairaalamaailman hierarkiaa. Haluaapa käsitettä kollega käyttää sitten vain omaa ammattiryhmää koskien tai laajemmin tarkoittaen joukkoa sosiaali- ja terveysalan työntekijöitä, ei se muuta sitä, kuinka toisia ihmisiä kuuluu kohdella. Ymmärrän, että etenkin vanhemmissa työntekijöissä vahvasti näkyy ajatus vanhasta sairaalamaailman hierarkiasta, mutta itse nuorempaa henkilökuntaa edustavana ajattelen, että ei kenenkään tarvitse kumartaa ketään, ei alaisten esimiehiä eikä esimerkiksi hoitajien lääkäreitä. Mutta tällä en tarkoita etteikö heitä pitäisi kunnioittaa. Mielestäni kunnioitus on eri asia ja myöskin itsestäänselvyys, sillä arvostaa täytyy jokaista, sekä työkavereita, alaisia, esimiehiä että muiden ammattiryhmien edustajia. Mielestäni on erikoista, että tämä ei ole itsestäänselvää, kysehän on pohjimmiltaan käytöstavoista ja sosiaalisita taidoista. Minkä tasoinen koulutus tai ammatti tuo "oikeuksia" käyttäytyä poiketen hyvistä käytöstavoista? Mielestäni ei mikään. Toki me olemme terveysalan työntekijöinä iso joukko, aina joukkoon mahtuu monenlaisia ajattelijoita, mutta luulen että suunta on nimenomaan siihen, että yhteistyötä tehdään yhdessä jokaisen ammattia ja osaamista kunnioittaen. Mielestäni on ensiarvoisen tärkeää arvostaa yhtä lailla sekä omaa että muiden työtä ilman vastakkainasettelua eri ammattiryhmien kesken. Liittyvätkö ammattiylpeys ja kutsumusammatti toisiinsa? Sari pohti viime kirjoituksessaan termiä kutsumusammatti. Sairaanhoitaja on kutsumusammatti, näin sanotaan. Mutta onko kutsumus välttämätön? Entäpä terveysalan opettaja, tarvitaanko siihenkin kutsumus? Entäpä muut ammatit, lakimies, lääkäri, siivoja, parturi-kampaaja? Miksi juuri terveysalan ammatit liitetään aina kutsumukseen? Aikaisemmin sairaanhoitajiin on liitetty tietynlaisia odotuksia muun muassa käyttäytymisen ja luonteen suhteen ja monessa yhteydessä puhutaan tästä kutsumuksesta. Olen itsekin miettinyt tätä asiaa jo sairaanhoitajaopinnoista saakka, olen pohtinut tulevaa uraani sekä nimenomaan tätä kutsumusta tai oikeastaan sen puutetta. Itse en mielestäni ole koskaan omannut kovin vahvaa kutsumusta sairaanhoitajuuteen, en ole ollut se Sairaanhoitaja isolla ässällä. Sanoisin ettei kutsumuksen puute ole missään nimessä edellytys sille, että voi olla hyvä sairaanhoitaja. Ei missään tapauksessa! Tykkään valtavasti työstäni sairaanhoitajana, viihdyn nykyisessä työssäni, saan paljon työltäni ja mielestäni minulla on tälle työlle annettavaa. Olen löytänyt paikkani sairaanhoitajana ja olen ylpeä omasta ammatistani, ehkä siis löysinkin sen kuuluisan kutsumuksen myöhemmin työni kautta? Mielestäni riittävä kiinnostus alaa kohtaan on aivan hyvä peruste hakeutua tälle alalle, ihan kuten mille tahansa muullekin alalle. Näin jälkeenpäin asiaa pohtiessa huomaan, että olenkin aloittanut urasuunnitelmat jo ennen sairaanhoitajaopintoja. Kuten Minna, niin myös minä jo sairaanhoitajaksi hakiessani kirjoitin motivaatiokirjeeseen että aion jatkaa opintoja kunhan valmistun sairaanhoitajaksi. En tiedä kertoiko tämä jo alunperin, että en kokenut varsinaista kutsumusta sairaanhoitajan ammattiin, mutta tämä ala kiinnosti. Silloin en tiennyt, että mihin haluan jatkaa, enkä oikein ollut tietoinen lukuisista mahdollisuuksista, mutta tiesin että niitä on valtavasti. Hakiessani sairaanhoitajaksi, olin tosiaan kirjoittanut, että haluan jonain päivänä tehdä terveysalalla esimiestyötä. Itseasiassa opettajamahdollisuutta en silloin vielä ollut ajatellutkaan, mutta jotain ajatusta jo selvästi oli jatkosta. Sairaanhoitajaopintojen aikana focus oli luonnollisesti sairaanhoitajan työssä, mutta kun valmistuminen alkoi lähestyä ja piti valita oma suuntautuminen, alkoi jälleen oman uran tarkempi pohtiminen. Opettaja- ja esimiesopinnot yliopistolla ovat vain yksi mahdollisuus lukuisista eri vaihtoehdoista. Sairaanhoitajan ammattihan on siitäkin mahtava, että jatkomahdollisuuksia on ihan älyttömän paljon! Koetko sinä työsi merkityksellisenä? Entä arvostatko itse omaa työtäsi? Mitä ajatuksia sinulle heräsi?
×