Auttakaa, hoitajanne uupuvat!

[Helmeri81]

Ajattelin jakaa kanssanne muutaman ajatuksen hoitotyön nykytilanteesta..

Olen vierestä seurannut viimeisen parin vuoden ajan surullisena, miten hyvät ja tunnolliset hoitajat vetävät itsensä äärirajoille. He ovat niitä jotka hoitavat mummonne ja pappa ne, isänne ja äitinne, veljet ja sisaret, puolisonne ja lapsenne. He yrittävät, joustavat ja venyvät asioissa ja tilanteissa missä se on tarpeen. Tilanteissa, joissa toiset hoitajat kohauttavat olkiaan ja jatkavat päiväänsä, vailla huolen häivää, samalla kun se liian kiltti ja empaattinen yksilö murehtii muiden jaksamista ja muiden hyvinvointia. Niin työkavereiden, kuin asukkaiden/potilaiden/asiakkaiden. Hän miettii, että kyllä hän nyt voi tehdä työn, ettei muiden tarvitse. Kuuluuhan se hänen työhönsä, eikä hän nyt ainakaan halua olla muille vaivaksi. Hän on se joka mukisematta auttaa aina muita ja haluaa helpottaa muiden työskentelyä. Ottaa vastuun silloin, kun muut eivät halua. On lähes askeleen edellä muita, että muilla olisi mukavaa työskennellä sitten hänen jälkeensä seuraavassakin vuorossa. Lähes aina hymy huulilla ja valmis kuuntelemaan muiden huolia ja keventämään muiden taakkaa niin paljon kun suinkin pystyy.

Tämän sama hoitaja on todennäköisesti aivan loppu. Loppu niin fyysisesti kuin henkisestikkin. Hänellä on sama rooli joka yhteisössä, hän on aina se avulias ja empaattinen tyyppi, jonka puoleen jokainen haluaa kääntyä. Niin hyvässä kuin pahassa. Hän on niin empaattinen, että murehtii muiden murheita varmaan enempi, ku he itse. Hän yrittää lohduttaa, ratkaista ja tukea kaikkia kaikessa.

Sitten tulee se päivä, kun hän ei enää jaksakkaan olla se entinen itsensä. Hymy on kadonnut, töihin meno on ahdistavaa ja jopa tuskallista. Itkettää. Jatkuvasti itkettää. Koska yhtäkkiä ei enää jaksanutkaan olla se joka pitää kaikkea ja kaikkia pystyssä. Työtä ei ehdi tehdä niin kuin haluaisi. Ei jaksa olla kiinnostunut muiden murheista, kun omiakin on jo niin paljon. On myönnettävä, että se vahvinkin joskus murtuu ja tarvitsee itsekkin apua. Samaan aikaan helpottaa ja kenties hävettää. Miksi muut jaksavat, mutta itse ei. Lopulta voimat ovat niin lopussa, että on pakko pysähtyä. Pakko ottaa itselleen aikaa, levätä ja palautua kaikesta mitä on kokenut. Mitä on tehnyt, missä on venynyt. Se vie aikaa ja paljon. On saavutus, jos ylipäänsä jaksaa enää mitään tai ketään. Töihin menoa ei voi kuvitellakaan. Sairasloma on väistämättä edessä. Sairasloma joka voi kestää pitkään ja jolta välttämättä kaikki hoitajat eivät alalle palaa enää ollenkaan. He haluavat kevyempää, paremmin palkattua työtä, joka ei vie voimia näin tyystin. Saman palkan ja enemmän saa vähemmälläkin vastuulla ja joustamisella. Työllä joka ei ole niin kuluttavaa fyysisesti eikä henkisesti. Työllä jota arvostetaan luultavasti enemmän, kuin hoitajien työpanosta milloinkaan. Paitsi vaalien aikaan, silloin meidän puolella ovat kaikki. 

Kuka siis auttaa hoitajia ja miten juuri ne parhaimmat saadaan pidettyä eikä rikottua?

[Sebucom60]

3 tuntia sitten, Ville762 kirjoitti:

Autettaisi kyllä mielellään kun vain tietäisi miten... 

Ja varsinkin näillä hellesäillä!