Vaihdoin alaa osaamattomuuden vuoksi

[exh]

Päätin nyt avautua tänne, koska minulta aina kysellään että miksi vaihdoin alaa enkä kehtaa kertoa oikeaa syytä kenellekään livenä.

Valmistuin sairaanhoitajaksi vuonna 2015. Ensimmäisen harjoittelun suoritin sairaalassa, jossa sain tehdä esimerkiksi iv-lääkehoitoa, katetrointeja yms. Loput harjoittelupaikat olivat sellaisia, että siellä ei tehty juurikaan muita toimenpiteitä kuin verinäytteiden ottaminen Lopputulos on se, etten uskaltanut valmistumisen jälkeen hakeutua haastavampiin tehtäviin, vaan olin töissä hoitokodeissa ja kotihoidossa, koska en juurikaan enää muista esimerkiksi iv-lääkityksen antamisesta mitään. Toki tästä saa syyttää myös itseään. Olisi pitänyt vaikka venyttää valmistumista ja pyytää päästä haastavampiin paikkoihin, mutta en silloin osannut ajatella seuraamuksia vaan halusin valmistua nopeasti

Kaikissa työpaikoissa pelkäsin joka päivä, että tulee haastavia asiakkaita, esimerkiksi trakeostomiapotilas, jonka hoitamisesta en tiedä yhtään mitään. Valmistumisen jälkeen en osannut edes vaihtaa avannepussia enkä tiennyt avanteen hoitamisestä mitään. Katetrointi sujui jotenkuten kun oli pakko. Koulussa emme juuri opiskelleet käytännön asioita vaan tärkeintä tuntui olevan tieteellinen kirjoittaminen, kokoustaidot, projektiosaaminen yms...

Sain aina töissä positiivista palautetta, enkä vaarantanut potilasturvallisuutta. Kysyin aina kun joku asia oli epäselvä tai en osannut tehdä jotain. Silti ahdistus omasta osaamattomuudesta oli aina läsnä ja vaihdoin alaa jo 1,5v valmistumisen jälkeen.

[Sari-Helena]

8 tuntia sitten, exh kirjoitti:

Päätin nyt avautua tänne, koska minulta aina kysellään että miksi vaihdoin alaa enkä kehtaa kertoa oikeaa syytä kenellekään livenä.

Valmistuin sairaanhoitajaksi vuonna 2015. Ensimmäisen harjoittelun suoritin sairaalassa, jossa sain tehdä esimerkiksi iv-lääkehoitoa, katetrointeja yms. Loput harjoittelupaikat olivat sellaisia, että siellä ei tehty juurikaan muita toimenpiteitä kuin verinäytteiden ottaminen Lopputulos on se, etten uskaltanut valmistumisen jälkeen hakeutua haastavampiin tehtäviin, vaan olin töissä hoitokodeissa ja kotihoidossa, koska en juurikaan enää muista esimerkiksi iv-lääkityksen antamisesta mitään. Toki tästä saa syyttää myös itseään. Olisi pitänyt vaikka venyttää valmistumista ja pyytää päästä haastavampiin paikkoihin, mutta en silloin osannut ajatella seuraamuksia vaan halusin valmistua nopeasti

Kaikissa työpaikoissa pelkäsin joka päivä, että tulee haastavia asiakkaita, esimerkiksi trakeostomiapotilas, jonka hoitamisesta en tiedä yhtään mitään. Valmistumisen jälkeen en osannut edes vaihtaa avannepussia enkä tiennyt avanteen hoitamisestä mitään. Katetrointi sujui jotenkuten kun oli pakko. Koulussa emme juuri opiskelleet käytännön asioita vaan tärkeintä tuntui olevan tieteellinen kirjoittaminen, kokoustaidot, projektiosaaminen yms...

Sain aina töissä positiivista palautetta, enkä vaarantanut potilasturvallisuutta. Kysyin aina kun joku asia oli epäselvä tai en osannut tehdä jotain. Silti ahdistus omasta osaamattomuudesta oli aina läsnä ja vaihdoin alaa jo 1,5v valmistumisen jälkeen.

"Koulussa emme juuri opiskelleet käytännön asioita vaan tärkeintä tuntui olevan tieteellinen kirjoittaminen, kokoustaidot, projektiosaaminen yms..."

Todella harmillista jos näin on nykyään. Ei ihme jos valmistuneilla on epävarma olo osaamisestaan.

[exh]

9 tuntia sitten, Sari-Helena kirjoitti:

"Koulussa emme juuri opiskelleet käytännön asioita vaan tärkeintä tuntui olevan tieteellinen kirjoittaminen, kokoustaidot, projektiosaaminen yms..."

Todella harmillista jos näin on nykyään. Ei ihme jos valmistuneilla on epävarma olo osaamisestaan.

Koulussa sanottiin, että harjoittelussa opitaan ja harjoittelussa ihmeteltiin kun koulussa ei ole opetettu mitään. Harmi vain että pienehkössä kaupungissa ei ollut riittävästi kunnollisia harjoittelupaikkoja opiskelijamäärään nähden. Jokainen pääsi vähintään kerran erikoissairaanhoitoon. Jos sattui hyvä tuuri, saattoi päästä useammin, mutta itselle näin ei käynyt. Esim. osa suoritti lastenhoitotyön harjoittelun kehitysvammaisten aikuisten parissa.

 

[kati45]

Kiitos avautumisesta. Itsellä on kohta 20 vuotta kokemusta takana ja monenmoista erilaista toimenkuvaa ja työpaikkaa myös. Terveydenhuoltoala on kovin laaja ja ellet työskentele pitempään esim. ensiavussa isommassa sairaalassa, kotisairaalassa tai laaja-alaista osaamista vaativassa paikassa, niin toistokertoja erinäisiin toimenpiteisiin ei tule riittävästi rutiinien luomiseksi. Itse ainakin tunnen vieläkin riittämättömyyden tunteita jos en nyt päivittäin, mutta viikottain. Olen hyväksynyt sen osana ammatinvalintaa. Mitään ei myöskään opi, jos ei yritä. Mulla on strategiana, että aina ensin itse yritän joko itse tai nohevamman tuella/ opastuksella. Pitää tohtia pyytää apua ja tukea. Ihan meistä jokainen sitä alalla kaipaa joskus. Ongelmallisinta on olla työpaikassa, jossa lähiesimiehellä ei ole hoitoalan koulutusta ja ajatusmalli on sellainen, että kaikkien on osattava kaikkea ihan heti ja että eihän tuo ole kummoistakaan vaativuusasteeltaan. Kun tehdään kajoavia toimenpiteitä eläville olennoille, on se aina vaativaa. Lisäksi nykyään ei monessakaan paikassa saa perehdytystä, eli heitetään tilanteisiin kylmiltään. Eli en ihmettele, että moni vaihtaa alaa riittämättömyyden tunteiden vuoksi, kun palkkakin on Suomessa niin kehno, että ei kannata oman mielenterveyden menettämisen uhalla töitä tehdä. 

[maarithannele]

Harmillista,itse olin lähihoitajana ja todella ammattitaitoisena 13 vuotta ,valmistuin aikanaan ammatinvaihtajana ja työlistyin heti valmistuttuaan kuntapuolelle.Nyt juuri olen vaihtanut yksityiselle puolelle töihin.Kaiken,mitä olen voinut opiskella,olen ammattitaitoni ylläpidoksi  tehnyt ja siihen on ollut mahdollisuus,eli enempää en voisi enää tehdä tai opiskella,muutoin kuin ajantasaistaa.Näinä vuosina ja varsinkin viime vuosina,olen havainnut esim.kunnilla ei ole mahdollisuutta nykyuisin kouluttaa hoitajia ammattioppilaitoksissa, kuin etänä.Kentällä tapahtuu siis kaikki loppuopintojen opetus ja käytännön opetus,sekä lähäreitten ,että Saikkonen osalta. Riippuu siis onnenkantamoisista,kuka on esimies,siis ennenkaikkea.Sitten sun tutor tai saikkari tai lähäri ,ketä vie sun polkua eteenpäin.Mulla oli onnea aikanaan kaikessa,kun opiskelin. Mutta olen totisesti nähnyt,miten huonosti esim.uusia sairaanhoitajia on ohjattu siihen työhön,mitä kunnissa joutuvat tekemään,toisaalta saavat luvan teettää lähäreillä tai delegoivat saikkarin töitä lähihoitajille ,koska parin vuoden sisään on muuttunut esim.kunnilla hierarkiseksi työt sikäli,että,kun nuoret saikut pääsee messiin,heidät nostetaan heti työn arvostuksessa,ja pomotuksen alkeet luodaan.Lähihoitajat ovat käyneet ainakin ennen näitä aikoja hienot lääkehoidon kurssit ja vaativat tentit,nykyään ei ole niin.Toisinsanoen lähihoitaja ei arvosteta ja Salkkareita ei nykyisin kouluteta tarpeeksi tekemään niitäkään töitä,mitä lähärit osaa käytännössä jo unissaan.Esimiehet on mielestäni ulapalla.Ja tämä Hoitajien koulutus.Kaikki tapahtuu kentällä nykyisin.Asiakas on avainasemassa.Kovaa murrosta on Hoitomaailmassa,ikävällä kun tavalla.

[sisar roteva]

Harmi jos ei ole työpaikoilla vahvistettu tarpeeksi perehdytystä ja osaamista. Toisaalta tuoreelle sairaanhoitajalle suosittelen hyvän kliinisen pohjan hankkimista. Itse olen nykyään hoivakotityössä mutta aikoinaan kiertelin sisätautiosastoilla ulkomaita myöten. Työnantajakin on päästänyt opiskelemaan lisää kun olen pyytänyt. Mutta totta että hoivakotityössä sairaanhoitaja voi olla aika yksin ja tarvitaan myös kykyä ottaa asioista selvää kuten vaikka kysyä suoraan sieltä lähettävältä taholta miten ko. asiakasta hoidetaan jos jotain erikoista tai ei ole omaa osaamisalaa. Ja kokemuksen mukaan usein siihen perehdyttämiseen näinkin suhtaudutaan myönteisesti. Joskus aikoinaan kun valmistuin sairaanhoitajaksi mun yksi opettaja sanoi että nyt se oppiminen vasta alkaa, oikeassa oli.

Niin ja todellakin arvostan mun lähärikollegoita, hyvä lähäri on kyllä kullanarvoinen. 

Muokattu tammikuun 31, 2021 - sisar roteva

[aurinkomyrsky]

Osaan kyllä samaistua tähän erittäin hyvin. Tämä klassinen "kysy jos et tiedä" on kyllä hyvä neuvo ja se vie eteenpäin monesti, mutta liian usein vaan törmää siihen, että kun apua tarvitset sitä joutuu anelemaan. Mitä pidempi aika menee, kun on töissä tietyssä paikassa, sitä enemmän kohtaa sitä "mikset jo tätäkin osaa"-asennetta. Tuntuu, että vaatimukset nykyään on se, että osataan jo ilman perehdytystä. Yhdessä työpaikassa jo työhönhaku hetkellä oh ilmoitti, että perehdytykseen ei ole sitten aikaa. Vaikka kuinka olisi konkari, minkälaisen kuvan paikka antaa? Jos perehdytykseen ei ole aikaa, niin uskon, että tuonkaltaisessa työssä aika omillasi olet muutenkin. Ja se jos mikä vaarantaa potilasturvallisuuden sekä lisää ahdistusta työntekijässä. Tulee lisää kokemuksia "en osannut tätäkään asiaa hoitaa" ja ajaa ihmiset vaihtamaan työpaikkaa, jopa alaa. Kyseiseen paikkaan en ikinä mennyt töihin. Olen myös oppinut kuulostelemaan eri työpaikkoja, miten he markkinoivat omaa "perehdytysohjelmaansa", joka on yleensä aika olematon. Usein saat useamman kuukauden päästä tietää, että joku tietty asia olisi tullut tehdä, mutta sitä et ole sattuneista syistä tehnyt. Jos ei tiedä, ettei tiedä, ei voi kysyä. Totta kai muuten aina saa ja pitää kysyä. Mikäli siitä tulee huono vastaanotto, kertoo se enemmän työpaikasta, kun mistää muusta.

Ymmärrän, että perehtymisessä vastuu on myös aina työntekijällä. Kouluttautuminen sekä konsultointi kuuluu työhön. Eräs vanhempi kollega totesi kerran hyvin. Lääkäreiden on ihan fine konsultoida, kukaan ei pidä sitä tyhmyyden/huonommuuden merkkinä. Jos hoitaja kysyy kollegalta jotain, saatetaan sitä katsoa kieroon.

Olen itsekin vastavalmistunut ja käyn sisäistä taistoa jatkuvasti itseni kanssa. Ymmärrän tuon tuskan oikein hyvin. Kiitos avoimuudesta aloittaja.