Jump to content
MAINOS

Hoitoalalle kaivataan tervettä itsekkyyttä


pile

Recommended Posts

Lisäyksenä vielä, että laajan kenttätutkimuksen tuloksena olen huomannut, että pahimpia/parhaimpia joustajia ovat viidenkympin ylittäneet hoitajat, joilla ei ole kotona enää lapsia huollettavana. Heillä on jo myös niin hyvät esim. ikälisät, että heilla ei ole halua vaihtaa työpaikkaa. Usein puuttuu myös rohkeutta. Ja heillä ei ole minkään valtakunnan tietoa siitä, kuinka vaikeaa työn ja perheen yhteen sovittaminen on tänä päivänä..Marmatusta kyllä riittää, mutta teot puhuvat toista..

Samoin juuri valmistuneet hoitajat, joilla ei ole vielä perhettä ovat toinen suuri joustajien ryhmä. Heillä huolen aiheena sijaisuuden jatkuminen ja taloudellinen selviytyminen.

Eräs työterveyshuollossa työskentelevä kollega totesikin, että vanhemmilta hoitajilta loppuu fysiikka ja nuoremmilta pettää psyyke..Ja sairaslomia pukkaa..Ja taas joustetaan.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

MAINOS
  • Vastauksia 56
  • Aloitettu
  • Uusin vastaus

Ja kyllä todennäköisesti poltan pian itseni loppuun. Mutta en siksi, että pyllistelen molempiin suuntiin. Vaan siksi, että muiden joustamattomuus nimenomaan kostautuu muutamille.

Olet polttamassa itsesi loppuun, kun joustat, ja vaadit myös muita joustamaan lisää? Jotenkin et nyt kerää minulta ainakaan sympatiaa, jos olet vetämässä muita samaan jamaan.

Suoraan sanoen logiikassa tuntuu olevan piirteitä, etten haluaisi kaltaistasi ihmistä omaksi lähiesimiehekseni. Muistutan vain, että terveydenhuollossa joustaminen on joissain paikoissa täysin loputon vaatimus. Ja vastuu potilaiden hoitamisen resursseista ei ole todellakaan kuraportaan työntekijöillä. Vaan siitä ylöspäin olevilla portailla.

Kyllä, palkokasvit ovat taatusti sieraimessa, jos aletaan puhumaan anti-florenceista, jotka myöhemmissä kommenteissa tuntuvat pilaavan esimiehen oman työssäuupumisen. Mielessä käy myös ihan sellaisia ajatuksia, että olisikohan syytä käväistä saikulla, lomalla, toisella alalla tai saada itsellesi hitu etäisyyttä tuohon rumbaan? Ihan oman itsesi vuoksi?

Yksi pitkäaikainen trendi terveydenhuollossa on ollut resurssien ja johtamisen kriisiytyminen, joka on johtanut alati pahenevaan suoritusvaatimukseen suorittavassa portaassa. Ja kun talouden tilannetta, väestön ikääntymistä ja sairauksien määrän kasvua seuraa, ei suunta helpompaan ole. Jos taantuma on voimakas, kustannuspaineet saattavat hetkeksi hellittää ja työmarkkinoille palata jonkin verran ihmisiä, mutta sen jälkeen sama kierre jatkuu, ja hoitoalalle palaavat ihmiset hakeutuvat yhä enemmän muihin hommiin, kun eläköityminen lisää työvoiman tarpeita. Vaan eipä tuo työvoimapula ole estänyt toimimasta tavoilla, joilla se työvoima alkaa kiertämään tiettyjä työpaikkoja ja koko alaa yleensä.

Tuossa oravanpyörässä on jo nyt syytä alkaa vetämään rajoja, ja mieluummin tiukkoja sellaisia. Alkaa kieltäytymään ylityörumbasta ja joustamisvaatimuksista, koska rajoja siinä ei näy. Oikeasti alan itse suosittelemaan enemmänkin muiden vaihtoehtojen pohtimista, jotta työn hallintaan saataisiin jotain otetta. Jos se tarkoittaa jonkun kohdalla alan vaihtoa tai vuokratyövoimaksi omilla ehdoilla alkamista, voi olla good for them. Jokainen "teidän täytyy joustaa" -teksti lähinnä soittaa hälytyskelloja, miksi näin. Itseäni ainakin rasittaa tolkuttomasti, jos puhelimeen tulee toistuvasti viestejä, että "mä en saa ketään tänne, et sä vois tulla, ollaan ihan pulassa, mä en saa ketään" ja ihmetellään ääneen, miksei ihmiset tule "vapaaehtoisesti" tekemään kaikkea mahdollista aivan jatkuvasti. Hyvänä pidän tuollaisissa puheluissa sitä, että se kertoo siitä, että ainakin osalla ihmisistä on vielä tervettä järkeä, suhteellisuuden tajua ja he yrittävät tahoillaan viettää aikaa perheensä kanssa, kasvattaa lapsiaan, käyttää muutamat valveillaolotuntinsa kodinhoitoon, lepäämiseen, liikkumiseen tai vaikka ystäviensä näkemiseen. Sen työn sijaan.

Hyvä Tittelituure, oliskohan hetki sinulla katsella peiliin. Positiivista kyllä, että ylipäätään kirjoitit, edes väsyneesti ja provosoivasti sekä kommentoit sen jälkeen. Heikkoina ja väsyneinä hetkinä itsekin kirjoittelen melko lailla mitä sattuu, mutta myönnän kyllä heikoimpien tekstieni myös kuvaavan itseäni hyvin väsyneenä - tai sitten niitä omia "pimeämpiä puoliani". Se peiliin katsominen voi olla ihan vain oman provosoitumisensa tarkastelua jälkikäteen, ei välttämättä sen ihmeellisempää. Jos kommenttini ottaa päähän, vastaan siitä tarvittaessa myös kasvokkain. Nimimerkin takaa löytyy ihan nimellinenkin ihminen.

Ja aiheesta etiäpäin, Tiituska35 tuossa kuvaili, miten työntekijöissä on selän takana marmattajia, mutta vaikuttamistilanteissa ollaan hiljaa ja leimataan asioiden esilleottajat valittajiksi. Toivottavasti (sic!) kyse on vain perussuomalaisesta purnaamisluonteenlaadusta, koskaan mikään ei ole hyvin, ei se asioihin vaikuttaminenkaan sitten kun joku sitä tekee. Huolestuttavampaa kun on se, että alalta alkavat karsiutua henkilöt, jotka haluavat tehdä jotkin asiat hyvin, mutta omaavat myös muuta elämää, ja haluavat pitää jonkinlaista rajaa alistumisessakin.

Olen joskus ollut jonkin vuoden yrityksessä, josta ne järkevimmät ihmiset olivat pääosin kadonneet, olivat tehneet omat johtopäätöksensä, ja äänestäneet jaloillaan. Se porukka, joka ei sitten oikein muuta osannut kuin olla ja jäädä, niin... Osa oli pienipalkkaista, osa alistunutta, osa nöyryytti muita, aika jännät pelisäännöt olivat siinä firmassa... Omistajalla olivat kyllä hyvät päivät, helkutillinen tuloksentekokone se talo hänelle oli. Osa työntekijöistä ei tiennyt, mitä heiltä oikeasti odotettiin, tällaisia sitten uupui (ja irtisanottiin), turhan fiksuistakaan työntekijöistä ei pidetty, vaan heidät saatettiin taluttaa ovesta ulos. Joku ajettiin itsemurhan partaallekin. Säästötavoitteet olivat tasoa, että mm. yhdellä työntekijöistä oli aputyöpöytänä iso pahvilaatikko. Sitä pidettiin lähinnä innovatiivisena ja normaalina - mitä sitten yrityksessä vierailijat siitä ajattelivat, who cared.

Nythän uutisoitiin juuri selvityksessä, jossa työkuorman kasvaminen liitettiin sairaslomien määrään. Mutta mikäs sairaslomissa, vaaditaan lisää porukkaa joustamaan.

Jos potilas on sekavampi kuin meidän yksikössä hoitajansa, kuuluu potilas sairaalahoitoon...

Ylpeiksi jumalat tekevät ensin heidät, jotka jumalat haluavat tuhota.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Mietin pitkään mitä vastaisin. Tuntuu kuitenkin, että menee itsensä toistamiseksi vain tämä. Sen verran kuitenkin Pöllölle, että peili löytyy kotoa ja sieltä tulee katseltua itseä ihan päivittäin ja varsin tarkasti. Ja kuten mainitsin aiemmin, oma viestini lähti liikkeelle omasta provosoitumisestani ja vedin ihan tarkoituksella anti-florence -ilmauksen vastineeksi täällä paljon käytetylle florence-ilmaukselle ja siten juuri yleistämiselle. Kaikki kun ei ole mustavalkoista.

Ja kommenttien päähän ottamisesta... Esimiesasemahan on aina varsin mukava paikka, esimiehet ovat aina hoitaneet kaikki asiat hyvin ja kaikki esimiehethän ovat niitä parhaita, eikä koskaan missään asioissa huonoja. Koskaanhan en ole kuullutkaan yhtäkään esimiestä moitittavan.  ;) Ja nimenomaan kukaan muu esimies kuin minä ei joudu kosiskelemaan koskaan missään tilanteessa joustamaan.  >:D (Mistähän lie nämä viimeaikaiset florence-keskustelut kumpuavat?) Tarkoituksenani ei ole olla miellyttämässä ketään, ei omaa työporukkaa, ei johtoa, ei teitä. Ei ole tarkoitus kerätä sympatioita eikä irtopisteitä. Toin vain esiin kolikon toisen puolen. Ja toisaalta myös sain provollani aikaan sen mitä osin tekstilläni hainkin: alta aikayksikön yleistämistä, analysointia, psykologisointia ja teilausta.

Mutta siis koska menee ihan jankkaamiseksi niin tässä kohtaa pistän omalta osaltani pisteen aiheelle. Ellei nyt joku välttämättä halua vielä asiaan erityisesti palata.

pahimman vastustajani tiedän, minusta itsestäni sen löydän

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Ja toisaalta myös sain provollani aikaan sen mitä osin tekstilläni hainkin: alta aikayksikön yleistämistä, analysointia, psykologisointia ja teilausta.

Varmasti saat tällaista kommenttia, jos sitä tietoisesti lähdet hakemaan.

Luin koko ketjun uudestaan, vähän pirteämpänä ja hieman leppoisamman päivän jälkeen, ja pointtisi muuttuivat kieltämättä hitu erilaisiksi.

Jatka vain kommenttejasi, sieltä löytyi kyllä rakentaviakin ajatuksia, kun provosoitumiset ja provosoimiset jäävät pois, Tiituska35 lataa mainiota kommenttia tähän keskusteluun ja minä sitten tein rimanalitukset, mutta jatketaan siitä.

Ehkä kertoo jostain jotain, että kommenteissa tässä aiheessa jopa haetaan provosoitumista (Tittelituure) ja provosoidutaan (allekirjoittanut). Näinkö helposti väkeä voi jo splitata...? Missä silloin mennään...? Sitä psykologisointia teen vielä hieman: kun tietoisesti siis haet (?) provosoitumista, ja tiedät että sitä tulee, niin mitä oikeasti haet? Vastauksen siis jo tiesit? Puhut uupumisestasi. Vahvistaako provosoituminen jotain käsitystäsi ja palvelee siis sinua? Missä? Lähiesimiehen roolin tai käsitysten vahvistamisessa? Vai mietitkö jotain syvempiä, muutosta? Jos vahvistat negatiivisia käsityksiä työntekijöitä kohtaan, pyydän, mieti vielä uudelleen. Jos haet muutosta omaan elämääsi, lämpimästi onnea ja hyviä päätöksiä.

Mihinkään noista uupumistasoista en ketään halua, en työntekijä-, lähiesimies- tai edes millään johtajatasolla. Siinä tunnen myös kieltämättä huolta Tittelituuresta.

Ja on tullut nähtyä myös lähijohtamista, jossa samaan aikaan väännetään väkisin ihan kyvykästä porukkaa ovesta ulos, heidän kanssaan leikitään, lomia ja vähäisiäkin etuja poltetaan, ja toiseen suuntaan itketään, miten työvoimaa vaan ei saada...

Joten, luen vihamielisesti anti-florenceista, se tarkoittaa minulle tasan samaa että pitäisi olla sitten florence, joka tällä hetkellä on kielikuva vain potilaan parasta ajattelevasta, täysin uhrautuvasta ja mitenpäinvainhyväksikäytettävästä ihmisestä. Omat läksyni opin, eli kukaan ei valvo omaa jaksamistani, omia tuntojani, omaa elämääni, ellen sitä tee, ja pidä aika tarkkaa linjaa sen kanssa, mihin kaikkeen olisi mahdollisuus alistua.

No niin, nyt provot on siivottu pöydältä, ennen omia kommenttejani asiapitoiseksi muotoutumassa ollut keskustelu jatkukoon - Tittelituure ja Tiituska35 eritoten, olkaa vain hyvät!

Reclaimer:

Oma taustani aiheesta: diagnosoimaton burn-out, kun en antanut periksi, vaan saatoin loppuun asiat, joita oma moraalini ei antanut jättää kesken. Kuviot oli maksettu ja vastuuntunto asiakkaalle suuri. Hyvin ristiriitaisissa oloissa yritin tehdä sen minkä pystyin, ja yli. Samoissa kuvioissa yksi lähiesimiehistäni uupui, piti kultaisen kädenpuristuksen jälkeen taukoa toista vuotta, kunnes rahat loppuivat ja hakeutui vasta sitten töihin. Yksi läheisimpiin työtovereihini kuulunut käräytti itsensä loppuun, toinen heivattiin pihalle tavalla, että hän oli riekaleina, puhui itsemurhasta hetkellä, jolloin itse en enää jaksanut oikein häntä tukea. Oli sitä paitsi erinomainen työntekijä, mutta kun työllistämisrahoilla saatiin halvempi, aivan täydellinen puukuutio tilalle, niin... Siinä hän näki aika rajusti oman arvonsa työntekijänä ja ihmisenä siinä talossa.

Eikä kuvio siihen vielä loppunut, myöhemmin itselleni tärkeä työtoveri uupui hieman monimutkaisemmassa kuviossa, vetäisi kaikki saatavilla olevat lääkkeet ja alkoholia, jotta pystyisi nukkumaan, viikon päivät kun meni sitten lopulta valveilla pään kulkiessa turhan kovaa...

Oma prosessini oli tietoinen vapaa, jonka jälkeen hakeuduin parissa kuukaudessa toisiin hommiin. Vaan eipä se päättynytkään siihen, jokin katkeruus jäi elämään pitkäksi ajaksi, pitkään mietin kolmea erittäin ristiriitaista intressiä - omat, asiakkaan, työnantajan. Olisiko niitä pitänyt painottaa toisin, mitä silloin olisin menettänyt omasta persoonastani, miltä olisi välttynyt, mitä olisi saavuttanut nopeammin. Vai olisiko omaa tunnemaailmaansa pitänyt muuttaa nopeasti, rajummin, miten? Paljon on omassa itsessä yllättävän pitkiä ja syviä rakenteita, joita piti luodata, selkiyttää ja muuttaa. Jotain on ehkä silti vielä kesken, jos tästä aiheesta reagoi ärhäkkäästi... Jos joku kirjoittaa tekstiä, jossa välillisestikään annetaan ymmärtää, että "tehkääpä florencet", niin tuohon kai voi vastata vain, että kyllä...

Tämä tausta on syytä tuoda rehellisesti esiin. Onko siitä oppimiskokemukseksi, en tiedä, onko siitä tarinaksi tuhansien joukossa, en tiedä, mutta keskustelun selventämiseksi ja omien tunnereaktioitteni avaamiseksi muita varten. Olen kyllä persoona, joka haluaa kokeilla suorituskykynsä rajoja, jopa ylittää niitä, mutta kieltämättä vähän omilla ehdoillaan, itsensä kehittymistä varten, en jonkun muun tavoitteita varten...

Jos potilas on sekavampi kuin meidän yksikössä hoitajansa, kuuluu potilas sairaalahoitoon...

Ylpeiksi jumalat tekevät ensin heidät, jotka jumalat haluavat tuhota.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Vaan eipä se päättynytkään siihen, jokin katkeruus jäi elämään pitkäksi ajaksi, pitkään mietin kolmea erittäin ristiriitaista intressiä - omat, asiakkaan, työnantajan.

Varmaan tuohon kolmeen ristiriitaiseen intressiin kiteytyy suurin osa nyt käsiteltävästä ongelmasta...

Ei se vakavaa ole, se on vaan syöpää

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Vaan eipä se päättynytkään siihen, jokin katkeruus jäi elämään pitkäksi ajaksi, pitkään mietin kolmea erittäin ristiriitaista intressiä - omat, asiakkaan, työnantajan.

Varmaan tuohon kolmeen ristiriitaiseen intressiin kiteytyy suurin osa nyt käsiteltävästä ongelmasta...

Olen samaa mieltä, arvoristiriidastahan tässä on kyse ja miten sen kukin käsittelee- loppuunpalamalla vai kyynistymällä vai jotain siltä väliltä..

Moraali on myös tärkeä käsite pohdittaessa tätä joustamisen ongelmaa hoitotyössä. Hyvin useilla työpaikoilla mennään tänä päivänä jo säästötavoitteiden vuoksi siinä rajalla, että onko hoito enää eettisesti hyväksyttävää. Eli haluammeko, että meitä ja omaisiamme hoidetaan tavalla jolla joudumme työnantajan sanelemien resurssien vuoksi potilaita hoitamaan?Pystyykö hoitaja enää olemaan potilaan asianajaja ja puolustamaan potilaan oikeutta hyvään hoitoon. Mielestäni ei, vaan tällaiset hoitajat hiljennetään tavalla tai toisella.

Kierrellessäni eri osastoja olen huomannut, miten hoitajat ummistavat silmänsä näiltä epäkohdilta työskennellessään samalla osastolla vuosikausia. Ja esimiesten tärkeimpiin työtehtäviin tuntuu kuuluvan ongelmien maton alle lakaiseminen.

Tämän vuoksi mikään ei muutu.

Olen myös miettinyt sitä, että usein loppuunpalamisen kohtaa ammattitaitoinen, empaattinen, tunnollinen ja potilaan etua ajava hoitaja. Hän jaksaa niin kauan tapella tuulimyllyjä vastaan, kun omat voimat riittävät. Tämän jälkeen työyhteisö jatkaa samalla radalla-kaikki kyllä tietävät miten asiat pitäisi olla, mutta kukaan ei nosta ongelmia esille. Ja tämä oikeassa oleva hoitaja jää mielipiteineen yksin. Ne jotka näin tekevät, lähtevät tavalla tai toisella pois.

Syyllistäminen on myös hoitotyön johtamisessa käytetty keino, jota en ole koskaan hyväksynyt ja itse en siihen ansaan enää lankea. Eli osastonhoitaja sanoo puhelimessa vapailta töihin kutsuttaessa:" Me ei millään pärjätä täällä, jos et pääse" tms.. Olen usein ollut todistamassa, että hoitajat tulevat sairaina töihin, kun "ei tänne kuitenkaan olisi saanut sijaista". Kaiken huippu oli hoitaja, joka kertoi yövuorossa sairastuneensa ripuliin ja käyttäneensä loppuyön teippivaippaa- se oli jo uhrautumista se. Ei tiedä itkeäkö vai nauraa.

Yritä siinä sitten puhua terveestä itsekkyydestä näille työn sankareille.Jep, jep.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Ehkä kertoo jostain jotain, että kommenteissa tässä aiheessa jopa haetaan provosoitumista (Tittelituure) ja provosoidutaan (allekirjoittanut). Näinkö helposti väkeä voi jo splitata...? Missä silloin mennään...? Sitä psykologisointia teen vielä hieman: kun tietoisesti siis haet (?) provosoitumista, ja tiedät että sitä tulee, niin mitä oikeasti haet? Vastauksen siis jo tiesit? Puhut uupumisestasi. Vahvistaako provosoituminen jotain käsitystäsi ja palvelee siis sinua? Missä? Lähiesimiehen roolin tai käsitysten vahvistamisessa? Vai mietitkö jotain syvempiä, muutosta? Jos vahvistat negatiivisia käsityksiä työntekijöitä kohtaan, pyydän, mieti vielä uudelleen. Jos haet muutosta omaan elämääsi, lämpimästi onnea ja hyviä päätöksiä.

Kuten jo ensimmäisessä viestissä mainitsin niin kyseessä oli huono päivä. Ihan tietoisesti ja tarkoituksella en hakenut provosoitumista vaan peili tosiaan löytyy kotoa ja näin jälkikäteen mietittynä ja itseäni analysoituna (itseäni analysoin, muita en) se taisi kyllä vahvasti olla taustalla ensimmäistä viestiä kirjoittaessani (ei jälkimmäisiä, joita kirjoittaessani jo mieliala oli toinen). Viesti kumpusi omasta ärsyyntymistilasta, kuten olen jo aiemmin maininnut niin erityisesti näistä yleistämisistä. Kuten huomaan nytkin ärsyyntyneeni Tiituska35:n viimeisimmän viestin yleistyksistä: "Ja esimiesten tärkeimpiin työtehtäviin tuntuu kuuluvan ongelmien maton alle lakaiseminen." Ja "Eli osastonhoitaja sanoo puhelimessa vapailta töihin kutsuttaessa...." En vain yksinkertaisesti voi sietää sitä, että oletetaan kaikkien esimiesten lakaisevan ongelmia maton alle tai sanovan puhelimessa noin. Edelleen se on suurin pointtini tässä keskustelussa on, että kaikki ei ole mustavalkoista. Vaikka Tiituska35:n kommenteissa on kyllä paljon hyviä pointteja niin silti päällimmäiseksi tunteeksi jää juuri provosoituminen itsellä. Eivät kaikki joustavat ihmiset (kuka joustaa joskus, kuka sillointällöin ja kuka usein) ole todellakaan mitään työnsä sankareita. En vain voi sietää sitä halveksintaa, jota osoitetaan heitä kohtaan. Yleensäkin tuntuu, että kaikki muut ovat halveksittavia ihmisiä paitsi he, jotka ovat terveesti itsekkäitä eli eivät suostu mihinkään kenenkään muun pyynnöstä  ::) Terveesti itsekäs pitäisi ehdottomasti jokaisen olla ja kuten olen myös selvästi olevinaan maininnut niin en todellakaan ketään pyydä olemaan florence ja nimenomaan itseäni ottaa päähän viime kädessä pyytää näitä aina joustavia ihmisiä, jotka kuitenkaan tosiaan eivät ole mitään työn sankareita. Jotenkin tulee vain mieleen välillä, että onko kyseessä välttämättä enää terve itsekkyys vai vain itsekkyys olla joustamatta_ikinä_koskaan_missään. Tekisi itseni mieli lähteä myös psykologisoinnin tielle ja kysyä, että onko tämä "terve itsekkyys" vain työssä oleva piirre vai elääkö se myös muilla elämän osa-alueilla, kuten parisuhteessa.

Mutta siis selvennyksenä vielä, että tämä viesti on taas hienoisessa ärsyyntymistilassa kirjoitettu.

pahimman vastustajani tiedän, minusta itsestäni sen löydän

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Eli keskustelu jatkuu ...Minä palaan astialle ainakin niin monta kertaa kun on tarvetta ja provosoituminen saa jatkua  ::)

Jälleen kerran totean, että mielipiteeni asiasta olen muodostanut työskennellessäni freelancerina pari viimeistä vuotta. Olen huomannut yhteneväisyyksiä eri työyhteisöjen toiminnassa, sekä esimiesten, että alaisten käyttäytymisessä.Hoitotyötä olen tehnyt vuodesta -90 eli perspektiiviä asioihin löytyy.

Tittelituuren kirjoituksissa tulee esiin hyvin voimakkaasti vain esimiehen näkökulma asioihin ja ymmärrän, että lähiesimiehenä ei näinä aikoina ole herkkua olla hoitotyössä. Silti, myös johtamisessa tarvitaan kulttuurin muutosta, jotta jatkuva joustaminen saataisiin loppumaan ja työolot inhimillisiksi. Tittelituure ei halua myöntää totuutta- tarvittaisiin myös sinun panoksesi eli miksi et pidä alaistesi puolta ja lopeta joustamista? Itse olet myöntänyt olevasi burnoutin partaalla- saatko siitä kruunun päähäsi. Voin kertoa että et.

Sitten tuohon terveen itsekkyyden määritelmään ja heittoon siitä, että  esim. tämä heijastuisi parisuhteeseen ja perhe-elämään... Itse harjoitan tervettä itsekkyyttä työssäni juuri siitä syystä, että en halua antaa kaikkia paukkuja työelämään, vaan haluan esim. yrittää kasvattaa lapsistani täysjärkisiä kansalaisia- vain aika näyttää, onnistunko tavoitteessani. Ja aviomieheni on ainakin jaksanut katsoa minua 22 v eli lienenkö sitten yksityisessä elämässäni itsekäs- kyllä, ajattelen itsekkäästi perheeni etua ennen työtä, myönnetään.

Terve itsekkyys ja narsismi ovat kaksi eri asiaa. Valitettavasti narsisimi kukkii liian monella työpaikalla hoitoalalla ja myös liian usein hoitotyön johtajista löytyy näitä ihmistyyppejä.

En halveksi niitä, jotka joustavat. Usein ei puhuta pelkästä joustamisesta vaan työn eteen uhrautumisesta.Pikemminkin olen turhautunut ja surullinen, siitä että kaikki eivät ymmärrä ajoissa lopettaa joustamista. Olen nähnyt kollegoiden sairastuvan fyysisesti ja psyykkisesti, avio-ja avoerojen lisääntyneen ja lasten oireilun psyykkisesti. Ensiavussa työskennellessäni olen nähnyt kuinka paljon ihmisiä hakeutuu hoitoon työperäisen stressin vuoksi, on rytmihäiriöitä, migreeniä, epämääräisiä kipuja ym. Myös mielenterveysongelmien esim. paniikkihäiriön ja depression taustalta pienen keskustelun jälkeen paljastuu epäinhimilliset työolosuhteet, työpaikan ihmissuhteet, huono johtaminen yms. Kun pitää ottaa yhteyttä esim. psyykkisesti oireilevan lapsen vanhempiin he vastaavat, että ei kannata soittaa, ne on kumminkin töissä..

Työssä pärjääminen ja materialismi ovat nousseet ohi perhearvojen ja tästä voimme lukea surullisia uutisia iltapäivälehden lööpeistä viikottain. Ongelma koskee koko yhteiskuntaa ja eri toimialoja- jokainen voi tehdä omat päätöksensä miten haluaa elämänsä elää. Minä olen ainakin valinnut tien, jossa voin päättää itse missä teen työni ja milloin. Ja saan kuulla myös kiitoksen työstäni. Ja saan hyvää käytännön työkokemusta, jota voin sitten jakaa toimiessani tuntiopettajana.  Ja voin itse paremmin- olen vapaa. :nauraa:

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Eivät kaikki joustavat ihmiset (kuka joustaa joskus, kuka sillointällöin ja kuka usein) ole todellakaan mitään työnsä sankareita. En vain voi sietää sitä halveksintaa, jota osoitetaan heitä kohtaan. Yleensäkin tuntuu, että kaikki muut ovat halveksittavia ihmisiä paitsi he, jotka ovat terveesti itsekkäitä eli eivät suostu mihinkään kenenkään muun pyynnöstä

Nykyisissä paineissa on itse asiassa erittäin tervettä, että yhä useampi pyrkii pitämään kiinni oikeuksistaan ja tähtää max. 40 tunnin työviikkoon. Ihan yhtä tervettä on se, että jos jotkut joustavat ja polttavat itsensä loppuun, niin sitä ei pidetä järkevänä tai hyväksyttävänä. Jos jatkuvasti todetaan, että potilaan etu on aina oman jaksamisen ja kestämisen edellä, niin ihan tervettä, että sille pyöritellään päätä. Ei ole järkeä vetää kaikkia polttamaan itseään loppuun. Jos joku sitten uhrautuu, niin... Tietenkään suora halveksunta ei ole kollegiaalista. Mutta jokainen tehkööt omat ratkaisunsa. Myös ne joustajat.

Itse kyllä joustan jossain määrin, jos työnantaja viestittää työntekijöiden suuntaan, että heitä huomioidaan, ja joustaminen tulee nopeasti takaisin. Eli joustaminen ei todellakaan ole yksipuolista, ja työntekijöitä huomioidaan organisaation jokaisen portaan toimesta. Eräässä ristiriitaisemmassa tilanteessa tein ihan sellaisen tempun, että sen kollegiaalisuuden vuoksi kysyin työtovereiltani, hyväksyvätkö he oman ratkaisuni siinä tilanteessa. Tuli ymmärrystä - ja tässä tosiaan olisin saattanut pitkällä aikavälillä pissiä työtovereitteni kintuille.

Ja onpa joku valittanut siitä, että hän "joutuu tekemään käsittämättömän määrän tunteja ja osoittaa muita sormella, mikseivät he uhraudu myös". No voi voi, ihan oma mokansa, jos on siihen kierteeseen lähtenyt. Jos työmäärä ylittää joka tapauksessa resurssit, niin ei se siitä muutu tekemällä kahta työpäivää peräkkäin, järkevintä siinä on pitkällä aikavälillä vetää aika tiukat rajat, että on vielä kuukauden, vuoden, kymmenen tai vaikka kolmenkymmenen vuoden kuluttua töitä tekemässä.

Onhan noita tullut nähtyä ihmisiä, jotka ovat ikänsä tehneet työtä kovaan tahtiin. Monien kasvoilta näkyy se kulutus, ja harvempi noista montaa eläkevuotta enää elää. Kyllä siinä miettii, mihin se elämä heidän kohdallaan oikeasti meni.

Ja onpa tullut oltua tilanteessa, jossa se kaikki käsillä olleet lääkkeet ja alkoholit massuunsa vetänyt henkilö onkin oma työtoveri. Ei ole hirveän kiva tilanne se.

Onhan noita vaihtoehtoja. Kävellä ulos työpaikasta, vetää ranteensa auki, polttaa itsensä loppuun ja olla sitten kuukausia kokonaan poissa, sen jälkeen todennäköisesti pitkään vajaakuntoinen. Vetää erilaisia lääkkeitä, jotta jaksaa, vaihtaa alaa. Tehdä valituksia lääninhallitukseen, pistää tilanne oikeasti porukalla kriisiin ja alkaa vaatimaan, että jos potilasmäärä ei vähene, niin alkaa menemään osa toiminnoista todella sulkuun.

Ainakin itse haen jatkuvasti mahdollisimman paljon liikkumatilaa työmarkkinoilta. Jos aletaan vaatimaan, että pitää menettää kehon- ja mielenterveys, jotta terveydenhuollon isommilla portailla ei tarviis ratkoa vaikeita kysymyksiä tai miettiä koko palettia uusiksi, niin se on heippa. Oma osa maailmanparantamisesta on jo tullut tehtyä. Näkyy kivana meriittinä CV:ssä. Jos joku syyllistää, että potilas jää hoitamatta, niin ei se ole yhden ihmisen vastuulla. Todelliset ratkaisut tehdään jossain paljon korkeammalla.

Jos potilas on sekavampi kuin meidän yksikössä hoitajansa, kuuluu potilas sairaalahoitoon...

Ylpeiksi jumalat tekevät ensin heidät, jotka jumalat haluavat tuhota.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Todelliset ratkaisut tehdään jossain paljon korkeammalla.

Heh. minähän lainailen Pöllöä ihan kohta työkseni. Jotenkin en osaa pitää nokkaani erossa keskustelusta. Pointtejahan tässä taitaa olla kaksi. 1. Varmin tapa polttaa itsensä loppuun on uhrautua/kollegiaalisuus/kyvyttömyys sanoa ei. Eli jos ei varaa itselleen/omalle elämälle riittävää aikaa niin taatusti se iso pyörä luiskahtaa jossain vaiheessa. 2. edellä mainittu ei vaikuta millään tavalla isompaan kokonaisuuteen korjaavasti.

Jos sijaisia ei saada eikä työnsankareita ole niin tehdään vajaalla. Potilaat ei siitä mihinkään katoa ja töissä olevat priorisoivat mitä ehtivät tehdä. Joka tapauksessa, taas on menty yksi päivä eteenpäin. Tässä ei synny mitään mikä kiinnostaisi ns. johtoporrasta. Kulut pysyvät vakiona, ehkä laskevat kun ei tarvitse vuorolisiä maksaa. Mahdolliset potilashuomautukset kuitataan "yksittäinen tapahtuma" tms. muulla selityksillä.

Toisaalta työnsankari synnyttää kuluja ja ne voivat, jos riittävään mittakaavaan nousevat, kiinnittää johtoportaan huomion. Tämä tod. näk. poikii sulkuja tms. muita aivopieruja säästöjen saamiseksi.

Asian korjaaminen vaatisi rahaa, mahdollisesti koko työnjaon uudelleen miettimistä terveydenhuollossa jne. ja tällaisista päätetään sitten jossain Arkadianmäen tasolla. Koita siinä sitten vaikuttaa..

Totta on että itseään ei kannata polttaa loppuun. Itseään kannattaa suojella ja rikkinäisenä ei ole avuksi kenellekään.

Mutta mikä sitten avuksi "maailman pelastamiseen"? En oikein toimivaa tapaa missään ole nähnyt. Lopputulos yleensä ehdotuksista on Don Quijote-muunnelma jossa tuulimyllyt edelleen pyörivät.

Pointti? Homma kokonaisuudessaan ei muutu joustamalla tai juostamattomuudella. Tarvittaisiin vaikuttamista tuonne ylemmälle tasolle. Ei kyse ole pomon roolissa/työntekijän roolissa olemisesta. Homma kusee todellisuudessa meidän kaikkien kintuille jos tilanne ei muutu/muuteta.

-- taas tuli jaaritelua melkein OT, sori

Ei se vakavaa ole, se on vaan syöpää

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Todelliset ratkaisut tehdään jossain paljon korkeammalla.

Heh. minähän lainailen Pöllöä ihan kohta työkseni. Jotenkin en osaa pitää nokkaani erossa keskustelusta. Pointtejahan tässä taitaa olla kaksi. 1. Varmin tapa polttaa itsensä loppuun on uhrautua/kollegiaalisuus/kyvyttömyys sanoa ei. Eli jos ei varaa itselleen/omalle elämälle riittävää aikaa niin taatusti se iso pyörä luiskahtaa jossain vaiheessa. 2. edellä mainittu ei vaikuta millään tavalla isompaan kokonaisuuteen korjaavasti.

Jos sijaisia ei saada eikä työnsankareita ole niin tehdään vajaalla. Potilaat ei siitä mihinkään katoa ja töissä olevat priorisoivat mitä ehtivät tehdä. Joka tapauksessa, taas on menty yksi päivä eteenpäin. Tässä ei synny mitään mikä kiinnostaisi ns. johtoporrasta. Kulut pysyvät vakiona, ehkä laskevat kun ei tarvitse vuorolisiä maksaa. Mahdolliset potilashuomautukset kuitataan "yksittäinen tapahtuma" tms. muulla selityksillä.

Toisaalta työnsankari synnyttää kuluja ja ne voivat, jos riittävään mittakaavaan nousevat, kiinnittää johtoportaan huomion. Tämä tod. näk. poikii sulkuja tms. muita aivopieruja säästöjen saamiseksi.

Asian korjaaminen vaatisi rahaa, mahdollisesti koko työnjaon uudelleen miettimistä terveydenhuollossa jne. ja tällaisista päätetään sitten jossain Arkadianmäen tasolla. Koita siinä sitten vaikuttaa..

Totta on että itseään ei kannata polttaa loppuun. Itseään kannattaa suojella ja rikkinäisenä ei ole avuksi kenellekään.

Mutta mikä sitten avuksi "maailman pelastamiseen"? En oikein toimivaa tapaa missään ole nähnyt. Lopputulos yleensä ehdotuksista on Don Quijote-muunnelma jossa tuulimyllyt edelleen pyörivät.

Pointti? Homma kokonaisuudessaan ei muutu joustamalla tai juostamattomuudella. Tarvittaisiin vaikuttamista tuonne ylemmälle tasolle. Ei kyse ole pomon roolissa/työntekijän roolissa olemisesta. Homma kusee todellisuudessa meidän kaikkien kintuille jos tilanne ei muutu/muuteta.

-- taas tuli jaaritelua melkein OT, sori

Ihan pakko lainata nordicnurse sinun tekstisi ihan kokonaan, koska olet saanut kiteytettyä koko ajatusmaailmani tekstiisi - ja asiallisesti  (jostain syystä itse en näytä asiallisuutta tekstiini löytävän >:D) Mutta siis nimenomaan - itseäni toistaen ja asiaa jankkaen- en minä halveksi enkä ole vastaan tervettä itsekkyyttä vaan nimenomaan ehdottomasti sitä tarvitaan, eikä ainoastaan terveysalalla vaan ylipäänsä kaikilla muillakin aloilla ja elämänalueilla. Minä en vain ymmärrä sitä ajatusta, että pitää ottaa asenne, että esimiehet ovat täysiä *piip* ja mihinkään en suostu, mitä moinen ehdottaa. Ihan oikeasti en siis tosiaan halua kenenkään polttavan itseään loppuun enkä uhraavan itseään työlle. Ei siitä ole kyse. Jostain syystä en osaa sitä tekstiini tuoda julki, vaikka kuinka yritän tai sitten vain tekstiäni ei ensimmäisen varsin provosoivan (myönnän myönnän edelleen) tekstin jälkeen osata lukea muuta kuin tiettyjen ennalta sävytettyjen lasien lävitse.

Nimenomaan toivoisin asennetta avarammaksi. Miksi ihmeessä ei voitaisi tehdä yhteistyötä? Tosiaan yksin esimies ei pysty taistelemaan ja parantamaan tätä koko maailmaa eikä yksittäinen työntekijäkään sotaa voita. Sotaa ei voiteta polttamalla itsensä piippuun eikä totaalisella joustamattomuudella (ja edelleen tässä kohtaa nostan sitä ajatusta, että vajaalla tekeminen on pahinta mahdollista joustamista, joka ei näy missään eikä minnekään - ja jota vastaan taistelen tosiaan, koska ennen työpaikassani on tätä nimenomaan tehty jatkuvasti). Tämä kahtia-asettelu ei voi viedä alaamme eteenpäin. Tarvitaan yhteistyötä ja yhdessä elämistä. Olen työelämässä törmännyt sekä alaisena ollessani että nykyisessä asemassa nimenomaan asenteisiin, että esimiehet nyt on niitä ja näitä eikä edes yritetä nähdä omien ennakkoluuloisten asenteiden lävitse. Ihminen se on esimieskin ja yhtä lailla työtä tekevä. Ja kyllä olen tavannut varsin kamaliakin esimiesyksilöitä, mutta myös hyviä. On esimiehiä, jotka oikeasti ovat työntekijöidensä puolella ja ajavat heidän etua. Sitäkään tosiaan ei vain välttämättä näe, jos asenne on jo ennalta määrätty ihan vain sen vuoksi, että kyseessä on esimies.

Nimenomaan tarvitsemme siis yhteistyötä. Miettiä yhdessä miten voitamme tämän alan aliarvostuksen ja rankkuuden vähättelyn. En itsekään tiedä miten voisi voittaa, mutta ei se ainakaan vie eteenpäin, että yksin jurmutan ja märisen tai pistän yksin taistellen sitä tai tätä vastaan katkeroituneena elämän kolhineena ihmisenä. Jotta voi kehittää ja viedä asiaa eteenpäin, voittaa edes jossain, on tehtävä yhteistyötä.

Ja p.s. en ole sanonut olevani burn outin partaalla vielä, vaan että mahdollisesti ehkä tätä menoa se voisi olla edessä. Tosin kuten olen ilmaissut, on valoa tunnelin päässä näkyvissä tai oikeastaan ollaan jo hyvin lähellä sitä valoa. Ja oma elämäni on terveen itsekkäästi siinä tilassa, että työn vuoksi tuskin tulen lähitulevaisuudessa itseäni polttamaan loppuun - on muut intressit. Sitä ennen kuitenkin haluaisin saada juurrutettua työyhteisööni yhteistyön taisteluasenteen - pois siitä, että toiset käyvät sotaa yksinään ylempää tasoa vastaan ja toiset ovat lannistuneita, koska ei ennenkään koskaan ole mitään tapahtunut. Nimenomaan taistelutahtoa taistella yhdessä! 

pahimman vastustajani tiedän, minusta itsestäni sen löydän

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Olen työelämässä törmännyt sekä alaisena ollessani että nykyisessä asemassa nimenomaan asenteisiin, että esimiehet nyt on niitä ja näitä eikä edes yritetä nähdä omien ennakkoluuloisten asenteiden lävitse.

Nimenomaan tarvitsemme siis yhteistyötä. Miettiä yhdessä miten voitamme tämän alan aliarvostuksen ja rankkuuden vähättelyn.

Tuo ennakkoluulokin voi olla jo vastareaktio jollekin. Ei juuri sinulle, vaan kokemusta aiemmista esimiehistä, johtamisesta, mahdollisuuksista vaikuttaa työhönsä, aiemmista työpaikoista.

Toki joillain aloilla on ollut aivan käsittämättömiä haluja riitauttaa selvätkin ja sovitut asiat, pistää peppu penkkiin ja onhan se tullut nilkoille sellaisissa paikoissa, joissa ihmisiä on voitu korvata koneilla tai työpaikan kannattavuus on heikentynyt. Eli on tullut toinen, toimivampi yritys ja vienyt markkinat, ja väki on saanut kenkää. Tällaisia tarinoita löytyy mm. ahtauksesta ja paperiteollisuudesta.

...ja jos työpaikalle ei saada lisäresursseja, työntekijää ei muisteta joskus vähän palkitakin, isot kuviot eivät toimi, niin veikkailen, ettei helposti jakseta motivoitua edes siihen mikrotason yhteishenkeenkään. Jos ei ole näkyvissä mitään, mitä sillä saisi.

Jos potilas on sekavampi kuin meidän yksikössä hoitajansa, kuuluu potilas sairaalahoitoon...

Ylpeiksi jumalat tekevät ensin heidät, jotka jumalat haluavat tuhota.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

"Jotenkin tulee vain mieleen välillä, että onko kyseessä välttämättä enää terve itsekkyys vai vain itsekkyys olla joustamatta_ikinä_koskaan_missään." Ei todellakaan ole itsekkyyttä hoitaa työnsä hyvin työajalla ja tehdä sopimuksen mukainen tuntimäärä. On nimenomaan tervettä itsekkyyttä, että huolehtii myös omasta terveydestään ja työkyvystään. On todella lyhytnäköistä, että monesti hoitajia pidetään kertakäyttöisinä hyödykkeinä, eikä ajatella yhtään nenää pidemmälle, miten kauan työntekijän työkyky säilyy.

Monessa hoitoalan työpaikassa melko ehdoton joustamattomuus on valitettavasti ainoa keino säilyttää oikeutensa vapaa-aikaan. Kun aloitin hoitoalan työt joustin usein ja tein tuplavuoroja. Halusin olla avulias, silloin kun esimiehillä näytti olevan vaikeaa saada sijaista. Pian sitten joustamista pyydettiinkin useita kertoja viikossa ja vapaapäivinä töistä soitettiin jatkuvasti. Kun minua joskus pyydettiin joustamaan jo esim. kolmatta kertaa samalla viikolla, kuulin ettei keneltäkään muultä ollut edes kysytty. Ja muutkin kuitenkin joskus tekivät ylitöitä. Esimiehet vain menivät siitä mistä aita on matalin ja kysyivät aina ensimmäisenä siltä, joka ei osannut sanoa ei. Myös keikkalaisia olisi ollut käytettävissä, mutta työnantaja halusi, että säästösyistä yritetään ensisijaisesti saada oma porukka joustamaan. Jaksamista tässä ei ajateltu ollenkaan. Tämän seurauksena lopetin joustamisen aivan kokonaan. Kun en suostunut tekemään mitään muuta kuin listaan merkityt vuorot, oli muutakin elämää kuin pelkkä työ. Kannattaisi työnantajienkin joskus pysähtyä hetkeksi miettimään mistäköhän se työntekijöiden "yhteistyökyvyttömyys" johtuu..

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Minä näen uhrautumisen lopettamisen olevan ainoa konsti saada alallemme muutosta aikaan. Mitään muuta konstia ei ole. Tämän ehkä ymmärtää sitten vasta, kun on enemmän työvuosia takana.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Minä näen uhrautumisen lopettamisen olevan ainoa konsti saada alallemme muutosta aikaan. Mitään muuta konstia ei ole. Tämän ehkä ymmärtää sitten vasta, kun on enemmän työvuosia takana.

Henkilökohtaisesti minun on vaikea uskoa, että se riittää tuomaan minkäänlaista muutosta työoloihin. Ehkä se voi johtaa jonkinlaiseen priorisointiin työyksikössä, jonka sisällä sitten päätetään että tuo & tuo jätetään tekemättä kun kaikkea ei työajalla ehdi tekemään.

Mutta kun villakoiran ydin on pysynyt samana jo vuositolkulla, ei ole riittävästi väkeä. On menty vain huonompaan suuntaan.

Lääkkeitä tähän äkkiseltään ovat  mm.:

1 Kaadetaan hommaan lisää rahaa. Siitä seuraa kysymyksinä A) mistä rahat cool.png Mistä saadaan koulutettavaksi sellainen määrä hoitoalasta oikeasti kiinnostuneita ja sille sopivaa väkeä

2 Priorisoidaan ketä hoidetaan. Mutta A) kuka haluaa ruveta vetämään sitä rajaa cool.png kuinka raju rajanveto tarvitaan että tämä keino yksistään riittää

3 Järjestetään työnjakoa uudestaan ja siirretään töitä sellaisia töitä kouluttamattomille / vähemmän koulutetuille joita he voivat tehdä ja vapautetaan ns. paremmin koulutettuja tekemään niitä töitä joihin koulutusta tarvitaan. Palkataan siis lisää vähemmän koulutettuja. A) Antaako ammattiryhmien / työnantajien ego periksi riittävästi cool.png kuinka paljon lainsäädäntöä tähän tarvittaisiin C) riittääkö tamä yksinään

Minä veikkaan tätä tasoa kevyemmillä toimilla ei todellista muutosta tilanteeseen saada ja jollei tilanteeseen muutosta saada muuttuvat kaikki terveydenhuollon työpisteet hiljakseen aika ikäviksi paikoiksi tehdä työtä oli sitten keikkalaisena, sijaisena tai toimessa.

Ei se vakavaa ole, se on vaan syöpää

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Hyviä ehdotuksia edellisessä, mutta tuskin noillakaan hyvillä konsteilla selvittäisiin, mikäli siinä samalla jatkettaisiin uhrautumista. Nimittäin vaikka henkilökuntaa lisättäisiin, uhrautujat haalisivat itselleen lisää työtehtäviä, jotteivät tuntisi itseään "laiskoiksi". Kun muut priorisoisivat työtehtäviä, keksisivät uhrautujat aina jotain ekstraa. Tehtäviensiirroistakaan uhrautujat eivät juurikaan välittäisi. He ottaisivat auttamishengessä työtehtäviä vastaan keneltä tahansa tai sitten pönkittäisivät omaa heikkoa itsetuntoaan opettelemalla korkeamman tason hommia pienemmällä palkalla. Lisäksi uhrautujat tekevät työtään hiljaa, tauoista välittämättä, aina vähän etuajassa muihin nähden.

Siis. Katson, että uhrautumisen lopettaminen on edelleen ainoa konsti ja silloin edellisessä kirjoituksessa mainitut keinot voisivat toimia.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Miten sä lopetat sen uhrautumisen? Loppujen lopuksi kun meidän nilkkoja potkivat ne kiltit hiljaiset kollegat jotka tulevat 15-30 min. aikasemmin mun tarve olisi(no kun bussi tuli , miehen täyty tulla jne)...tekevät töitä, istuvat 5 min. aamukahvilla...no haloo...eikö se kerro siitä, että työ on väärin mitoitettu, kun sitä ei ehdi tehdä norm. työajassa...noin niin kuin tehdastermein...kirjaavatko? No ei. Ottavatko aikana? No ei. Mitä V*****huh.gif?

Kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat? Ei synny rakkautta ilman oikeutta. Ei synny oikeutta ilman taistelua, ei taistelua ilman yhteistä rintamaa

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Hei!!

Uhrautuminen lopuu vaihtamalla alaa..olen vaihtanut vakuutusyhtiöön töihin ja ylitöitä ei ole ole vaadittu 4 kk:n aikana kertaakaan..Jos on ollut poikkeuksellisen kiire, on hommattu lisätyöntekijöitä määrä-aikaisuuksiiin.. rahalla saa..työolosuhteetkin on valovuosien päässä hoito-alan vastaavista..

Hyvää uhrautumista kaikille!!  ;)

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Minusta uhrautumisen lopettaminen ei ole kovinkaan kummoinen juttu. Se lähtee liikkeelle pienistä asioista, kuten siitä, että aloittaa työpäivänsä silloin kun työvuorolistassa niin lukee ja lopettaa sen saman listan mukaisesti. Tauot tulee pitää lakien mukaisina, kaksi kahvitaukoa ja yksi ruokatauko. Siinä kun kellot soivat, voi omaisille ja potilaille kertoa, että nyt on lakisääteinen tauko ja piste. Kyllä minun kokemukseni on, että pääosin sen kaikki ymmärtävät, että hoitajankin pitää syödä ja ne, jotka puhuvat kiireestä missä ei ehdi, ovat kiireensä itse tehneet. Tärkeää on myös lopettaa toisten töiden tekeminen. Tekee vaan ne mitä itse ehtii ja mitä itselle kuuluu. En esimerkiksi suihkuta keskiviikkoon mennessä loppuviikon hoitajien potilaita, mitä näkee tehtävän vähän siellä sun täällä. Vapaa-ajalla en vastaa työpaikalta tuleviin soittoihin. Vapailta en tule töihin paikkaamaan puutoksia. Ne eivät ole minun ongelmiani. Minun ammatti-identiteettini ei ole siitä kiinni, että saan sanoa toisille tehneeni taas ekstravuoron tai jääneeni aamusta vielä iltaankin. Uhrautujien mitalit kun jaetaan ruumishuoneella.

Olen siitä onnellisessa tilanteessa, että saan nauttia työyhteisöstä, jossa kukaan ei uhraudu. Ei edes lähin esimies. Opiskelijoille opetamme taukojen pitämisen ja omien voimavarojen ja rajojen tunnistamisen heti alusta pitäen. Ne kun kuuluvat nykyhoitajan ammattitaitoon. Enää ei oppilaitoksissakaan opeteta luterilaista työmoraalia, vaan kannustetaan terveeseen itsekkyyteen.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Huolenkantaja, täytyy myöntää että kyllä sun tekstin kanssa kovasti samaa mieltä olen. Mut edellisestä postista sen verran että mää näen kuvailemassasi porukassa kaksi eri ryhmää. Ne, mitä kutsuisin uhrautujiksi, eli nämä etuajassa-töihin-ja-kun-töissä-ollaan- on-pakko-tehdä-jotain, ei-viittis-jättää-seuraavalle-vuorolle-kaikkee-levälleen-tehdään-ylitöitä ja yms. ryhmät. Eli ne joiden touhu on ns. hyväntahtoista. Sitten on tämä toinen ryhmä, joka saa jotain sairaaloista tyydytystä pätemisestä, hoivavietin tyydyttämisestä, tarpeellisuuden tunteesta jne. Erona mulle näissä on se, että ensimmäiselle joukolle terveestä itsekkyydestä voi puhua, mutta jälkimmäiselle se on turhaa ajanhaaskausta. Jäkimmäinen ryhmä kun ei ole burnoutin partaalla, he saavat tyydytystä yllämainituista asioista, eikä heillä ole motiivina työn tekeminen työnä, ammattilaisena, vaan jonkin oman tarpeen tyydyttäminen. Nämä pois alalta ja hoitotyön professionaalisuus nousee parilla magnitudilla...  ts. epäilen että kuvailemasi porukka kuuluu jälkimmäiseen ryhmään.

Ei se vakavaa ole, se on vaan syöpää

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Anteeksi tälläinen tuplapostailu, mutta tupakanmittaisen tauon jälkeen ajattelin että voisin harrastaa hieman selkeämpää itseni ilmaisua...

Eli mielestäni kyky osoittaa tervettä itsekkyyttä tai ymmärtää mitä se tarkoittaa on enemmänkin osoitus terveestä ammatti-identiteetistä kuin itsetarkoitus. Se tulee sitten itsestään.

Mutta liian niukat resurssit asettavat ammattimaiset ihmiset tilanteeseen jossa he joutuvat arvioimaan vastakkain työn tehdyksi tulemista ja työn tekemistä vain työnä (sellaisena joka jää työpaikalle).

Eli siis oletan ammattihenkilön ymmärtävän että työ on työtä, siinä voi olla rautainen ammattilainen, mutta se jää työpaikalle. Resurssit luovat kuitenkin tilanteen missä työn tekeminen ammattimaisesti on käynyt lähestulkoon mahdottomaksi, ja monet valitsevat siltä pohjalta ns. joustaa. Uhrautumisen lopettaminen tarkoittaa, että kaikkea ei yritetä tehdä eli priorisoidaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että potilaita olisi yhtään vähemmän vaan rajataan sitä potilaiden kanssa tehdään. Oikeampi tapa mielestäni olisi vähentää potilaita. (tai lisätä hoitajia tai organisoida hommaa uudelleen  ;))

Mielestäni siis pohjimmaisena syynä ovat liian niukat resurssit ja niiden korjauduttua loppuu uhrautuvuus.

Tämä ei tietenkään päde edellisessä postissani mainitsemaan häröryhmään, jotka mielestäni joutavat pois tältä alalta.

(Pah, ei siitä itseilmaisusta tullut hullua hurskaampaa  cry.png)

Ei se vakavaa ole, se on vaan syöpää

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Kyllä minä ainakin ymmärrän mitä sinä pohjoisen hoitsu tarkoitat ja olen kanssasi samaa mieltä. Se on juuri se mainitsemasi kakkosryhmä, jotka todellakin tekevät hoitotyötä terapioidakseen itseään, joita ei saada "kuriin" vaikka mitä tehtäisiin, mutta se onkin sitten toinen juttu josta muuten saisi kokonaan oman puheenaiheen vaikkapa otsikolla: Ovatko potilaat ainoat ihmissuhteesi elämässäsi ;D

Sille ykkösryhmälle taas sanoisin, ettei se uhrautumisen lopettaminen niin kummoista ole. Vaatii vaan vähän pohdintaa omalle toiminnalleen ja uusien toimintatapojen opettelemista, siinä kaikki.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Sitten on vielä kolmas ryhmä. Ne, jotka mielellään käyttävät hyväksi varsinkin tuon ykkösryhmän uhrautuvuutta, ja jättävät omatkin hommansa ainakin osittain muille, tai tekevät ne niin huonosti, että seuraavassa vuorossa olevat joutuvat paikkailemaan. Tervettä itsekkyyttä tällä alalla kyllä tarvitaan, mutta omat hommat pitäisi silti hoitaa.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Joo, kolmosiakin löytyy..ja paljon. Piti tulla vielä lisäämään, että ei nyt kuitenkaan tehdä sitä johtopäätöstä, että kolmosiin kuuluisivat automaattisesti ne, jotka hoitavat vaan omat työnsä, sillä siitä se palkka maksetaan eikä muiden töiden haalimisesta.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

  • 1 kuukausi myöhemmin...

Olipas hyviä tekstejä tässä ketjussa. Huolenkantajan ja Norjan miehen kanssa oma ajatusmaailmani menee aika lailla yksiin. Muutama vuosi sitten työllä itseni väsyttäneenä (Lue: itseltäni liikaa vaatineena) ja siitä lopulta sitten taas jaloille päässeenä olen myös laittanut itselleni ja työpaikalleni omalta osaltani aika selkeät rajat minkä sisällä mennään. Pääsääntöisesti teen vain ne työt, jotka on listaan merkitty. Jos joskus haluan tehdä eksraa, mitä ei tapahdu usein, kerron siitä oh:lle. Jos tulen työpaikalle ennen aikojani, en välttämättä aloita töitä ennenkuin työaika alkaa. Siinä on hyvä hetki juoda rauhassa kupillinen kahvia ja rentouttaa itsensä ennen vuoron aloittamista. Jokaisessa työvuorossa minulla on vähintään 15- 20 minuutin mittainen ruokatauko, jonka aikana en ole kenenkään käytettävissä. Myös loppupäivään sijoittuva 10 minuutin kahvitauko on omaa aikaani, joimpa sitten kahvia tai makaan kahvihuoneen sohvalla jalat seinää vasten. Työpaikalta poistun sitten kun työaika loppuu. Olipa työt sitten millä mallilla tahansa. Yleensä ne on kyllä ihan hyvällä mallilla, koska työn priorisointi ja organisointi on tullut tutuksi ja osaan sitä hyvin tehdä.

  En ole vieläkään lopettanut joustamista työasioissa, mutta mietin kyllä tarkkaan missä asioissa joustan ja missä en. Vastapalveluksena odotan, että työpaikkani joustaa sopivasti minulle päin. Mikäli näin ei tapahtuisi, lopettaisin minäkin kokonaan joustamisen.

  Myös minun työpaikallani on hoitajia, jotka saattavat livauttaa suustaan sellaisen sammakon, että "minä en ole ehtinyt tänään pitää ruokataukoa". Minun kommenttini silloin on, että se on sitten sinun valintasi. Nämä työt varsinkaan ei tekemällä lopu. On aikoja, jolloin joutuu priorisoimaan ja organisoimaan oikein rankalla kädellä, että saa tärkeimmät asiat tehtyä, mutta siitä ei saa alkaa huonoa omaatuntoa potemaan. Sitä ehtii vuoronsa aikana juuri sen verran kuin ehtii. Ja hätäilemällä kun ei tule kuin kusipäitä mukuloita.

  Minua viisaammat ihmiset on kertonut, että kiire on vain itse koettu mielentila. Alkuun tämän kuuleminen sai verenpaineeni pomppaamaan toiselle tuhannelle, mutta sitten kun aloin sitä alkuun vitsinä viljelemään sen kaiken tekemisen keskellä, niin lopulta sitten eräs kaunis päivä tajusin, että no niinhän se onkin. Ja sen jälkeen ei ole ainakaan töissä ollut kiirettä. Oman korteni kannan kyllä kekoon. Joka toista väittää niin valehtelee. Mutta olen nykyisin omaksunut sen oman sopivan tahtini tehdä työtä. Eli koko ajan teen, mutta vauhti on sellainen, että todennäköisesti jaksan näitä hommia tehdä eläkeikään asti.

 

Kerranhan täällä vaan ollaan.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

MAINOS

Arkistoitu

Tämä aihe on arkistoitu, siihen ei voi enää vastata.

×
×
  • Luo uusi...