Jump to content
Vieras: Faitteri

RAUHANTURVAAJAN KIPUA

Recommended Posts

Vieras: Faitteri

Viime päivinä mediassa on ollut paljon puhetta Rovaniemen ampumistapauksesta jossa menehtyi kaksi ihmistä. Puhetta on ollut myös rauhanturvaajien hyvinvoinnista, koska nämä asiat linkittyivät vahvasti toisiinsa. Puhe tai paremminkin toiminta olisi pitänyt aloittaa jo kauan aikaa sitten.

On hyvä että kissa on viimeinkin nostettu pöydälle. Suomi on skandinavian ainoa maa, joka ei tarjoa rauhanturvaajilleen apua palveluksen jälkeen. Palvelussuhde loppuu siinä vaiheessa kun sotilas kävelee kotimaan tullista läpi. Tähän myös loppuu puolustusvoimien työnantajavastuu. Tällöin sotilas on täysin omillaan. Muissa skandinavian maissa kotiuttaminen tapahtuu vasta yhteisten keskustelujen jälkeen kotimaassa.

Itse olen palvellut n. 4 vuotta Libanonista Balkanin kautta Afganistaniin. Palvelus meni papereiden mukaan hienosti ja itsekin tunsin olevani ”parhaista parhain” ja elämäni kunnossa kaikin puolin. Reissuilla tuli nähtyä ja koettua sellaista mitä kaikki eivät voi käsittää. Minä pystyin. Ainakin siihen päivään asti kun masennus alkoi ottaa minusta otetta 3 vuotta palveluksen jälkeen. Tämän masennuksen aikana alkoi rauhanturvaamisen aikana koetut asiat korostua ja pahentaa olotilaani. Kuinka voin kertoa  että Libanonissa lähelle tippuneet lentopommit/kranaatit/suora tulitus olivat oikeastaan hauskaa, kirjaimellisesti pirun hauskaa. Tai Afganistanissa partiossa ollessani yöllä jokainen laukaus(häät yms) pistivät luulemaan että Taleban hyökkää.

Puolustusvoimista kerrottiin medialle ettei rauhanturvaajien henkisen hyvinvoinnin seurantaa ole koettu tarpeelliseksi, koska suurinosa sotilaista ei saa mitään seurauksia palveluksesta. He kertoivat vielä rauhanturvaaja on ”normaali suomalainen mies”. On selvää, että Rovaniemen tapaus on äärimmäinen ja valitettava esimerkki. Mutta entä se ”normaali suomalainen mies” joka nielee kipunsa vuosien ajan ja oireilee myöhemmin. ”Normaalilla suomalaisella miehellä” on joskus liiankin kohtalokkaat ongelman ratkaisu keinot. Nämä ei tule puolustusvoimien tietoon, ja miksi se heitä edes kiinnostaisikaan.

”Normaalina suomalaisena miehenä” en tietenkään hakenut apua. Kyllä tästä perkele selvitään itsekin, ajattelin silloin. Minulle ei todellakaan käynyt niin. Heräsin yöllä painajaisiin ja syöksyin vaimoni ja alle vuoden ikäiseni lapseni päälle suojallekseen heitä tulelta. Pelkäsin kovia ääniä, kauppakeskuksia jne. Mutta jotenkin sain pidettyä kulissit pystyssä erääseen päivään asti kun minut LAITETTIIN hoitoon.

Hoitavalle taholle selvisi nopeasti mistä on kysymys. Otettiin yhteys Puolustusvoimiin, joka kehoitti ottamaan yhteyttä paikalliseen terveyskeskukseen.

Isänmaa hylkäsi minut parhaassa iässäni 4 vuoden ulkomaanpalveluksen jälkeen. Sotilaat ovat tunnetusti olleet kertakäyttötavaraa. En olisi uskonut että Suomella olisi varaa hylätä meitä reippaita miehiä, jotka uskovat itsensä Suomelle.

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
Lääkärihoitaja

Tärkeän ajatuksia nostattavan asian toit esille. Muistathan kuitenkin että katkeruus sairastuttaa. Tsemppiä!

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
jeejee

YK reissu voi olla raskas kokemus, siihen ei välttämättä tarvitse edes mitään ihmeellistä actionia vaan pelkkä suljettu leirielämä tekee jotkut mökkihöperöksi.

Reissussa olleena tuodaan nyt esille toinenkin näkökulma:

- Ulkopuolisen antamasta henkisestä kriisiavusta ei ole hyötyä kaikille. Se on vähän persoonakohtaista kenelle sellainen sopii, näppituntumalta väittäisin että on olemassa henkilöitä joille se ei sovi ollenkaan. Ainakin norjalaisilta ex-faittereilta olen kuullut kommentteja että se reissun jälkeinen debriefing on "total noncense"

- Jos on psyykistä ongelmaa taustalla piilevänäkin niin mikään kriisiapu ei auta, siihen tarvitaan ihan oikeaa mentaalipuolen hoitoa. Jos reissusta seuraa jotain henkisiä ongelmia niin yleensä YK -keikka on vain laukaiseva tekijä, hyvin harvoin varsinainen syy.

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
Osku

Toisaalta, puolustusvoimat vois taata niille hoitoa joille siitä apua on. En psyk puolen hoitoja tunne, mutta ainakin ne vois hoitaa jonkun asiaan perehtyneen psykoterapeutin hoitoja, antaa maksusitoumuksia tms. "Mene omalle terveysasemalle" kuulostaa aika tylyltä näin maallikon korvalla.

Itse en ole joukoissa ollut, mutta mitä olen kuullut, niin on reissuja ja sitten on "reissuja". Tarkoitan että toiset paikat voi olla hyvinkin simppeleitä fyysisesti ja psyykkisesti, sitten voi olla paikkoja josssa joutuu näkemään kaikenlaista. Toki noi on monen tekijän summa, se on totta.

Joka tapauksessa se että saa asiasta puhua, varmaan jo helpottaa. Ainakaan mulla ei ole varaa jeesusteluun tän asian suhteen, itse en ole ollut Libanonissa kranaattisateessa.

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
Samsonite

Joo, kranaattisateessa on oltu siellä Libanonissa ja nautittu rauhallisen paikan eduista Kosovossa... Mutta totta on että PV on aika tylysti jättänyt omilleen ex-rauhanturvaajat. Onneksi nyt viime aikoina tuo kriisiapu ja missoin jälkeinen aika on alettu ottaa tosissaan ja koko tuosta hommasta on parhaillaan tekeillä kriisiavun ohje. Toivottavasti se tuo tarvitsijoille mahdollisuuden tulevaisuudessa apuun. Toisaalta PV:llä ei ole omia sairaaloita eikö oikein enää psykiatrejakaan. Mutta tulevaisuus näyttää miten käy!

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
Pöllö

Hyvä ja rohkeakin kommentti.

Aika ikävää sinänsä kuulla, koska ainakin nykyisin pitäisi olla hyvin tiedossa, että kriisialueelta palaamisen jälkeen ne ongelmat yleensä vasta alkavat. Ihminen on mielenkiintoinen olio, muutto ulkomaille vaatii sopeutumista, siirtyminen kaikenlaisiin taisteluihin ja melskeihin samoin, mutta moni jaksaa ottaa uudet, järkyttävätkin asiat vastaan.

Kotiin palatessa iskee shokki. Tällainenkö maailma on, oma koti harmaa, ihmiset näyttävät ohuilta, tietämättömiltä, ehkä yksinkertaisilta, elämä ja aiemmin turvallinen kotipesä kulissimaiselta, ehkä tekopyhältä, tyhjän päällä olevalta.

Yritysmaailmassa aletaan ymmärtämään, miten tärkeää on maailmalta kotiin palaavan vastaanottaminen ja millaisia prosesseja vastassa voi olla. Ikävää, jos maailman kriisialueilta palaavalla ei ole tarjolla tilanteeseen erikoistuneita palveluita.

Kieltämättä kun kuulin Rovaniemen ammuskelijan palanneen vain viikkoa aiemmin taistelutantereelta, surmansa saaneiden olleen ilmeisesti sattumanvaraisia sivullisia ja tapahtumapaikan olevan yökerhon edessä, käväisi mielessä, että oliko yökerhon pintaliidon edessä olevat ihmiset symboli jollekin vääryydelle, toiset ovat hengenvaarassa jossain, toiset elävät ikäänkuin mistään ei ehkä tarvitsisi välittää mitään; jos samaan aikaan tekijällä on myllertänyt pahoin tai paine, ristiriidat ovat laukaisseet ehkä piilevän tai alkavan sairauden, psykoosin tms, niin... Mutta Rovaniemeltä ei kai kukaan tiedä totuutta.

Suomessahan on valtava ihmisryhmä, joka jäi aikoinaan ilman sen ihmeempää, eli sotaveteraanit. He heräävät myös öisin painajaisiin, jos vuosia jälkikäteen ne pahimmin traumatisoituneet ovat ehkä kuluneet jo pois. Heille jälleenrakennus, vapaus, paluu arkeen, perheeseen, se oli se ainoa ja ehkä tärkein terapia. Päivisin tarjolla oli muuta ajateltavaa, veljeskunnan sanatonkin viestintä ja muistaminen. Yöllä alitajunta käsittelee asioita toisella tavalla, samoin monta asiaa taitaa rakentua päässä siten, että erilaiset hyvät ja pahat voimakkaat kokemukset yritetään nivoa osaksi ihmistä, selittää, kokea, ehkä jopa ylläpitää, jos niissä opitut asiat vastaavassa tilanteessa tulevaisuudessa pitävät ihmisen hengissä. Monet raskaat kokemukset tietysti sopivat huonosti tavalliseen arkielämään.

Faitterin kokemuksia on osaa arvioida, en ole ollut taistelemassa tai turvaajana, en omaa psykiatrista osaamista. Sen olen nähnyt, että joskus on valtavaa taistelua yrittää pudottaa jotkut mielen raskaat ja itseään toistavat pyörät pois päältä, välttää katkeroituminen - ja yrittää samalla saada asia käsiteltyä. Teksti oli kuitenkin rakentava, kuvasi hyvin tilanteen, mihin ihminen voi joutua. Se oli viesti monien joukossa, asia taitaa mennä hiljalleen etiäpäin.

Siitä, ettei isänmaa tarjoa apua rauhanturvaoperaation jälkeen, ei kannata katkeroitua. Systeemi on rakentunut sen varaan, että psyykkistä apua antavat muut toimijat. Järjestelmä ei toimi täydellisesti, ja siellä monenlaisista muistakin lähtökohdista olevat tuntevat, että apu ei aina ole täydellisen täsmällistä. Tätäkin viestiä kyllä on viety eteenpäin, ja jotain on suomalaisessa psykiatrian kentässä tainnut tapahtuakin. Töitä varmasti vielä on.

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
pile

Ongelman on pitkälti se, että PV systemaattisesti käskee hakeutumaan paikalliseen terveyskeskukseen. Isoilla paikkakunnilla voi jopa saada ammattitaitoista apua henkilöiltä joilla on kokemusta ko aiheesta. Pienillä paikkakunnilla voi olla vain eurolääkäri, ilman kokemusta.

Mutta sellaistahan se on asua maalla. Elämä on.

muoks. Ja noista maksusitoumuksista saa vain haaveilla.

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
psyhoi

Suomi on skandinavian ainoa maa, joka ei tarjoa rauhanturvaajilleen apua palveluksen jälkeen. Palvelussuhde loppuu siinä vaiheessa kun sotilas kävelee kotimaan tullista läpi.

- Ulkopuolisen antamasta henkisestä kriisiavusta ei ole hyötyä kaikille. Se on vähän persoonakohtaista kenelle sellainen sopii, näppituntumalta väittäisin että on olemassa henkilöitä joille se ei sovi ollenkaan. Ainakin norjalaisilta ex-faittereilta olen kuullut kommentteja että se reissun jälkeinen debriefing on "total noncense"

Itsekkin sen viimeisen kerran "Tullin läpi kävelleenä" yhdyn Norjalasten faittereiden kommentteihin. Kotiutumistilanteessa tai heti sen jälkeen harvat kertoisivat ongelmistaan, usein myös ongelmat "kypsyvät" vasta myöhemmin.

Siviilipuolen terveydenhoitoon pitäisi luoda systeemi joka tarkemmin poimisi ex-faitterit avun tarvitsijoista ja tarjoasi kohdennettua tukea. PV:llä resursseja ei ole.

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
Pöllö

PV:llä resursseja ei ole.

Olihan meillä Keskussotilassairaala muttasehännytsijaitsiväärässäpaikassaaluepoliittisestijapitihänsitävähänkarsiaturhiakuluja.

On vain välillä ikävä nähdä erityisosaamisen katoavan. Sotilasapteekki, ai mikä, missä...  ;D

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
jallu

Suomalaisten erikoisuus on varmasti pitkään ollut tuo taxfree-auto. jokainen palaili suomeen omaan tahtiin sen mukaan koska oli auton saanut, se teki debriiffauksen melko vaikeaksi järjestää, mutta toisaalta kun ajeltiin hiljaa pohjoista kohti niin siinä alkoi pikkuhiljaa jo tottua normaalielämään. Nykyään olisi varmaan helpompaa järjestää jotain "sopeutumisvalmennusta"

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
Vieras: Liisa Ihmemaassa

Sinun kokemuksesi on lähes identinen edesmenneen isäni veljen kanssa joka vietti vuosia rauhanturvaajana. Aikaa tästä on jo, ellen väärin muista, yli kaksikymmentävuotta. Muutama vuosi palveluksen jälkeen meni pintapuolisesti hvvin, kunnes "romahti", hänellä tuo kaikki päätyi avioeroon ja vaikeaan alkoholismiin. Eipä kenelläkään läheisellä ollut oikein taitoja auttaa. Kuunneltiin kyllä, mutta oli vaikea ymmärtää, että miksi pelätä nyt, kun on kotona, perheensä parissa ja kaikki on hyvin. 

Liisa

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
Vieras: Toinen Faitteri

Jälkeenpäin en pysty tarkalleen määrittelemään, koska ensimmäiset oireet ilmenivät ja koska ensimmäiset selvät merkit ilmoittivat olemassaolostaan. Ehkä joskus viime vuoden loppupuolella tai vuodenvaihteessa? Piru oli kuitenkin päässyt takertumaan olkapäälle, eikä se helpolla suostunut sieltä irrottamaan otettaan.

Työrytmi oli mahdollisimman selvä ja ”epäterveellinen”: viikko aamua ja sitten viikko yövuoroja putkeen. Pidensin myös työpäiviä, unirytmi sekosi luonnollisesti täysin ja tunsin hiipivää, epämääräistä väsymystä, pikkuhiljaa, lähes huomaamatta. Mittaritaulussa välkähtelivät ensimmäiset varoitusvalot, öljypinta on alhaalla, jäähdyttimeen täytyy lisätä nestettä ja polttoainekin vähenee uhkaavasti. Ei huolta, tottahan tämä kone kestää seuraavaan huoltobreikkiin. Luonnollisesti availin koko ajan uusia ”tärkeitä” projekteja vapaa-aikaa polttamaan - täyttämään vähäisenkin lepoajan. Uusia hienoja ja oivaltavia ideoita syntyi liukuhihnalla, ennen kuin vanhat oli edes aloitettu, saati saatu tehtyä alta pois. Muutenkin täytyi olla, tottakai, kovasti aktiivinen ja auttavainen. En osannut kieltäytyä, jos joku tuttu soitti ja pyysi muuttotalkoisiin, toinen johonkin muuhun pikkuremppaan.

Hommat olivat hanskassa, mutta hanskat olivat pahasti hukassa.

Talvikuukaudet menivät siinä sivussa, menivät miten menivät. Moottori vaikersi ja valitti entistä enemmän. Virranjakajassa alkoi ilmetä pieniä oireita. Muisti pätki, mikrounet yleistyivät ajaessa. Aloin olla jo todellinen vaara muille tielläliikkujille. Ennen niin mukavat asiakkaat muuttuivat talven aikana ”onnettomiksi tunareiksi, jotka eivät sitten millään saa persettään penkkiin kyllin nopeasti”. Aiemmin ajojen aikana esittelin mielelläni etenkin ulkomaalaisille Helsinkiä. Sen nähtävyyksiä, historiaa ja olipa minulla ensikertalaisille ”a few questions about Finland”-listakin, testatakseni heidän suomitietouttaan. Yhtäkkiä en vain enää jaksanut, ei huvittanut, hyvä kun urahdin jotain, kun ulkomaalainen asiakas ky-säisi ystävällisesti vaikkapa millaista säätä on luvattu huomiseksi. Tututkin osoitteet unoh-tuivat, hyvä kun osasin ajaa lentokentältä keskustaan Mannerheimintielle ilman navigaattoria.

Kotona leimahteli pieniä palopesäkkeitä hyvinkin mitättömistä asioista. Syvä ja lohduton surumielisyys hiipi kartanlukijan silmiin, mutta sitähän minä en huomannut, kun oli niitä projekteja päätyön lisäksi. Joskus ohikiitävän hetken tunsin huolta omasta jaksamisesta, mutta se vaimeni, jos ei muuten, niin pienellä harmaan vyöhykkeen nesteytyksellä, koska syylärihän vuoti...

Onneksi maaliskuussa oli kartanlukijan kanssa yhteinen viikon rentouttava etelänloma. Ei mennyt aivan putkeen sekään. Jälleen kerran minulla ei ollut sopivaa aikaa eikä haluja loman jälkeisiin purkukeskusteluihin, joten kommunikointi siirtyi sähköpostilinjalle. Kartanlukija kirjoitti:

”Tunnen apeutta ja lievää pettymystä siitä, että lomalla hukkasimme yhteisen sävelen - taas kerran, voisi sanoa. Riitaa ja äyskimistä ihan turhan takia. Paljon oli mukavaakin, sitä en suinkaan kiellä. Mutta etukäteen jotenkin odotin ja toivoin (liikaa?), että olisimme olleet enemmän lähellä toisiamme, onhan meillä näitä yhteisiä vuosia kuitenkin kohtalaisen paljon.”

Sama hurja ja moottoria karstoittava meno jatkui entisellään, ehkä jopa hieman kiihtyen. Nyt kolisivat jo kohtalokkaasti olkanivelet, kierroslukumittari jyskytti punaisen rajoilla ja huohotinputki antoi merkkejä lopullisesta tukkeutumisesta.

Sisko soitti Lahdesta, oli keskustellut kartanlukijan kanssa. Oli kovasti huolissaan velipojan väsymisestä. Vähättelin asian ”tilapäiseksi, ehkä aika ajoin pikkuisen liian kiivasrytmiseksi menoksi”.  Hyvää tarkoittava huolenpito ei saanut luonnollisesti minkäänlaista vastakaikua. Madre jakeli kirjeitse vanhemman viisaan ihmisen ohjeita, nakkasin kirjeen roskiin.

Käy tuuli läpi pääni, etelästä pohjoiseen

Oon yksin ajatusten raunioilla

Ikuisesti kolisevat sanat tyhjyyteen

On jälleen tuskan viitta hartioilla (Juice Leskinen, Viidestoista yö)

Keväällä, vuodenajoista hienoimpana, mittaritaulussa vilkkuivat jo kaikki valot punaisena. Männät kalkattelivat viimeisiään, korikin alkoi natista uhkaavasti ja akusta pakeni loppu-virta kiihtyvällä vauhdilla.  Konehuoneen jokainen remmi oli liian tiukalla, piukkenivat vain entisestään, rinnassa ja päässä puristi näkymätön panta. Selkä kipeytyi, vatsassa poltteli viiden sentin alkava vatsahaava, oikea olka- ja käsivarsi kipuili ja puutui voimakkaasti. Vasempaan ranteeseen kasvoi suuri pahkura, joka punkteerattiin aluksi ”nestepattina”.

”Uupumuksella on taipumus heijastua muihin, niin kotona kuin työpaikalla. Kun uupunut jättää työpäivän taakseen paha olo kulkee mukana. Hän tietää, että on väärin heijastaa uupumusta kotiin. Hän ei kuitenkaan mahda tilanteelle mitään. Kotona läheiset saattavat väsyä. Lopulta uupunut kadottaa niiden ihmisten rakkauden ja tuen, joita hän erityisesti tarvitsisi selviytyäkseen tyynemmille vesille.” (Lainaus netistä)

Koti on se kuitenkin se paikka, minne me ihmiset kiinnitämme elämänlangan toisen pään.

Vauhti kiihtyi rapsakaksi laukaksi, vaikka oli viimeinen hetki tehdä hätäjarrutus. Paha olo lisääntyi entisestään. Niska ja käsivarsi roihusivat tulessa. Joskus yksin ajaessa teki mieli huutaa pahaa oloa ääneen. Lopullisen kuilun reuna lähestyi uhkaavasti.

Olo oli kuin hukkuvalla avannossa naru kaulassa. Yritä siinä yksin siitä narusta nostaa itsesi kuiville. Olen ollut elämäni aikana useasti sekä oikeassa että väärässä, mutta aina se on riippunut siitä, kummalta puolelta asiaa vastapuoli katsoo. Kun tapasin tuttavalääkärin kaupassa ja menimme kahvilaan kupilliselle kuumaa, alkoi hän hienotunteisesti luulotella ja epäillä, ettei minulla taida kaikki olla aivan oortningissa. Kielsin pontevasti tällaiset asiattomat vihjailut, melkeinpä loukkaavina, kunnes huomasin istuvani parin tunnin päästä hänen kollegan siistissä huoneessa. Siinä ei monta tupakkaa olisi ehtinyt tuhota, kun jo suunnistin resepti kädessä apteekin tätien luo. Sain lähtiäisiksi tohtorilta vielä hyvät ohjeet: ”Et varmasti pääse loppuun, ellet ensin aloita. Kaikki on mahdollista, paitsi pyöröovesta hiihtäminen.”

Nakkasin mersun avaimet avainkaappiin, sekä pysäytin kaikki projektit ja otin ensimmäiset nukahtamislääkkeet.

Pari ensimmäistä vuorokautta nukuin lähes putkeen. Yritin lukea, lehti tipahti välittömästi naamalle. Nukuin, yritin uudelleen, lehti leijaili parin lauseen jälkeen peitoksi. Olo oli harsomainen, utuinen ja kaukainen. Muutaman päivän kuluttua aloin itsekin huomata, kuinka syvällä olin kyntänyt. Moottori alkoi käydä tasaisemmin, syyläri sai oikeanlaista nestettä, akku latautui, katkojan kärjet antoivat taas tasaista kipinää, eivätkä vatsakivut enää tuntuneet niin tappavilta. Olkavarsi ja niskakivut liukenivat kuin huomaamatta jonnekin yön hämärään.

Viidestoista yö, se saapuu aina uudelleen

Taas huomaan kahden viikon unohtuneen

Jäi iholleni hiekkaa rannan autioituneen

Voi olla että vihdoin pääsen uneen.

Vielä kerran piti herkistellä oikein kunnolla vakavan asian kanssa. Kartanlukijalla oli iltameno joten olin yksin kotona. Sipaisenpa pienet siivut ballukkaviskiä. Vahva lääkitys ja viskihän ne ovat paras yhdistelmä. Tämän mullistavan, uusia lääketieteen uria avaavan ja vanhaa lääketiedettä hylkivän kokeilun jälkeen voin pikkiriikkisen helpommin kuvitella miltä narkkarista tuntuu aluksi, kun se onneton tuppurainen vetää muutaman viivan hepoa suoneen ja saa palkinnoksi tuhannen pollen potkun. Viskin avustama lääkitys nosti minut melkoiseen pumpulipilveen ja sehän vaati tottakai vielä pienen siivun, toisen ja ehkäpä kolmannenkin ylämaalaista. Seurauksena sisävalojen katko, täydellinen black out. En muista illasta mitään, en edes sitä, kuinka yleensä selvisin hengissä aamuun. Aktiivinen olin kuitenkin ollut. Nettikirjoittelusta, kannanotoista ja sähköposteista päätelleen. Ja anti tietenkin sieltä parhaimmasta, fiksuimmasta, opettavasta ja voimakkaasti kantaaottavasta, vahvasti vittuilevimmasta päästä. Tuli samalla pätkittyä hengentuotteiden kirjoittelut, niin nettiin kuin lehteenkin ja muuta yhtä mukavaa. Onneksi pääosa kavereista, fiksuja kun ovat, on jo hieman leppynyt ja luvannut antaa anteeksi.

Sairaalasta soitettiin ja pyydettiin tulemaan leikkaukseen. Menin, koska minulla oli nyt hyvää aikaa. Pieni operaatio muuttui hieman alkuperäistä suuremmaksi. Puolinarkoosissa kelluen kuulin, kun leikkaava- ja anestesialääkäri keskustelivat leppoisasti: ”Täällähän on kasvain”. Puoliteholla hyrskyttävät aivot muunsivat sen heti syöväksi. Näkemiin. Tähänkö tämä kaikki päättyy? Nuori mies ja kuolee syöpään.  No onhan se helpotus sekin. Ei ollut syöpä, vaan jatkotutkimukset osoittivat sen hyvänlaatuiseksi kasvaimeksi. Täytyy myöntää vilpittömästi: elin melkoisen piinaavia aikoja odotellen lopullisia tuloksia.

Pikkuhiljaa alkoi nopea ja todellinen toipuminen. Lepäilin kotona, nukuin, tapailin kavereita ja tein pikkuaskareita ilman aikataulua. Kävelin mahdollisimman paljon ulkona luonnossa, ihailemassa kesäistä vehreyttä. Söin hyvin ja oikein, laihduin talvisesta mäkkäriruhosta melkoisesti ja ennen kaikkea nukuin. Mieli on kuin laskuvarjo: se toimii vain avoimena.  Projektit ovat huilanneet, kukkien kastelua lukuun ottamatta, eikä maailma ole siitä huolimatta suistunut radaltaan, eikä yksikään asiakas jäänyt kuljettamatta määränpäähän.

”Uupumisvaiheelle on tyypillistä käyttäytymisen ja asenteiden voimakas muutos. Työntekijä saattaa ihmetellä mikä minuun on mennyt. Hän muuttuu välinpitämättömäksi, kovaksi ja kylmäkiskoiseksi. Yksi tapa suojautua henkiseltä pahoinvoinnilta on heittäytyä joustamattomaksi, pitää kiinni pykälistä naurettavuuksiin saakka puolustaakseen oikeuksiaan ja eristäytyä muista. Useat työtoverit alkavat karttaa uupunutta. Uupumisvaihe voi tulla yllättäen ilman että olisi itse tiedostanut hälytys- ja rasittuneisuusvaihetta.”  (Lainaus netistä)

Muutama vuosi sitten kuljetin kaverini kanssa parin vuoden ajan vuoroviikoin Pientä Urheaa miestä, kymmenvuotiasta Kallea. Aamulla vienti Lastenklinikalle kouluun ja iltapäivällä takaisin kotiin. Ystävystyin, en pelkästään Kallen, (idoli Star Trekin David Marcus), vaan myös hänen kovaan prässiin joutuneiden vanhempien kanssa. Tälle pienelle vekaralle oli elämän valttikorttien jaossa osunut muutama hantti käteen. Kallella todettiin nassikkana leukemia ja hänen keuhkonsa ovat edelleen pienet ja vajaatoimiset. Pituutta oli kymmenvuotiaana selvästi alle metrin ja painoa taisi olla kokonaista 17 kiloa. Raajojen luusto oli niin heikko, että hänelle jouduttiin ruuvaamaan teräskiskot reisiluihin, etteivät ne katkeaisi pienestäkin kolhusta. Hampaat olivat lähes yksi-risti-peruutettu-tyyppiset, ja ne lohkeilivat ilman näkyvää syytä, uusia ei elimistö enää jaksanut kasvattaa. Kalle oli myös allergikko ja mitä suurimmassa määrin kaikelle infektioaltis. Kallea kuljettavassa autossa täytyi olla nahkapenkit, pölyttömät sisätilat, raitisilmasuodattimet, eikä sisätilojen puhdistuksessa saanut käyttää mitään hajukemikaaleja. Kuski ei saanut käyttää hajusteita, tupakoida eikä hänellä saanut olla flunssaa tai muuta köhää. Pieni Urhea haaveili ”ehkä jostain tutkijan urasta.” Kallen kanssa pystyi sujuvasti keskustelemaan kaikesta muusta paitsi NHL-kiekosta ja tietokonepeleistä. ”Kun sinä et näytä niistä oikein mitään ymmärtävän”, kuului vesselin tyly tuomio. Kallen aivot toimivat terävämmin kuin partaveitsi.

  Pienellä Urhealla ei ollut enää paljoakaan omia voimia jäljellä, joten Lastenklinikalla hänet piti saattaa raskaista ovista sisälle ja nostaa potkulauta käytävälle. Kevyt läpsäys linnunlaihoille pakaroille, heippa ja sitten nuoruuden innolla Kalle surruutteli laudallaan pitkin pitkää käytävää kulmauksen takana olevaan luokkaan. Kävellen matka olisi ollut Kallen voimille liian pitkä, rasittava ja hengästyttävä.

Aikanaan tämä sopimusajo päättyi johonkin kaupungin ja Kelan pykäläviidakkoon, joten Kalle unohtui pariksi vuodeksi. Tämän vuoden kevättalvella Kallen vaikeaan ihosairauteen sairastunut äiti soitti kyselleen ”olisiko mitenkään mahdollista viedä Kalle kaverinsa luokse viikonlopun viettoon Kirkkonummelle ja hakea sunnuntaina pois?” Muita projekteja oli tietenkin suunnittelussa, aloitettu ja ”muutamaa naulaa” vaille valmiina, mutta lupauduin auttamaan ”vanhaa kaveria”. Kalle oli kasvanut parin vuoden aikana ainakin pari senttiä ja miehistynyt muutenkin. Paino huiteli nyt varmaan jo kahdenkympin paikkeilla.

Keskusteluihin emme valitettavasti löytäneet enää sitä vanhaa rentoa leppoisuutta, joka aikoinaan oli itsestäänselvyys. Muutaman tunnustelevan ja hapuilevan yrityksen jälkeen Kalle luovutti ja keskittyi korvalappustereoiden kuunteluun.

Pikkuhiljaa aloin harsia rapautuneita ystävyyssuhteita kuntoon. Ensin hienonhie-nolla neulalla, koska kangas oli päässyt pahasti haperoitumaan. Tuputin itseäni puoliväkisin tuttutapaamisiin. Keskustelimme ja keskustelimme. Miten toisenlaiselta elämä ja tulevaisuus taas näyttikään? Nyt minulla oli aikaa itselleni ja läheisille. Vaivasin myös tuttuja hölkkäriläisiä, porisimme kahvikupin ääressä. Näistä tapaamisista jäi poikkeuksetta miellyttävät muistot, sai voimaa ja uskoa, että toipu-minen edistyy melkoisin harppauksin. Lämmin kiitos kuuluu myös heille – asianosaiset tietävät.

Kartanlukijakin alkoi jakaa hienovaraista tunnustusta: ”On ollut niin mukavaa yhteistä aikaa ja viikonloppuja, kun olet koko ajan mukana ja lisäksi promillevapaa. Olet niin paljon rennompi ja mukavampi kaikin puolin. Olet virkeä ja jaksat jopa keskustella.”

Vietimme perhekeskeisen päivän Suomenlinnassa. Juniori oli mukana prinses-sansa kanssa. Olimme taas yhtä, ei ollut mihinkään kiirettä. Juniori halasi lähtiäi-seksi. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna, aiemmin se oli maan tapa.

Heinäkuussa kokeilin työntekoa. Hyvin pienin ja varovaisin askelin.

Pienen Urhean äiti kilautti. ”Kalle olisi menossa Korkeasaareen, mutta nykyinen vakikuski on kesälomalla ja Kallen isällä on ilmennyt vakavia, täydellistä lepoa vaativia sydämen rytmihäiriöitä.” Tapaamisessa oli jälleen vanha kunnon sointi ja raikkaus tallella, elämän kannel helisi kirkkain kielin. Kevyt tervehdyslääpäisy olemattoman huteralle olkapäälle, potkulauta takakonttiin ja menoksi. Nyt ei ollut mihinkään kiire, meille oli suotu yhteistä laatuaikaa. Porisimme parin vuoden kuulumiset, tekemiset, poikkesimme jädellä ja analysoimassa menneen NHL-kauden pelit. Tässä kohtaa olin erittäin varovainen, koska olin edelleen auttamattomasti heikoilla jäillä. Lopulta saimme ajaa erikoisluvalla huoltosillan kautta saarelle. Kiertelimme katsastamassa ”pikkutserkut ja kanelit”. Kun Kalle väsähti oikein kun-nolla, istahdimme penkille haukkaamaan happea. Pienen Urhean silmät loistivat suuresta onnesta – sisälläni läikähti jotain tavattoman herkkää ja lämmintä – löysimme sittenkin jälleen toisemme. Kun palasimme takaisin, Kalle tokaisi koti-pihalla realistiseen tyyliinsä:  ”Seppo, sä olit silloin Kirkkiksen keikalla melkolailla ärhäkän kärtsyllä päällä. Nyt oli  kivaa…koskas tulet taas minua kuskaamaan…?”

Kalle on Pieni Urhea mies – hänestä kasvaa hyvä ja hieno ihminen – jos hän vain saa lisäaikaa. Ennuste vaan ei ole oikein hyvä. Omat murheet tuntuivat mitättömille, kun ajattelin Kallea ja Kallen perhettä. Minulla on sittenkin kaikki hyvin.

Vene lipuu hiljaa peilityynen järven lahdelmassa. Vuosien saatossa kesyyntynyt joutsenpari, Kaino ja Uljas lilluvat veneen lähelle. Airosta tippuu auringon kilossa kimaltelevia vesipisaroita Kainon selkään. Korkealla pilvettömällä taivaalla leijailee kiireetön haukka. Jospa kokeilisi virveliä…tai soutelisi hiljaa muuten vaan – omaksi iloksi.

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
Pikku myy

Uskomattoman hyvin kirjoitettu. Tempaisi mukaan ensimmäiseltä riviltä alkaen. Tsemppiä jatkoon!

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
Jio

"Toisen faitterin" kirjoittelun pohjalta hyvin muistaa kuinka ylivertaiseksi, kaiken jaksavaksi ja kaikkeen kykeneväksi sitä itsensä tunsi pikkusen reilut parikymppisenä kaverina.

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
Keep the faith

Loistavasti kirjoitettu tuo toisen faitterin teksti!

Ja Jion pointti on erittäin hyvä, juurikin noin. Elämä opettaa, jos ei muuta, niin syvimmän kautta.

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
Pöllö

Ja parastahan tuossa tarinassa taitaa olla se, että vielä on pitkä matka hyvään tasapainoon, hyvään olotilaan, itsensä tuntemiseen, rajojen, voimavarojen (ja mahdollisuuksien) hahmottamiseen, siihen, että  havaitsee, mitkä asiat ovat tärkeitä, mitkä isoja, mitkä pieniä.

Tarkoitan siis sitä, että hyvällä asenteella - myöskään itseään liiaksi kuormittamatta! - voi oppia vielä paljon, mikä auttaa jatkossa elämässä kohtaamaan mitä siellä sitten vastassa onkin, ja ehkä voi oppia myös sellaista, millaisia haasteita ja miten kannattaa lähteä viemään läpi, mitkä voi sivuuttaa, mitkä asiat eivät ole haasteita ollenkaan - ja mitkä niitä ovat, vaikka eivät siltä näytä. Ja koska oikeasti vain hengissä selviäminen on ehkä olennaista, koska taas pitää tehdä pieniä ratkaisuja, joilla voi olla suurempi merkitys pitkällä aikavälillä.

Hieno teksti, varmaan parhaita kuvauksia, mitä palstalla olen nähnyt. Mainiota havainnointia napata siteerauksia kuvaamaan todellista minäänsä hetkillä, jolloin itse oli kokenut aivan toisin. Välillä pitää osata myös vain olla, välillä hypätä katsomaan itseään oikeasti jostain vähän kauempaa... Kaikkihan siihen eivät pysty, jotkut eivät oikein koskaan... Itseäänhän ei kannata oikein huijata. Joiltakin menee sen oppimiseen aika pitkä aika. Joillakin... No, eivät ehkä opi sitä koskaan.

Tästä se elämä taas jatkuu. Tai ehkä alkaa joissain asioissa.

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
Vieras
Olet jättämässä kommenttia vieraana. Jos sinulla on tunnus, kirjaudu sisään.
Vastaa aiheeseen...

×   Lisäsit muotoiltua sisältöä.   Restore formatting

  Only 75 emoticons maximum are allowed.

×   Linkkisi on upotettu automaattisesti..   Näytä pelkkä linkki.

×   Your previous content has been restored.   Clear editor

×   You cannot paste images directly. Upload or insert images from URL.


×