Oletteko kyllästyneet paitsi työhön, myös ihmisiin?

[Kakkara]

Hei kollegat!

Opiskelut mukaan lukien olen työskennellyt hoitoalalla eri tehtävissä (lh, sh, th) nyt 13 vuoden ajan. Ensimmäisten 9 vuoden ajan viihdyin työssä ihmisten kanssa. Viimeiset kolme vuotta olen ollut täysin kypsä alaan paitsi palkan ja tulevaisuuden näkymien, myös ihmisten, eli potilaiden vuoksi. Olen ollut onnekas siinä mielessä, että niissä työpaikoissa joissa olen ollut, työyhteisö on aina ollut hyvä.

Nyt erityisesti kuluneen parin vuoden ajan olen lähes päivittäin joutunut tsemppaamaan itseäni kohtaamaan potilaan ammatillisesti. Koska työskentelen vakituisesti päivätyössä ja teen keikkaa sairaalassa, kohtaan sekä perusterveitä huolineen (henkeni haisee pahalta, mitä teen) että parantumattomasti sairaita ja saattohoitopotilaita. Kontrasti on suuri, mutta koen tarvitsevani sitä, jotta eritteitä siivotessani ja kipua lääkitessäni lisätulojen hankkimiseksi muistan taas arvostaa siistiä sisätyötä. 

LKos

Koska loppujen lopuksi melko suuri osa potilaskontakteista on positiivisia, eli niistä ei jää paha mieli, koen ristiriitaisia tuntemuksia siitä, miksi olen niin kyynistynyt ihmisten kohtaamiseen ja hoitamiseen. Teen työni niin hyvin kuin pystyn ja saan voimia siitä, kun onnistun hoitamaan potilaan hyvin ja näen sen hänen kasvoistaan. Silti joka ikinen puhelu, vastaanotto ja kellonsoitto alkaa käydä yhä ylitsepääsemättömämmäksi. Tuntuu, että en jaksa enää yhtäkään hoidettavaa tai palveltavaa ihmistä, ja pelkään että pian se alkaa näkyä myös potilaille. Työkavereiden, ystävien ja perheen kanssa olen tästä avoimesti keskustellut. Työmääräni on kohtuullinen - sairaalakeikkaa teen melko harvoin, en edes joka viikko. Koen sen hyväksi vastapainoksi, koska samalla näen vanhoja työkavereita. Ja teen sitä lisätuloa. Päivätyössäni työkaverini ovat parhaimmat mitä toivoa voi, ja myös työsuhde-edut moitteettomat. Se on tällä alalla todella poikkeuksellista. Valittamista siis ei pitäisi olla.

Lueskelin ketjua alanvaihdosta. Minäkin olen varma, etten enää montaa vuotta tätä työtä tee. En olisi koskaan uskonut, että tällä tavalla kyynistyn - tämä on kokonaan uusi puoli itsessäni. Ihanteellisintahan olisi, että työtä ei tekisi pelkästään rahan vuoksi, vaan siitä voisi nauttia ja ajatella sen olevan iso, mutta hyvä ja tärkeä osa elämää. Joskus näin olikin, ja se oli tosi mukavaa aikaa. Nyt on enemmän tunne, että on yleisesti hyväksyttävää syödä hoitajat elävältä henkisesti, ja potkia kaupan päälle.

Olisiko vinkki viitosta kyynisyyden kitkemiseen siksi aikaa, että saa taloudellisesti elämänmuutoksen järjestymään?

[Vieras: Pvi]

Hyvä että joku sanoo nääkin fiilikset ääneen. Samoja mietteitä ollut mutta kun en tiedä mitä muutakaan tekisi niin vielä ollaan alalla.

[Vieras: Toinen sama]

Mä olen huomannut saman itsessäni aikoja sitten. Olen hoitanut homman siten, että säännöllisesti vaihdan uuteen paikkaan, että tulee edes jotain muuta haastetta kuin ihan ilmanaikuisesta kitisevät asiakkaat, jotka ajattelevat terveyden- tai sairaanhoidon, ennen kaikkea lääkärin, olevan vastaus kaikkeen heidän elämän ongelmiinsa. Ja itsessä ei ole mitään syytä. Suurin osa ihmisten terveysongelmista on itseaiheutettuja. Se kai mua eniten rassaa. Tämä ei tarkoita ettäkö ei olisi ihan oikeastikin sairaita, mutta tosi iso osa ei ole. Siksihän sitä hoidon tarpeen arviota ja kiireellisyyttä arvioivat hoitajat. Tätä ei vaan kukaan sano ääneen. 

[Vieras: ode]

Kuulostaa tutulta. Ajoittain samat tuntemukset. Tarvitset breikin. Virkavapaa ja teet täysin jotain muuta tai sitten vuorotteluvapaa. Itselle tästä oli apua.

[Vieras: Myös kyllästynyt]

Itse olen vuosi sitten sairaanhoitajaksi valmistunut, alalle hain halusta auttaa ihmisiä. Olen töissä perusterveydenhuollossa, työssäni olen suoriutunut moitteettomasti. Työyhteisö on hyvä, potilaat surullisen usein hyvinkin epäasiallisia ja suorastaan ilkeitä. Välillä on päiviä, jolloin tunnen vihaavani kaikkia ihmisiä. Positiiviset, lämpimät potilassuhteet, joita onneksi on myös, auttavat jaksamaan. Suunnittelen kuitenkin vaihtavani työpaikkaa tai jatkavani opiskelua mahdollisuuksien mukaan lähitulevaisuudessa.

[Vieras: Täällä myös kyllästynyt]

Samoja mietteitä... alan vaihto kyllä vielä edessä! 

[Vieras: Lähäri]

5v lähihoitajana täynnä. Olen nähnyt näinä vuosina paljon ja ne on opettaneet mulle paljon. Tunnen kuitenkin välillä työssäni samaa. Toisinaan on niitä ilon hetkiä ja tunnet olevasi juuri oikeassa paikassa, mutta sitten kun tulee se fiilis että ei vaan jaksa, niin se tuntuu joskus lähes ylitsepääsemättömältä. Ja tietenkin olen etsinyt itsestäni sitä vikaa.. Olen miettinyt myös uudelleen kouluttautumista, mutta mitä muuta osaisin tehdä ja että saisin edes minimissään samaa palkkaa. Että pärjää.. Mutta mikä sekin on että aina täytyy vaan yrittää pärjätä? Tuntuu ihan hirveältä ajatella, että ainakin toiset 30v on työikääkin vielä jäljellä ja nyt tuntuu jo tältä. 

[Vieras: "Ei enää hoivaamista"]

Minä tein yli 30 vuoden työuran apuhoitajana vanhusten huollossa suurimman osan yöhoitajana, siinä sivussa vapaillani avustin  sairasta sisartani ja joitakin naapuri vanhuksia.. kun itse jouduin työkyvyttömyys eläkkeelle  niin huomasin että olin hoivaamista kurkkuani myöten täynnä.. siis hoivaviettini oli täysin loppuun kulutettu... nyt mietin miten käy jos joudun huolehtimaan aviomiehestäni jonka muisti on alkanut pelottavasti huonontua, olemme kuitenkin olleet aviopari jo 49 vuotta enkä todellakaan soisi että hän joutuisi johonkin laitokseen siksi etten enää jaksaisi "hoivata"...  

[Vieras: ———]

Olisiko työnantajan puolesta mahdollisuutta työnohjaukseen tai työterveyshuollossa psykologille, jonka kanssa voisit purkaa ajatuksia ja miettiä keinoja jaksamisen tueksi? Ihmisten kanssa tehtävä työ on raskasta. Työurasikin on jo melko pitkä, oletko miettinyt vuorotteluvapaata tai ns. sapattivapaata. 

[Vieras: Aino]

Olen vuosia työskennellyt haastavasti käyttäyvien, lähinnä alkodementiasta kärsivien kanssa. Työssäni en saa juuri ikinä mitään positiivistä palautetta hoidettavilta, lähinnä haistattelua, huoritteluja ja satunnaisia lyöntejä ym. Olen kokenut sen silti omaksi alakseni, työn haastavuus ja kuitenkin tietty rentous on mukavaa. Mutta töistä päästyäni en usein jaksa kuunnella tai jutella, tai ylipäätään ylläpitää kovin kummoista sosiaalista kanssakäymistä. Olenko kyynistynyt? Ehkä vähän, onko empatian tunne kulunut? En tiedä. Jossain kohtaa vaihdan varmasti johonkin vähemmän kuormittavaa paikkaan.

[Vieras: 😶😤🙏]

Tuttu tunne. 4 vuoden jälken kuun olin yritänyt eri hoitoalla eikä sekän autanut. Lähdin opiskeleman. Kohta on ensimäinen vuosi takana. Ja olen niin tyytyväinen. 300 e san ja en kuulle välitä. Nyt nautin olla tukena koulukavereille ja rakkasatan olla viikkon loput ja yöt kotona. Hyppä ja huomat miten kasvat. Koska jos jatkat ja sinusta tuntu noin. Kohta sinua ei huolita töihin. Ja silloin sinun maine on pilloilla. Ranka mutta totta.

[Vieras: 😑😤😶]

Tuttu tunne! Työtä lähihoitajana takana vasta n.3 vuotta ja alkanut tuntumaan että vie kaiken energian kun pitää pinnistellä olevansa ammatillinen, hymyileväinen ja nauravainen. Töissä aina kauhea kiire ja olen jo nyt polttamassa ihteäni loppuun. Täällä vielä se tuttu naisvaltaisen alan ongelma, eli huono työilmapiiri joka ei ainakaan auta työssä jaksamista. Hoitajana olo on ollut aina se kutsumus, nyt alkaa vaan olemaan meno sen verran kovaa tällä alalla että jopa vahvempaaki hirvittää. Kouluunki hain, jos pääsis vaihtamaan alaa. Toivotaan että hoitajien työ helpottuu jossain vaiheessa. 

[Vieras: niinseon]

itsestä kiinni miten potilaat, vanhukset tai muut sua kohtelee.

Jos sulla ei ole ihmisuhdetaitoja niin ei tuu mitään. On ihmisiä, joille vaikeimmatkaan tapaukset ei juurikaan ärhentele.

[Vieras: marie1970]

Kyynisyyttä täälläkin.. Ja eikä auta työpaikan vaihto.  Nimimerkki 28 v alalla ollut 

[Vieras: Nipsu]

Alalla vasta reilun vuoden ja samat fiilikset. Ainakin välillä. Työyhteisö on hyvä ja työkaverit mukavia, mutta potilailta saa usein vain paskaa niskaan vaikka parhaansa yrittää venyä pienillä resursseilla. Esimies ei seiso meidän hoitajien takana koskaan vaan ”asiakas on aina oikeassa”. Työmäärä on paisunut jo tämän vuoden aikana aivan mahdottomaksi ja väki sen kuin vähenee. Koko ajan joutuu työskentelemään äärirajoilla ja stressaan ja pelkään, koska alituinen kiire ja päällekkäisajanvaraukset, resurssipula ja ylikuormitus saavat aikaan isomman huolimattomuusvirheen. Sisällöllisesti pidän työstäni kyllä, mutta jatkuvalla vajaamiehityksellä (meillä niitä kuuluisia haamuhoitajia kyllä riittää) sitä ei pysty tekemään niin hyvin kuin haluaisi. Joka päivä joutuu kohtaamaan haistattelijoita, töykeitä, epäasiallisia ja kiukkuaan purkavia potilaita. Tietysti niitä normaaleja ja hyväkäytösisiäkin, onneksi. Välillä joutuu pelkäämään turvallisuutensa puolesta ja valvomaan öitä murehtien. Vapaa-ajalla en jaksa juuri ihmisiä nähdä enkä edes jutella kenenkään kanssa. Olen lähes nelikymppinen, tosiaan vasta reilu vuosi sitten sairaanhoitajaksi valmistunut alanvaihdon jälkeen. Tämä tuntuisi niin omalta työltä, mutta en todellakaan tiedä miten kauan jaksan. Työpaikan vaihto tuntuisi vain hypyltä ojasta allikkoon. 

Peiliin olen yrittänyt katsoa enemmän kuin ikinä, eikä minulle ole vaikeaa tunnustaa omia virheitäni, mutta tällä kertaa sieltä peilistä ei tunnu vastausta löytyvän. Hävettää edes myöntää olevansa näin loppu vaikka on vasta alalla alkuun päässyt. Työterveyshuollossakaan ei kehtaa asiasta puhua, surkeana ruikuttajana pitäisivät kai. 

[Vieras: Ykstäälläkans]

Ihmiset on nykyään töykeämpiä ja itsekkäämpiä, lisäksi vaativampia. Olemme palvelijoita ja vastaus joka ikiseen ongelmaan ja asiaan. Ruokatauoltakin tullaan potilaan tai omaisen toimesta törkeästi kahvihuoneesta hakemaan. Ei ole enää kunnioitusta hoitajaa kohtaan. Kyllä se homma on näin valtion päättäjiä myöten, että orjatöissä ollaan. 11v takana ja kanssa todella kypsä olemaan alipalkattu orja vailla ihmisoikeuksia  

    

[Vieras: SamaTäällä]

Voin samaistua täysin.  Olen töissä mielenterveysyksikössä jossa asiakkaat aika lailla omatoimisia ja "täyspäisiä" mutta meitä pitävät palvelijoinaan ja aina tulisi olla valmis kuuntelemaan itsekkäitä turhanpäiväisiä valituksiaan elämästä  vaikka tarkoitus olisi kuntoutua eteenpäin mutta eihän se onnistu jos katse on vain omaan napaan. Toki poikkeuksiakin on mutta he jäävät näiden varjoon.  Ja hoitoalan henkilökunta usein pätijöitä tai tunnekylmiä, kateellisia tai joskus tuntuu että jopa tyhmiä.  Hoitoalalla arvot ovat pelkkä vitsi, raha ratkaisee ja persoonallisuushäiriöiset hoitajat pätevät. Ja mielenterveys työssä yleistä on hoitajien laiskuus kansliassa istuminen. 

Toki on paljon hyviäkin ihmisiä mutta tässä työssä näkee niin paljon sitä kuinka itsekkäitä ja pinnallisia nykyihmiset ovat. Ja lähihoitajan tutkintoa eivät asiakkaat arvosta ollenkaan, mutta palvelijoiksi kyllä kelvataan ja paskasangoiksi. Nykyään monissa paikoissa paapotaan liikaa asiakkaita, enemmän pitäisi mielestäni muistuttaa heitä myös omasta vastuustaan elämässä. 

[Vieras: Lissu]

Itse työskentelin hoitoalalla yli 40 vuotta, viimeiset 23 vuotta sairaanhoitajana vuodeosastolla kolmivuorotyössä.  Hoitotyöhän on raskasta, koska joutuu pistämään koko persoonansa peliin. Kiire kiihtyi viimeisinä vuosina ennen eläkkeelle jäämistä ja jatkuvat muutokset väsyttivät.  Monesti tuli riittämättömyyden tunteita, kun ei ehtinyt tehdä työtä niin hyvin kuin olisi halunnut.  Joskus tuli kiukun tunteitakin, jos potilaat eivät ymmärtäneet, että hoidettavia on muitakin kuin vain he itse.  Tunteet tulee ja menee, monenlaista joutui sietämään.  Koin kuitenkin, että vahva ammattitaito ja pitkä kokemus auttoi siinä, että sai hallittua tunteensa ja toimittua asiallisesti niin, että potilaskontaktit olivat loppujen lopuksi ihan hyviä.  Pidin työstäni, koska jokainen päivä oli erilainen ja sen tekivät omanlaisekseen vaihtuvat potilaat ja ihanat työkaverit.  Toivon voimia nuorille ja vanhemmillekin haastavassa työssä.  Ottakaa iloisesti vastaan kiitokset ja onnistumisen kokemukset ja muistakaa myös, että niitä negatiivisiakin tunteita tulee, koska emme ole robotteja.  :)

 

[Vieras: sofia]

19 tuntia sitten, Kakkara kirjoitti:

Hei kollegat!

Opiskelut mukaan lukien olen työskennellyt hoitoalalla eri tehtävissä (lh, sh, th) nyt 13 vuoden ajan. Ensimmäisten 9 vuoden ajan viihdyin työssä ihmisten kanssa. Viimeiset kolme vuotta olen ollut täysin kypsä alaan paitsi palkan ja tulevaisuuden näkymien, myös ihmisten, eli potilaiden vuoksi. Olen ollut onnekas siinä mielessä, että niissä työpaikoissa joissa olen ollut, työyhteisö on aina ollut hyvä.

Nyt erityisesti kuluneen parin vuoden ajan olen lähes päivittäin joutunut tsemppaamaan itseäni kohtaamaan potilaan ammatillisesti. Koska työskentelen vakituisesti päivätyössä ja teen keikkaa sairaalassa, kohtaan sekä perusterveitä huolineen (henkeni haisee pahalta, mitä teen) että parantumattomasti sairaita ja saattohoitopotilaita. Kontrasti on suuri, mutta koen tarvitsevani sitä, jotta eritteitä siivotessani ja kipua lääkitessäni lisätulojen hankkimiseksi muistan taas arvostaa siistiä sisätyötä. 

LKos

Koska loppujen lopuksi melko suuri osa potilaskontakteista on positiivisia, eli niistä ei jää paha mieli, koen ristiriitaisia tuntemuksia siitä, miksi olen niin kyynistynyt ihmisten kohtaamiseen ja hoitamiseen. Teen työni niin hyvin kuin pystyn ja saan voimia siitä, kun onnistun hoitamaan potilaan hyvin ja näen sen hänen kasvoistaan. Silti joka ikinen puhelu, vastaanotto ja kellonsoitto alkaa käydä yhä ylitsepääsemättömämmäksi. Tuntuu, että en jaksa enää yhtäkään hoidettavaa tai palveltavaa ihmistä, ja pelkään että pian se alkaa näkyä myös potilaille. Työkavereiden, ystävien ja perheen kanssa olen tästä avoimesti keskustellut. Työmääräni on kohtuullinen - sairaalakeikkaa teen melko harvoin, en edes joka viikko. Koen sen hyväksi vastapainoksi, koska samalla näen vanhoja työkavereita. Ja teen sitä lisätuloa. Päivätyössäni työkaverini ovat parhaimmat mitä toivoa voi, ja myös työsuhde-edut moitteettomat. Se on tällä alalla todella poikkeuksellista. Valittamista siis ei pitäisi olla.

Lueskelin ketjua alanvaihdosta. Minäkin olen varma, etten enää montaa vuotta tätä työtä tee. En olisi koskaan uskonut, että tällä tavalla kyynistyn - tämä on kokonaan uusi puoli itsessäni. Ihanteellisintahan olisi, että työtä ei tekisi pelkästään rahan vuoksi, vaan siitä voisi nauttia ja ajatella sen olevan iso, mutta hyvä ja tärkeä osa elämää. Joskus näin olikin, ja se oli tosi mukavaa aikaa. Nyt on enemmän tunne, että on yleisesti hyväksyttävää syödä hoitajat elävältä henkisesti, ja potkia kaupan päälle.

Olisiko vinkki viitosta kyynisyyden kitkemiseen siksi aikaa, että saa taloudellisesti elämänmuutoksen järjestymään?

 

9 minuuttia sitten, Vieras: Lissu kirjoitti:

Itse työskentelin hoitoalalla yli 40 vuotta, viimeiset 23 vuotta sairaanhoitajana vuodeosastolla kolmivuorotyössä.  Hoitotyöhän on raskasta, koska joutuu pistämään koko persoonansa peliin. Kiire kiihtyi viimeisinä vuosina ennen eläkkeelle jäämistä ja jatkuvat muutokset väsyttivät.  Monesti tuli riittämättömyyden tunteita, kun ei ehtinyt tehdä työtä niin hyvin kuin olisi halunnut.  Joskus tuli kiukun tunteitakin, jos potilaat eivät ymmärtäneet, että hoidettavia on muitakin kuin vain he itse.  Tunteet tulee ja menee, monenlaista joutui sietämään.  Koin kuitenkin, että vahva ammattitaito ja pitkä kokemus auttoi siinä, että sai hallittua tunteensa ja toimittua asiallisesti niin, että potilaskontaktit olivat loppujen lopuksi ihan hyviä.  Pidin työstäni, koska jokainen päivä oli erilainen ja sen tekivät omanlaisekseen vaihtuvat potilaat ja ihanat työkaverit.  Toivon voimia nuorille ja vanhemmillekin haastavassa työssä.  Ottakaa iloisesti vastaan kiitokset ja onnistumisen kokemukset ja muistakaa myös, että niitä negatiivisiakin tunteita tulee, koska emme ole robotteja. 

 

Hienoa, että jaoit tuntemuksesi ja ajatuksesi. Mielelläni antaisin vinkki viitosen, mutta itse päädyin alan vaihtoon samoista syistä. Kerran palasin takaisin yrittääkseni uudestaan, mutta muutaman vuoden päästä oli jälleen palattava vaihtamalleni alalle takaisin ihan oman elämänhlaadun vuoksi. Tsemppiä.

[Vieras: Kyllä!]

Kyllä ja kyllä. Olen tehnyt samaa kuin sinä, vaihtanut työpaikkaa ja keikkaa tehnyt samalla alalla jotta tulee taloudellisesti toimeen. Mutta se siinä onkin vikana, että alan palkalla ei tule toimeen ja vapaa-aika pitää keikkatöillä täyttää. No, olen kokeillut tehdä vapaa-ajalla muun ajan keikkaa ja hetken se auttoikin. Olen kyllästynyt koko alaan, huonoon palkkaukseen jolla ei tule yksistään toimeen, ihmisiinkin valitettavasti. Pakko vaihtaa alaa, jos on pakko tulla toimeen pienipalkkaisella alalla, ehkä jotakin mielekkäämpää työtä pitäisi keksiä, jotakin missä ei tule päivittäin haukutuksia (asiakkaat), moitituksi (omaiset), nuhdelluksi ( työnantaja) uhkailluksi ( kaikki kolme).  Mutta eniten minua kiehuttaa alalla työskentelevät täysin sille sopimattomat työntekijät jotka säälimättömästi käyttävät työkavereitaan hyväksi esim. lähihoitajat vanhuspuolella.

[Vieras: Psyk.sh]

Työnohjaus, työnohjaus ja vielä kerran työnohjaus. Itsellä reilu 10v. psykiatrista hoitotyötä takana ja aina olen käynyt työnohjauksessa. Noin kerran kuussa tai kolmen viikon välein. Voin suositella  

Miksi somatiikan puolella ei käydä työnohjauksessa? 

Uskon työnohjauksen auttavan kyynistymistä vastaan. Ei jää niin yksin itsensä kanssa kun voi ulkopuolisen ihmisen kanssa käsitellä niitä ajatuksia ja tunteita joita potilaat, työ ja työyhteisö herättää. Toki kyllä niitä alanvaihto -ajatuksia välillä tulee varmaan itsekullekin, siitäkin voi sitten puhua siellä työnohjauksessa

Aloittajalla tuntui työssä sinänsä olevan asiat melko kohdillaan. Miten omassa elämässä? Pääseekö vapaa-ajalla rentoutumaan ja palautumaan riittävästi? Jos on monella rintamalla kuormitusta niin silloin uupuu helpommin.

Hyvä joka tapauksessa, että olet alkanut pohtia asiaa. Jaksamista sinulle.

[Vieras: Alanvaihtaja]

Vuosia sitten vaihdoin pois hoitoalalta. En uskonut minkään muuttuvan:huonon palkan, valittavien työkavereiden, väkivallan uhan, vuorotyön, osaamattomien esimiesten. Hetkeäkään en ole katunut lähtöäni. 

[Vieras: yks vaa]

16 tuntia sitten, Vieras: Alanvaihtaja kirjoitti:

Vuosia sitten vaihdoin pois hoitoalalta. En uskonut minkään muuttuvan:huonon palkan, valittavien työkavereiden, väkivallan uhan, vuorotyön, osaamattomien esimiesten. Hetkeäkään en ole katunut lähtöäni. 

Miten noista valittavista työkavereista pääsisi eroon? Niistä jotka palavereissa istuvat aina paikalla, esimiehille ovat mielin kielin hymyilemässä mutta takana päin teettävät työnsä muilla ja valittavat heti työvuoron alusta sen päättymiseen saakka...Jos nyt jaksavat väsymykseltään olla sinne asti. Myöskään asiakkaat eivät säästy jatkuvalta valitukselta. Itsestä tuntuu että oli yksi hoidettava lisää...

[Vieras: Ehkä aihettakin]

20 tuntia sitten, Vieras: yks vaa kirjoitti:

Miten noista valittavista työkavereista pääsisi eroon? Niistä jotka palavereissa istuvat aina paikalla, esimiehille ovat mielin kielin hymyilemässä mutta takana päin teettävät työnsä muilla ja valittavat heti työvuoron alusta sen päättymiseen saakka...Jos nyt jaksavat väsymykseltään olla sinne asti. Myöskään asiakkaat eivät säästy jatkuvalta valitukselta. Itsestä tuntuu että oli yksi hoidettava lisää...

On kokemusta työyhteisöstä, jossa asiallisista asioista kysymyksiin suoraan vastaamalla hankkii itselleen esimiesten vihan. Ne, joita ei kehittäminen kiinnosta ja jotka istuvat hiljaa ja myötäilevät ja vaihtavat sitten yllättäen työpaikkaa inhotessaan hiljaa työtänsä, aiheuttavat työnantajalle ja työnyhteisölle paljon enemmän kustannuksia.

Naisten pitäisi oppia huomattavasti enemmän puhumaan asioista suoraan eikä heti vedettäisi hernettä nenään. Onneksi on toisenkinlaisia työyhteisöjä. Valittaminen ei ole ongelma, vaan asiat. Mikään ei kehity jos ei ongelmakohtiin puututa.

[Vieras: Doris]

Voin sanoa aivan samaa. Viimeöisen työvuoron jälkeen olen jo miettinyt alan vaihtoa