Jump to content

Arkistoitu

Tämä aihe on arkistoitu, siihen ei voi enää vastata.

Melnais

Potilaan tiedonsaanti - haitaksi vai hyödyksi?

Recommended Posts

Melnais

Potilaalla on lainsäädännön perusteella oikeus saada tietoa tilanteestaan ja hoitomahdollisuuksistaan, lisäksi potilaalla on mielestäni eettinen oikeus omaa itseään koskevaan tietoon. Mutta mutta... On tilanteita jolloin hoitohenkilökunta tietää, että huonojen uutisten kertominen on liikaa potilaalle, hän ei kestä tietoa henkisesti. Tässä tilanteessa on hurskastelua puhua oikeudesta tietoon, mutta miten kauan oleellista tietoa tilanteesta taas voi olla kertomatta?

Lääkärille lankeaa vastuu taudin etenemisen ilmoittamisesta, mutta uskon jo tätä ennen potilaan aistivan häntä hoitavista henkilöistä tiedon raskauden ja eräänlaisen vireen muuttumisen hoidossa. Onko sitten parempi potilaan hiljaa aavistaa, tulla tavallaan itse tätä kautta ajatelleeksi etteivät asiat olekaan hyvin.

Hoitajana tilannetta haluaisi johdatella, valmistaa potilasta kohtaamaan se mahdollisuus että elämä on rajallinen. Saada hänet miettimään luopumista ja läpikäymään elämäänsä. Mutta onko sekään oikein että jopa kuolema täytyy käydä lävitse terveellisellä tavalla, hoitohenkilökunnan lämpimän ohjauksen ympäröimänä?

Mietin voimmeko asettautua tietämään potilaan puolesta paremmin miten kuolemaan tulee valmistautua. Ehkä kaikkein parasta olisikin terve raivo, itku, tilanteen kokeminen kohtuuttomaksi ja sureminen. Tai kaiken kieltäminen, viimeiseen asti yrittäminen ja itseltään salaa kuoleminen.

Iso eettinen ongelma, olen asiaa pohtinut aiemminkin enkä ole tullut hullua hurskaammaksi. Tuntuu että tilanne on joka kerran yhtä vaikea eikä oikeaa vastausta ole olemassakaan. Kallistun valmistellun, nopean kertomisen kannalle, sillä silloin potilas voidaan saada miettimään sairauden etenemisen eri vaihtoehtoja ennakolta, ja varmistua siitä, että myös kuolema on käyty läpi yhtenä mahdollisuutena. Tiedon kertomisen jälkeen en enää hennoisi hieroa potilaan mieltä tosiasioissa, sillä toivo, vaikka pienikin, epärealistinenkin, pitää yllä elämänliekkiä joka herkästi sammuu vain järjellä ajateltaessa.

Oletteko joutuneet pohdiskelemaan samoja asioita?

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
janina

En ole joutunut kertomaan tuollaisia uutisia, mutta psyk puolen näkökulmasta niin aina on parasta kertoa suoraan ja kiertelemättä. Muuten ihmiset omalla mielikuvituksellaan täyttää ne aukot mielessään joista ei ole saanut tietoa. Tietoa ei voi koskaan antaa liikaa. Ja meillä ei ole oikeutta eikä kykyä arvioida sitä mitä potilas kestää ja mitä ei. Itkussa ei ole mitään pahaa eikä pelättävää. Kuuluu elämään.

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
kooma

En ole joutunut kertomaan tuollaisia uutisia, mutta psyk puolen näkökulmasta niin aina on parasta kertoa suoraan ja kiertelemättä. Muuten ihmiset omalla mielikuvituksellaan täyttää ne aukot mielessään joista ei ole saanut tietoa.

Aivan, mutta psyk. puolen kaikkia potilasasiakirjoja ei tulla pistämään verkkoon/ muuten potilaan saatavaksi, vaikka potilas pyytäisikin. MT-laki tai jokin muu laki/asetus antaa mahdollisuuden siihen, näin muistelisin. 

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
janina

Aivan, mutta psyk. puolen kaikkia potilasasiakirjoja ei tulla pistämään verkkoon/ muuten potilaan saatavaksi, vaikka potilas pyytäisikin. MT-laki tai jokin muu laki/asetus antaa mahdollisuuden siihen, näin muistelisin. 

Mitä tarkoitat ? * blondi *

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
Jone

Aivan, mutta psyk. puolen kaikkia potilasasiakirjoja ei tulla pistämään verkkoon/ muuten potilaan saatavaksi, vaikka potilas pyytäisikin. MT-laki tai jokin muu laki/asetus antaa mahdollisuuden siihen, näin muistelisin. 

Mitä tarkoitat ? * blondi *

Todennäköisesti tätä

http://saunalahti.fi/uutiset/?id=31605373

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
Pernasoppa

Meillä toi tiedonsaantijuttu tulee lähinnä vastaan heräämössä ja silloin aika usein skenaario on se että

-Potilaalla on syöpä, jonka levinnäisyydestä ei voi olla varmoja ellei leikata

-Potilas leikataan, laparotomia tai laparoskopia tai torakotomia tai mitä milloinkin

-Katsotaan ettei voi tehdä mitään, levinnyt liikaa, laitetaan kiinni

-Leikkaus jää lyhyeen ja potilas on heräämössä vaikkapa ennen puolta päivää

-Potilas ihmettelee esim. haavan pienuutta tai sitä että miksi kello on kymmenen vaikka piti olla koko päivän operaatio

Ja sitten pitäisi osata soveltaa ja selittää. Että juu en mä tiedä mitä teille on tehty. Ja että kirurgi sitten kertoo. Kyllä siinä alkaa potilaalla jo itselläänkin kellot raksuttaa. Ja sitten vaan viedään huomiota muualle että levätkää nyt jii än nee.

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
dino

"Kun potilasarkisto on täydessä toiminnassa, pääsee potilas katsomaan, mitä hänen hoidostaan tai kokeiden tuloksista on kirjattu potilasasiakirjoihin missä tahansa suomalaisessa sairaalassa tai lääkärin vastaanotolla. Hän näkee myös, kuka hänen tietojaan on katsonut."

Tuosta syntyy vielä paljon itkua ja hammasten kiristystä... ;)

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
janina

"Kun potilasarkisto on täydessä toiminnassa, pääsee potilas katsomaan, mitä hänen hoidostaan tai kokeiden tuloksista on kirjattu potilasasiakirjoihin missä tahansa suomalaisessa sairaalassa tai lääkärin vastaanotolla. Hän näkee myös, kuka hänen tietojaan on katsonut."

Tuosta syntyy vielä paljon itkua ja hammasten kiristystä... ;)

Toisaalta hyvä. Tuleepa hieman tarkemmin mietittyä mitä kirjaa. Tosin mä olen aina pitänyt sääntönä, että kaikki mitä kirjaan niin olen valmis potilaalle näyttämään. Kyse on hänen terveydestään ja hänen elämästään.

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
dino

"Kun potilasarkisto on täydessä toiminnassa, pääsee potilas katsomaan, mitä hänen hoidostaan tai kokeiden tuloksista on kirjattu potilasasiakirjoihin missä tahansa suomalaisessa sairaalassa tai lääkärin vastaanotolla. Hän näkee myös, kuka hänen tietojaan on katsonut."

Tuosta syntyy vielä paljon itkua ja hammasten kiristystä... ;)

Toisaalta hyvä. Tuleepa hieman tarkemmin mietittyä mitä kirjaa. Tosin mä olen aina pitänyt sääntönä, että kaikki mitä kirjaan niin olen valmis potilaalle näyttämään. Kyse on hänen terveydestään ja hänen elämästään.

Joo, en minäkään sitä että se huono asia olisi. Joutuu vaan jokunen hoitaja ja vielä useampi lääkäri selittelemään mitä ovat aikoinaan potilaistaan kirjoittaneet...

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
Melnais

Ja sitten vaan viedään huomiota muualle että levätkää nyt jii än nee.

Nih! Pahinta on potilaan kysellessä. Valehdella ei voi, joten totuutta tulee kierrettyä sillä katson taudin etenemisestä kertomisen olevan lääkärin vastuulla. Laimeaa puhua potilaalle että tutkimustulokset viipyvät tai kiinnittää huomio johonkin muualle. Oma sisäinen eettinen koodisto sanoo että muutaman päivän viivytys tuntuu hyväksyttävältä, siinä ajassa lääkäri miettii miten asian ilmaisisi ja henkilökunta on tavallaan valmiudessa tukemaan potilasta. Mutta nyt lähennellään jo viikkoa ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vääremmältä tiedon panttaaminen tuntuu. Aaargh!

Muistelen lukeneeni että joissain kulttuureissa huonot uutiset sairaudesta kerrotaan aina potilaan omaisille. He tuntevat potilaan parhaiten ja osaavat arvioida missä määrin tietoa ja miten annosteltuna potilas kestää ja pystyy käsittelemään. En nyt Suomeen tätä kannattaisi, mutta ideana on kuitenkin potilaan paras ja siksi ajatus on kiinnostava.

Tämä pohdiskelu osoittaa mielestäni hyvin ettei potilaan oikeuksiakaan voi lukea kuin Piru Raamattua, aina on rajatilaa jossa päätöksiä joudutaan tekemään tapauskohtaisesti harkiten.

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
Kerde

Muistelen lukeneeni että joissain kulttuureissa huonot uutiset sairaudesta kerrotaan aina potilaan omaisille. He tuntevat potilaan parhaiten ja osaavat arvioida missä määrin tietoa ja miten annosteltuna potilas kestää ja pystyy käsittelemään. En nyt Suomeen tätä kannattaisi, mutta ideana on kuitenkin potilaan paras ja siksi ajatus on kiinnostava.

Jotenkin en usko, että toimisi Suomessa, koska täällä ollaan paljon etääntyneempiä sukulaisista kuin monissa muissa kulttuureissa.

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
Melnais

Jotenkin en usko, että toimisi Suomessa, koska täällä ollaan paljon etääntyneempiä sukulaisista kuin monissa muissa kulttuureissa.

Joo, en minäkään usko tuon täällä pelaavan. Halusin vain tuoda esille miten asiaa on potilaan kannalta ajateltu. Ei siis vain järkkymättömänä oikeutena saada vaikeasti käsiteltävää tietoa, vaan hänen parastaan ajatellen. Kaunista kyllä.

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
Pöllö

Anteeksi, mutta jotenkin ihmettelen aina hieman kirjoituksia, joissa millään tavalla mietitään, onko potilaalla oikeuksia saada tietoa itsestään. Jos potilaalla ei ole lähtökohtaisesti hyvin laajat oikeudet saada tietoa hoidostaan ja tilastaan, ihmettelen, miksi hoitojärjestelmä ylipäätään on olemassa. Rakennuksia varten? Hassua, että käyttäessään autoa huollossa saa metrin pituisen tarkastuslistan ja luettelon, mitä on tehty, mutta kopiota omasta sairauskertomuksestaan saa tänä päivänä hakea paikoin suunnilleen tuomioistuimen kautta.

No, ei se karun totuuden heittäminen vasten kasvojakaan ihan paras perusratkaisu aina ole. Mutta mietin, hakeeko keskustelu nyt oikeasti sellaisia tilanteita, joissa tiedon viivästetty kertominen oikeasti ylläpitää asiakkaan terveyttä, vai halutaanko ikävää tilannetta lähinnä välttää? Toinen, mitä tulee poimittua on se, miten huonosti jonkun kirjoittajan organisaatio on ehkä valmistellut, varautunut ja jakanut vastuuta tällaiseen tilanteeseen. On potilaallekin aika ikävää, jos kysymyksiin ei tule vastausta, ja eri ihmisten puheet ovat ristiriidassa keskenään. Eritoten, jos vakavassa aiheessa asiakas odottelee vastauksia pitkään.

Kiertely ja pakoilu ovat erittäin tuskastuttavia asioita. Epävarmuudessä eläminen on erittäin raakaa. Vakavan asian kertomiseen voi nopeasti valmistella ihmistä, mutta ytimekäs, liioittelematon konkretia tunnetuin, yksinkertaisin sanoin - mitä muuta voi tehdä?

No sen, että antaa toisen tunteille tilaa, omille tunteilleen tilaa. Ottaa osaa, antaa myös itselleen luvan tuntea pahaa oloa. Ja muistaa todellakin toisen ihmisen ihmisyyttä, tukee, ei jätä yksin, ja huolehtii askeleen pari eteenkinpäin. Että se ihmisyys, tuki ja läsnäolo jollain keinoin säilyy. Eihän vakavien tilanteiden kohtaaminen voi olla sitä, että niihin jotenkin joudutaan, ajaudutaan ja niissä pitäisi toimia jotenkin silleen, että mitään ikävää ikään kuin ei olisi ja niistä pääsisi tosi nopeasti pois. Kumma juttu, mutta taannoin eräässä liikenneonnettomuustilanteessa huomasin noin puolet kuviosta olleen yksinkertaisesti toisen käteni pitämisen ihmisen toisessa kädessä, toinen käteni oli hänen hartiallaan. Ja siinä juteltiin. Ja vaikka onnettomilla taidoillani tuli muuten yritettyä tutkia vammat, yleistila jne, nimenomaan tämä jäi itselleni mieleen.

Ihmisellähän on myös oikeus surra, valmistautua, tehdä tekemättömiä asioita, ehkä myös keskustella ja kysyä kysymyksiä, joihin kaikkiin ei ehkä ole aina vastauksia. Ja säilyttää ihmisarvo, ihmisyys, tuoda esiin oma näkemyksensä elämästä, kuolemasta ja siihen valmistautumisesta. Jopa muokata sitä. Taistella vastaan. Tuntea epäoikeudenmukaisuutta, vihaa, raivoa, avuttomuutta.

Mitä tarkoittaa muuten aloituksessa, ettei ihminen kestä tietoa henkisesti? Sitä, että hän alkaa itkemään, suremaan, syyttämään hoitohenkilökuntaa? Murtuu? Ei kestä luovuttamista? Kuka kestää tiedon kuolemastaan henkisesti? Vastaan ei ole tullut kai edes ihmistä, joka kestäisi läheisensä kuoleman - henkisesti. Eli mikä oli ongelma? Se, olisi ihmiselle helpompaa elää illuusiossa pidempään, vai se, että kuoleman kohtaamiseen - ja sen ympärille liittyvään vuorovaikutukseen - on huonosti valmistauduttu? Jos näin, niin mitä toimintatapoja olisi, joista valita? Millaisia ovat tilanteet, joissa oikeasti voi jättää potilaalle kertomasta tosiasiat? Ja jos potilas kieltäytyy hyväksymästä tietoa, niin siirtyisikö vastuuta myös potilaalle?

Olisiko inhimillistä potilaan myös kieltää vaikeat asiat ja tuoda niitä pieninä paloina tietoisuuteen? Sen kokoisina paloina, että niiden käsittely ja vastaanottaminen on mahdollista, jollain tavalla turvallista? Auttaako, jos ympäriltä voi löytää vaikkapa turvallisia keinoja ja malleja lähestyä asiaa, edetä ja elää eteenpäin viimeiset aikansa? Vaihtoehtoja, kokemuksia mitä tehdä? Jotain muuta, millä voi kokea hallitsevansa ainakin osaa elämästään? Voiko kuoleman mahdollisuuden sisäistäminen olla myös hetkeä pidempi prosessi, jota voi edeltää käsitys tilanteen etenemisestä? Kuoleman riskin kuulemisen jälkeen prosessi edetä vielä monilla tavoin, joissa vuorovaikutus ulkopuolelle ja hoitavaan henkilökuntaan on tarpeellista, jopa rakentavaa ja tärkeää?

Sorry kirjoituksen sekavuus, vasta 17,5 tuntia liikkeellä tänään. Niin, miksi sitten painoin lähetä -nappulaa, ehkä samasta syystä.

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
Vieras

Potilaalla on lainsäädännön perusteella oikeus saada tietoa tilanteestaan ja hoitomahdollisuuksistaan, lisäksi potilaalla on mielestäni eettinen oikeus omaa itseään koskevaan tietoon.

Aivan.

Laki potilaan asemasta ja oikeuksista velvoittaa hoitoon osallistuvat antamaan täysivaltaiselle potilaalle tietoa hänen terveydentilastaan, hoitovaihtoehdoista ja muista hoitoon liittyvistä seikoista joilla voi olla vaikutusta hoidosta päätettäessä. Saman lain mukaan potilaalla on oikeus kieltäytyä kaikesta hoidosta. Laki myös velvoittaa terveydenhuollon ammattihenkilöt antamaan selvitykset siten, että potilas riittävästi ymmärtää niitten sisällön. Tämä siis täysivaltaisten potilaitten kohdalla.

Kuinka voi päättää jos ei tiedä mistä on päättämässä? On lääkärin tehtävä kertoa potilaalle ja omaisille ennusteesta ja toivottomasta tilanteesta samoin kuin hoitojen lopettamisesta. Hoitajan tehtävä on antaa asiallista infoa ja tukea. Esim. tietoa ja ohjausta siitä mitä hoitotoimenpiteitä tehdään, miten asiat etenevät, mitä seuraavaksi. Olla läsnä, kuunnella ja tukea potilasta ja omaisia.

Ja mahdollisuuksien mukaan pyrkiä varmistamaan että potilas ymmärtää oikein annetun informaation.

Mutta onko sekään oikein että jopa kuolema täytyy käydä lävitse terveellisellä tavalla, hoitohenkilökunnan lämpimän ohjauksen ympäröimänä?

Mietin voimmeko asettautua tietämään potilaan puolesta paremmin miten kuolemaan tulee valmistautua. 

Tuskin tähän on yhtä oikeaa vastausta sen enempää kuin yhtä oikeaa tapaa kuolla tai valmistautua kuolemaan. Jokainen on eletyn elämänsä ja kokemustensa muokkaama yksilö jolla on oma ainutlaatuinen tapansa käsitellä asiat, tai ehkä ei ollenkaan kykyä käsitelläkään. Meidän tehtävämme on yrittää löytää se tapa olla läsnä ja tukea jolla voimme aidosti auttaa. Helppoa se ei ole. Joskus mahdotonta. Ja joskus oikein palkitsevaa, kun löytyy se tapa jolla voi helpottaa potilaan oloa.

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
Melnais

Pöllöhän kirjoitti hienosti, aika pitkälle juuri sitä mitä olen päässäni kierrätellyt. Tosin ihmettelen miten kirjoituksestani sai tällaisen kuvan:

Mutta mietin, hakeeko keskustelu nyt oikeasti sellaisia tilanteita, joissa tiedon viivästetty kertominen oikeasti ylläpitää asiakkaan terveyttä, vai halutaanko ikävää tilannetta lähinnä välttää?

Toki viestinnän perussääntöjen mukaan aina kun kommunikointi voi epäonnistua, se epäonnistuu. Tarkoitus nyt kuitenkin oli nimenomaan kysyä toisten tuntemuksia asiasta, oma tunne on se, että tilanteessa rikotaan potilaan oikeuksia vaikkakin ymmärrän millä perustein. Mielestäni kyseessä on eettinen ongelma mm. juuri siksi ettei mikään toimintatapa tunnu hyvältä, on vain huonoja vaihtoehtoja. Se taas aiheuttaa ristivetoa tuntemuksiin, toisaalla on laki, toisaalla kokemus potilaista jotka sanovat suoraan etteivät olisi tahtoneet tietoa, he olisivat halunneet elää loppuun saakka toivoen tilanteen taianomaista korjaantumista.

Pöllön pohdinta siitä mitä on tehtävissä kun mitään ei ole tehtävissä oli juuri sitä potilaan kohtaamisen ydinosaamista jota mielelläni toteuttaisin, eikä se näin syöpäsairaista puhuttaessa ole mitenkään vierasta. Näitä kykyjä ei nyt kuitenkaan SAA käyttää, sillä tietoa pantataan. Potilastapauksessa kyse on äkisti alkaneesta ja rajusta sairaudesta joka kestettyään pitkään näytti kaikkien silmiin vihdoin nujerretulta. Nyt testitulokset näyttävät muuta, mutta hyvin sujuvaa kuntoutumista ja sen mukanaan tuomaa toivoa päästä edes joskus pois sairaalasta ei raaskita viedä. Ei kukaan surureaktiota pelkää vaan sitä että nuorelta ihmiseltä riistetään tämä pieni, nautinnollinen hetki elämässä kun kaikki on edes hetken hyvin. Näkisin että lääkärit takertuvat olemassa olevaan häviävän pieneen mahdollisuuteen parantumisesta, sillä mitään mahdollista hoitoa ei enää ole, kaikki on jo tehty.

Kuljen tässä potilaan rinnalla ja kannustan iloitsemaan niistä mahdollisuuksista joita hetken hyvä olo on tuonut, kuuntelen haaveita ja unelmia, autan toteuttamaan mielitekoja ja tuntemaan onnellisuutta. Mitä muuta minä voin tehdä kun lääkäri selväsanaisesti kieltäytyy kertomasta?

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
Pöllö

Pöllöhän kirjoitti hienosti, aika pitkälle juuri sitä mitä olen päässäni kierrätellyt. Tosin ihmettelen miten kirjoituksestani sai tällaisen kuvan:

Mutta mietin, hakeeko keskustelu nyt oikeasti sellaisia tilanteita, joissa tiedon viivästetty kertominen oikeasti ylläpitää asiakkaan terveyttä, vai halutaanko ikävää tilannetta lähinnä välttää?

-off-topic starts-

En varmaan sinun tekstistäsi, vaan jostain muualta luin rivejä välistä väärin. Jostain mieleen assosioitui tilanne jossain toisaalla, jossa kierrettiin tilanne kertoa asiakkaalle vaikeita uutisia lykkäämällä vastuu jonnekin eteenpäin... Pahoittelut, ilmaisin itseäni tavalla, joka varmastikin tuntui osoittavan jotakuta tällä palstalla, vaikka mielleyhtymä tuli jostain kaukaa, en itsekään paikanna ihan tarkkaan.

-off-topic ends-

Melnais kuvasi erinomaisesti vaativan tilanteen. Omat rusina-aivoni ehkä ottaisi ennakoitaessa vaativia viestintätilanteita hoitavan lääkärin ja aihetta pähkäilevän hoitajan kasvokkain, tarvittaessa jonkun muun asiaan liittyvän henkilökunnan jäsenen. Ja toivoisi kovasti, että olisi se pieni hetki aikaa kuvata omat tuntemuksensa Melnaisin sanojenasettelutarkkuudella... Ja että tuumijoilta löytyisi hyvät perustaidot potilaan oikeuksista, aimo osaaminen elämästä ja hetken päästä pelisuunnitelma, jossa kukin porukan jäsen tietäisi, miten potilas saa tietää terveydentilastaan, ja miten häntä voidaan kenties auttaa elämään tilanteen kanssa. Näin todennäköisesti sapluuna huomaamatta menee monessa paikassa, useissa varmasti on parempiakin toimintamalleja.

Ainahan siihen kaikkeen jatkossa tarvittavaan vuorovaikutukseen, kuuntelemiseen, tukemiseen, tsemppaamiseen ja peilaamiseen ei tarvita hoitajaa tai lääkäriä, mutta vaatii sitten jo sorminäppäryyttä tunnistaa muita verkkoja, niiden resursseja ja kykyjä, ja ohjata asiakasta näiden suuntaan. Ehkäpä vielä hieman yrittää seurata, onko sieltä saatu haluttua vastetta, jos ei, niin yrittää keksiä jotain muuta... Tällainen on tietysti erittäin vaikeaa, koska toiminnan laatua ei juuri käytännössä pysty arvioimaan. Joten, ehkä siksikin tietyt langat ja jokin aloite voisi olla hyvä pitää omissa käsissä. Eli se toiminnan perusrunko olisi kohtalaisesti valmisteltu ja siellä taustalla olisi sitten sitä henkilökunnan kokemusta, jopa jonkinlaista yhteistä, yhdistettyä osaamista. Kuitenkin viestinviejän ja hoitavan henkilökunnan tekemä perustyö on paikoin ehkä aika tärkeääkin. Jos tietysti joskus ihmisen - tai hänen läheistensä - oma elämänkokemus ja -taito voi nousta korkeimpaan rooliin.

Mutta tämä ei auta Melnaisin tilanteessa. Lääkäri selväsanaisesti kieltäytyy kertomasta. Jos ristiriita on voimakas, se on varmasti kuormittavaa. Asiallinen keskusteluyhteys ja samalla yritys tavoittaa lääkärin toimintamallin "pointti", motiivi? Jos ristiriita on pieni, voi joskus olla eri mieltä, mutta pitää tiedon sisällään, pyrkiä kohtaamaan potilas näistä lähtökohdista. Kohdata hänet hänen omassa arjessaan. Tärkeintä oman pään kannalta lienee, että säilyttää oman näkemyksensä, vaikka nöyrtyy toisenlaisten pelisääntöjen edessä. Jos oma arvomaailma muuttuu liian keinotekoiseksi tai sanelluksi, kuorma voi muuttua tiedostamattomaksi ja kasvaa huomaamatta. Eikä ehkä ihan kaikkea kannata hautoa aina sisällään, saati liian pitkään...

Oma mielipidehän on, että tosiasioiden esittämisestä tulisi lähteä aina liikkeelle. Jos potilaalle kertomista vältellään, voi tulla näitä käänteisiä tapauksia: olisin halunnut tietää todellisuuden vakavuuden, jotta olisin voinut tehdä sitä ja tätä; luulin kaiken jo olivan kunnossa jne. Eikä toivoa koskaan saisi viedä, mutta tosiasiat ovat tosiasioita ja on oma eettinen ristiriitansa antaa toisen elää valheellisessa maailmassa. Mutta kun totuus taitaa olla sellainenkin, että joskus tulee ihmisiä, jotka nimenomaan haluavat elää jossain muualla. Silloin totuuden verhoa voi ainakin raottaa, kerrata lyhyesti vaihtoehtoja - mutta yrittää säilyttää ihmisellä ikäänkuin mahdollisuuden valita, haluaako hän tietää (koko) totuuden. Jos ei halua, se on valinta, ja sitäkin voi kunnioittaa. Tällöin oman eettisen virheen koko kutistuu aika huomattavasti, jopa olemattomiin. Tällöinhän on toteutettu ihmisen todellista tahtoa, ja tietysti säilytetty mahdollisuus potilaalle kenties toimia toisinkin, nostaa vaikeat aiheet uudelleen käsiteltäväksi, toisella tavalla.

Ja ideaalisessa maailmassa voisi jopa ennen leikkausta kysyä, miten asiakas haluaa kohdata asiat. Reaalisessa maailmassa emme ihan aina voi olla täydellisiä. Joskus jopa asian eettisen puolen ajattelu voi olla aika hyvä, jopa vaativakin suoritus.

- Reclaimer: tämä aihe ylittää huomattavasti kommentoijan inkompetenssin rajat.

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
Sibbe

Minä olen sen verran itsehallinnollinen että jos kuvittelen itseni potilaaksi tilanteeseen jossa minulle ei kerrottaisi tietoja siitä mitä minussa tapahtuu tai minulle on tehty, syynä pyrkimys suojella minua itseltäni, niin johan alkaisivat kovat ja painavat esineet lennellä.

Pohjimmiltani kannatan sitä että kaikille annetaan heitä koskeva tieto rehellisesti, ja tietoon suhtautuminen on heidän omalla vastuullaan, mutta kun ihmiset ovat erilaisia niin ei tuo välttämättä parhaiten toimisi. Kaikki eivät haluakaan aina tietää kaikkea mitä heidän huoltamisekseen tehdään. Mielestäni olisi hienoa tuo jos potilailta voisi kysyä etukäteen että miten he haluavat itseään informoitavan. Periaatteena kuitenkin pitäisin että jos potilas vaatii saada tietonsa niin hänelle ne myös annettaisiin.

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille

×