Varjopuolia

[marja]

Tämä on näitä nuoren hoitajan paskimpia tilanteita mitä voi tulla vastaan! Elvytys klo 23.30, ja potilas exitus klo 00.15, omaisille yllättävä kuolema! Jää ihan sanattomaksi, vieläkin sydän lyö ainakin 120/min..omaiset tulivat juuri!! Pitää koota itensä et pystyy kohtaamaan heidät, ku kysyivät saako minua jututtaa!! Potilaalla ikää n.70 v. vaimo "onneksi" 10 v nuorempi...onneksi on työkaverit jotka tukevat! ja oli ns. "hyvä elvytys" vaikka potilas menetettiinki!!

[Sairaanhyvähoitaja]

Mullekin sattui samantapainen tilanne taannoin...Kyseessä vaan oli nuorempi potilas. Todella ikävä juttu ;) Eikä varmaan tällainen tilanne ole kovin helppo vanhemmallekaan hoitajalle.

[-VF-]

Nooh, elvytyksiin ja yllättäviinkin kuolemiin kyllä tottuu. Jokaisen meistä on joskus kuoltava, sille tosiseikalle ei kukaan meistä voi yhtään mitään. Nuorten ihmisten kuolemat ovat kyllä joskus ikäviä asioita, varsinkin jos ne sattuvat täysin yllättäen.

Itse olen jutellut omaisille ihan niitä ja näitä. Olen huomannut, että on parasta olla oma itsensä sellaisessa tilanteessa, jossa joku on menettänyt läheisensä. Esitän osanottoni ja kerron käytännön menettelyistä tällaisen tilanteen jälkeen.

On myös parasta, että ei käytetä mitään epämääräisiä ilmaisuja kuolemisesta. Asia tulee konkretisoida omaiselle varsinkin jos kuolema on ollut yllättävä. Poismenosta ja poisnukkumisesta ei siis saa puhua. Itse käytän terminä kuolemista tai menehtymistä.

Näitä asioita ei saa hoitajana jäädä liikaa murehtimaan tai miettimään. Muuten saa katsoa itseään peiliin ja kysyä, että onko sitä oikealle alalle hakeuduttu jos kuoleman kohtaaminen tuntuu niin pahalta?

[krissy]

No kyllä mulle ainakin aluks otti lujille omaisten kohtaaminen. Se potilaan kuolema ei itsessään ollut niin paha, jos ei nyt ihan nuoresta ollut kysymys. Mutta kyllä siihen ajan myötä jotenkin tottuu. Ja edelleenkin tulee joskus kyynel silmään kun joutuu omaisille ilmoittaa kuolemasta yllättävässä tilanteessa tai nuoren ihmisen kohdalla. Varmaan riippuu siitä miten paljon noita tilanteita tulee eteen. Jos on esim osastolla jossa se on harvinaisempaa, se kai ottaa vähän lujille joka kerta. Mutta esim meidän polilla potilaita kuolee aika paljon (tulee isoja traumoja) joten siihen jotenkin tottuu kun sitä joutuu tekemään niin paljon.

[almamaria]

No kyllä mulle ainakin aluks otti lujille omaisten kohtaaminen. Se potilaan kuolema ei itsessään ollut niin paha, jos ei nyt ihan nuoresta ollut kysymys. Mutta kyllä siihen ajan myötä jotenkin tottuu. Ja edelleenkin tulee joskus kyynel silmään kun joutuu omaisille ilmoittaa kuolemasta yllättävässä tilanteessa tai nuoren ihmisen kohdalla. Varmaan riippuu siitä miten paljon noita tilanteita tulee eteen. Jos on esim osastolla jossa se on harvinaisempaa, se kai ottaa vähän lujille joka kerta. Mutta esim meidän polilla potilaita kuolee aika paljon (tulee isoja traumoja) joten siihen jotenkin tottuu kun sitä joutuu tekemään niin paljon.

Tuo tottuminen on varmaankin sekä hyvästä että pahasta, se tuo varmuutta työskennellä kipeässä tilanteessa ja sellainen varmuus myös näkyy. Omaisille voi olla lohtuna se, että hoitaja osaa asiansa ja uskaltaa näyttää myötätuntonsa. Pahasta se voi olla kaiketi silloin, kun mikään ei enää tunnu miltään vrt. aamuraportilla kertoo, että kakkosen kolmospaikkalainen sitten kuoli yöllä mutta eipä tässä muuta. En nyt ole ajamassa sitäkään linjaa, että pitäisi hirveästi fiilistellä ja itkeä kuorossa, mutta kuolemahan on kamala. Vaikka potilas olisi ollut kuinka sairas tahansa ja voisi ajatella, että hyvä että pääsi tuskistaan jne. on siinä silti niin paljon kaikkia muitakin tunteita ja muistoja, kaipausta mennyttä kohtaan.

[krissy]

Tottahan se on että kuolema on ikävä asia, ikävämpi omaisille kun hoitajille. Voisin tosin ajatella että jos työskentelee paikassa, jossa potilaat viipyvät pitempaan, kuolema saattaa koskettaa hoitajaakin toisella tavalla kun polilla tai lansissa työskentelevää kollegaa. Polilla ei ihan samanlaista hoitosuhdetta pääse syntymään kun esim osastolla.

[marja]

Joskus olen miettiny et poliseilla on aika "paskahomma" mennä ilmottamaan kotiin että teidän omainen on kuollut esim. onnettomuudessa! Tietty ne tilanteet tulevat vielä yllättävämmin mitä jo sairaalassa olevan omaisen kuoleminen!

Itse koen kuoleman ilmoittamisesta pahimpana sen että joudun soittamaan (monesti yöllä) omaisille, yleensä varmistan ensin että puhelimessa on todella omainen ja sit pahoittelen että jouduin herättämään teidät ikävillä uutisilla ja kerron että esim. miehenne kuoli tuossa hetki sitten! Siinä soittamisessa on vaikeata se ettei voi koskaan tietää miten puhelimen toisessa päässä uutiseen reagoidaan..viimeksi omainen meni ihan panikkiin, alkoi huutamaan aivan hysteerisenä! Onneksi paikalla sattu olemaan muitakin omaisia. ku siinä kerkesin jo miettimään et miten mä nyt puhelimessa saan tuon ihmisen rauhoittumaan, ettei lähe suinpäin ajamaan autolla sairaalaan!

Samoin nyt ku on tullu useampi "vainaja" peräkkäin ni on tajunnu senkin miten tärkeätä se loppupeleissä on että sairaalassa tiedetään myös omaisista jotain esim. kenelle soitan jos tila huononee ja saako/pitääkö soittaa yöllä.

Kuoleman kohtaamisesta yleensäkkin: en lähtisi epäilemään omaa alalle sopivuuttani sen perusteellä että miten minä pystyn kohtaamaan kuoleman!! jotta pystyt kohtaamaan kuoleman, on itse pitänyt käsitellä tapahtuma nimeltä kuolema! Sillä väistämättä omat kokemukset läheisen kuolemasta. mahdollinen vakaumus sekä oma muu elämäntilanne vaikuttavat. Ite olen välistä kokenut vaikeana omaisten "lohduttamisen" tilanteessa, jossa en ole tuntenut vainajaa aikaisemmin, tietty meillä kontaktit potilaisiin kestävät vain erittäin harvoin yli kuukauden. Monesti vainajan "viimehetkistä" puhuminen auttaa omaisia pahimman ensijärkytyksen yli. itseäni ainakin niin että kuoleman kohtaminen tuntuu juuri silloin "pahalta",mut en yleensä jää sen kummemmin miettimään. Elvytyksen jälkeen yleensä kuitenkin käyn läpi oman toimintani, ihan oppimismielessä!

[Guest C-Vita]

On ollut myös tapana elvytyksien jälkeen pitää jonkinlaista purkua. Siksi, että jos siinä on jotain sählinkiä ollut ja vaikka ei olisikaan, on tapahtumien kertaus ihan hyväksi. Myös noiden traumaattisempien kokemusten läpikäyminen on henkilökunnallekin voimavara.

Kuoleman sinänsä kohtaamiseen kyllä jotenkin tottuu. Ehkä se kuullostaa kauhealta, mutta niin minulle ainakin on käynyt. Jos ne tilaneet olisi kovin kamalalta tuntuneet niin luulen että ei toimintakykykään kaikissa tilanteissa voi säilyä ihan parhaimmillaan. Toimitaan ensin, puretaan sitten, mutta silti, jotenkin niistä tilanteista vaan hiipuu se dramaattisuuden tunne pois ja jää vaan sellanen tottunut jopa hieman turtunut fiilis. Toivottavasti ei kuullosta ihan kauhealta sairaanhoitajan allekirjoittamana. Tärkeäähän on korrektisti pystyä asiat esittämään ja tarpeen mukaan supportio tilanteen mukaan antamaan ja vielä infota rutiinit, mitkä ei tietenkään ole omaisille oikeastaan koskaan itsestäänselvyyksiä.

[-VF-]

Kuoleman kohtaamisesta yleensäkkin: en lähtisi epäilemään omaa alalle sopivuuttani sen perusteellä että miten minä pystyn kohtaamaan kuoleman!! jotta pystyt kohtaamaan kuoleman, on itse pitänyt käsitellä tapahtuma nimeltä kuolema! Sillä väistämättä omat kokemukset läheisen kuolemasta. mahdollinen vakaumus sekä oma muu elämäntilanne vaikuttavat.

Oma mielipiteeni on se, että jos sellaiselle alalle ja sellaiseen työpaikkaan hakeutuu jossa kuolemaa kohtaa, niin sen kanssa tulee olla sinut. Jos kuolemaa pitää hirveänä ja kamalana ep'luonnollisena asiana, niin sitten on asiat pielessä.

Oma vakaumus tai kokemukset eivät saa vaikuttaa missään hoitotilanteessa, ei elvytyksessä eikä kuoleman kohdatessa. Omaiset eivät kaipaa järkyttynyttä ja itkevää sairaanhoitajaa kuoleman kohdatessa. Ammatissa olo on eri asia kuin siviilissä olo. Siviilissä kuka tahansa saa ajatella ja käsitellä kuolemaa miten tahansa, mutta työssä pitää olla ammatillinen.

Toki hoitajia on monelaisia ja kuolema kohdataan monella tavalla, mutta kuolema on täysin luonnollinen osa elämän kiertokulkua.

[Fiu]

Ikävä kyllä, näitä varjopuolia tulee vastaan aina silloin tällöin hoitoalalla (niiltä ei vain yksinkertaisesti voi välttyä):

1. Eräs vanhus kuoli osastolla juuri silloin, kun olin hänen huoneessaan häntä hoitamassa. Kyseessä oli tosin saattohoitopotilas, mutta se tilanne... Olin juuri imemässä katetrilla limaa potilaan suusta, kun kuolema tuli hakemaan omansa pois  :-. Onneksi olin jo hoidellut toistakymmentä vainajaa, joten pientä rutiinia oli kuolemaa kohtaan jo syntynyt. Kaikenlisäksi potilas kuoli yövuorossa, jolloin hoitajia oli osastolla vain 2.

2. Olen joutunut sanaharkkaan lääkärin kanssa, pidettyäni potilaan ja omaisten puolia sairaankuljettajan roolissa. Kyseinen välikohtaus oli ikävä ja siitä jäi paha maku suuhun. Tapausta puitiin pitkään ja hartaasti monen eri henkilön toimesta, ja lopulta asiat saatiin järjestykseen. Mutta silti...

3. Ollessani töissä polilla (tein lääkintävahtimestarin sijaisuutta), jouduin vastaamaan myös talon jäähyväishuoneesta / kylmiöstä. Kaikista mieleenpainuvin oli se poliisin tuoma vainaja, jonka oma poika oli puukottanut kuoliaaksi...  :)

4. Lukuisat sairaankuljetuksessa vastaantulleet elvytystilanteet, joissa kuolema on tullut yllättäen. Näissä tilanteissa ei suinkaan pahinta ole ne toivottomat elvytysyritykset, vaan omaisten tuska ja suru  :-.

Mutta itseppä olemme ammattimme valinneet ja sen mukaan on sitten toimittava. Kuolemaankin oppii suhtautumaan ajan kanssa ammatillisesti, mutta siitä ei saa tulla mitenkään vähätelty juttu. Itse ainakin pyrin olemaan omaisten tukena ja turvana ihan omana itsenäni, enkä yritä vetää minkäännäköistä "tekopyhää"(?) roolia. Aina saa (ja pitääkin) hoitajallakin olla jonkin verran tunnetta mukana työssään.

[Guest motti]

Mutta itseppä olemme ammattimme valinneet ja sen mukaan on sitten toimittava.

i agree..

[marja]

Kuoleman kohtaamisesta yleensäkkin: en lähtisi epäilemään omaa alalle sopivuuttani sen perusteellä että miten minä pystyn kohtaamaan kuoleman!! jotta pystyt kohtaamaan kuoleman, on itse pitänyt käsitellä tapahtuma nimeltä kuolema! Sillä väistämättä omat kokemukset läheisen kuolemasta. mahdollinen vakaumus sekä oma muu elämäntilanne vaikuttavat.

Oma mielipiteeni on se, että jos sellaiselle alalle ja sellaiseen työpaikkaan hakeutuu jossa kuolemaa kohtaa, niin sen kanssa tulee olla sinut. Jos kuolemaa pitää hirveänä ja kamalana ep'luonnollisena asiana, niin sitten on asiat pielessä.

Oma vakaumus tai kokemukset eivät saa vaikuttaa missään hoitotilanteessa, ei elvytyksessä eikä kuoleman kohdatessa. Omaiset eivät kaipaa järkyttynyttä ja itkevää sairaanhoitajaa kuoleman kohdatessa. Ammatissa olo on eri asia kuin siviilissä olo. Siviilissä kuka tahansa saa ajatella ja käsitellä kuolemaa miten tahansa, mutta työssä pitää olla ammatillinen.

Toki hoitajia on monelaisia ja kuolema kohdataan monella tavalla, mutta kuolema on täysin luonnollinen osa elämän kiertokulkua.

Olen edelleen sitä mieltä että kuoleman kohtaamiseen kasvetaan kohtaamalla kuolemaa!! Nuorena hoitajana ei ole valmiita käyttäytymismalleja olemassa! On tietysti hoitajia jotka eivät kykene kohtamaan kuolemaa...eivätkä ne ole sen "huonompia" hoitajia! Se on vahvuus että kykenee myöntämään että minusta ei ole tähän!

Vakaumuksen tuomalla kokemuksella tarkoitan lähinnä sitä että miten itse pystyy käsittelemään työpaikalla tapahtuvan kuoleman! Itse en tuo vakaumustani työkavereille/potilaille esille, muuta kuin kysyttäessä, mutta silti se on osa minua..vaikak se ei varsinaisesti työkäyttäytymisessä näkyisikään! monesti asioiden tapahduttua totean mielessäni että niin oli tarkoitus tapahtua, emme voineet tehdä enempää.

Itse en pelkää kohdata kuolemaa mutta monesti pelkään kohdata ne omaiset, mutta uskon että siihenkin "harjaantuu"! N

[Fiu]

Olen edelleen sitä mieltä että kuoleman kohtaamiseen kasvetaan kohtaamalla kuolemaa!! Nuorena hoitajana ei ole valmiita käyttäytymismalleja olemassa! On tietysti hoitajia jotka eivät kykene kohtamaan kuolemaa...eivätkä ne ole sen "huonompia" hoitajia! Se on vahvuus että kykenee myöntämään että minusta ei ole tähän!

Vakaumuksen tuomalla kokemuksella tarkoitan lähinnä sitä että miten itse pystyy käsittelemään työpaikalla tapahtuvan kuoleman! Itse en tuo vakaumustani työkavereille/potilaille esille, muuta kuin kysyttäessä, mutta silti se on osa minua..vaikak se ei varsinaisesti työkäyttäytymisessä näkyisikään! monesti asioiden tapahduttua totean mielessäni että niin oli tarkoitus tapahtua, emme voineet tehdä enempää.

Itse en pelkää kohdata kuolemaa mutta monesti pelkään kohdata ne omaiset, mutta uskon että siihenkin "harjaantuu"! N

Mielestäni erittäin hyvin sanottu  :). Jotta oppii suhtautumaan kuolemaan oikein ja ammatillisesti, niin sitä ei opita koulussa. Kuoleman kohtaamisen oppii vain käytännössä ja ajan kanssa, eli silloin kun on tullut jo useampia kuolemantapauksia vastaan.

[dino]

Itse en pelkää kohdata kuolemaa mutta monesti pelkään kohdata ne omaiset, mutta uskon että siihenkin "harjaantuu"!

Läheisen kuolema ja tehty surutyö auttoi anakin omalla kohdalla myös tuohon omaisten kohtaamiseen.

[Teemu]

Läheisen kuolema ja tehty surutyö auttoi anakin omalla kohdalla myös tuohon omaisten kohtaamiseen.

Jep, tuo on totta.

Tässä on tullut tehtyä surutyötä viikon verran ja kyllä se tästä.

Jännä homma, sitä tulee miettineeksi miksi ei sanonut sitä tai tätä, mutta jotenkin sen mielessään kääntää et tulihan se jollain tapaa sanottua :-

[Guest C-Vita]

Kuoleman kohtaamisesta yleensäkkin: en lähtisi epäilemään omaa alalle sopivuuttani sen perusteellä että miten minä pystyn kohtaamaan kuoleman!! jotta pystyt kohtaamaan kuoleman, on itse pitänyt käsitellä tapahtuma nimeltä kuolema! Sillä väistämättä omat kokemukset läheisen kuolemasta. mahdollinen vakaumus sekä oma muu elämäntilanne vaikuttavat.

Oma mielipiteeni on se, että jos sellaiselle alalle ja sellaiseen työpaikkaan hakeutuu jossa kuolemaa kohtaa, niin sen kanssa tulee olla sinut. Jos kuolemaa pitää hirveänä ja kamalana ep'luonnollisena asiana, niin sitten on asiat pielessä.

Oma vakaumus tai kokemukset eivät saa vaikuttaa missään hoitotilanteessa, ei elvytyksessä eikä kuoleman kohdatessa. Omaiset eivät kaipaa järkyttynyttä ja itkevää sairaanhoitajaa kuoleman kohdatessa. Ammatissa olo on eri asia kuin siviilissä olo. Siviilissä kuka tahansa saa ajatella ja käsitellä kuolemaa miten tahansa, mutta työssä pitää olla ammatillinen.

Toki hoitajia on monelaisia ja kuolema kohdataan monella tavalla, mutta kuolema on täysin luonnollinen osa elämän kiertokulkua.

Olen edelleen sitä mieltä että kuoleman kohtaamiseen kasvetaan kohtaamalla kuolemaa!!

Mää mietin jo eilen, et vastaiskohan tohon jotain.. Niin vilpittömän ja hyvän tuntuinen on marjalla asenne hoitotyöhön. Eihän sitä, jos tulee itku niin sit tulee. Heh. Mut kevyempiäkin aloja on. Ja kuolemaan tottuu. Mieti synnäriä kun kaikkien ovien päällä vilkkuu yhtaikaa valo..

[Lottanen]

Tjaah,henk.koht. en varmaan koskaan totu kuolemaan.Ei sillä että hirveästi surisin kuollutta potilasta,mutta kyllähän se joka kerta hieman pistää ajattelemaan.Kaippa se on mun tapa säilyttää herkkyys.Mun mielestä siinä ei ole mitään väärää jos itku tulee,siinäpä on tullakseen.Olen muutaman kerran ollut potilaan kanssa kun lähtö on tullut ja kyllä mulle on tullut kyynel silmään.Omaisten kanssa pitää tietysti säilyttää ammatillisuus,saattaisivat kummastua vähän jos hoitaja kovasti itkee.

[puh]

Itse en ole vielä kovinkaan montaa kertaa ollut exitus-tilanteessa, ja sitäkin harvemmin omaisia kohdannut siinä tilanteessa. Mutta olen keskustellut näistä tilanteista ystävien / tuttujen kanssa, jotka niin hoitajina kuin omaisinakin ovat kohdanneet kuolemaa. Moni, joiden omaisista joku on menehtynyt, ei ole kokenut hoitajan pieniä kyyneliä huonona asiana, päinvastoin. He kertoivat, että hoitajat kyyneleet ikäänkuin antoivat heille luvan avoimesti surra tapahtumaa ja antaa itkun tulla. Omaiset myös kokivat, että hoitajan voimakas myötäeläminen tuki heitä heidän surussaan, ja välitti hoitajasta erittäin empaattisen ja lämpimän kuvan.

[Guest C-Vita]

Minulla on samanlainen käsitys asiasta. Se vaan täytyy muistaa, että ne tunteet on kuitenkin hallittava. Ihan hervoton ei saa olla. Itkevä hoitaja sokissa olis kait aikas kauhea näky. Kelle tahansa omaiselle. Mutta muuten...samoilla linjoilla..

[puh]

Minulla on samanlainen käsitys asiasta. Se vaan täytyy muistaa, että ne tunteet on kuitenkin hallittava. Ihan hervoton ei saa olla. Itkevä hoitaja sokissa olis kait aikas kauhea näky. Kelle tahansa omaiselle. Mutta muuten...samoilla linjoilla..

Edellisessä viestissäni paino sanoilla "PIENILLÄ kyynelillä"...  :)

[Guest coach83]

Kuoleman kohtaamisesta yleensäkkin: en lähtisi epäilemään omaa alalle sopivuuttani sen perusteellä että miten minä pystyn kohtaamaan kuoleman!! jotta pystyt kohtaamaan kuoleman, on itse pitänyt käsitellä tapahtuma nimeltä kuolema! Sillä väistämättä omat kokemukset läheisen kuolemasta. mahdollinen vakaumus sekä oma muu elämäntilanne vaikuttavat.

Oma mielipiteeni on se, että jos sellaiselle alalle ja sellaiseen työpaikkaan hakeutuu jossa kuolemaa kohtaa, niin sen kanssa tulee olla sinut. Jos kuolemaa pitää hirveänä ja kamalana ep'luonnollisena asiana, niin sitten on asiat pielessä.

Oma vakaumus tai kokemukset eivät saa vaikuttaa missään hoitotilanteessa, ei elvytyksessä eikä kuoleman kohdatessa. Omaiset eivät kaipaa järkyttynyttä ja itkevää sairaanhoitajaa kuoleman kohdatessa. Ammatissa olo on eri asia kuin siviilissä olo. Siviilissä kuka tahansa saa ajatella ja käsitellä kuolemaa miten tahansa, mutta työssä pitää olla ammatillinen.

Toki hoitajia on monelaisia ja kuolema kohdataan monella tavalla, mutta kuolema on täysin luonnollinen osa elämän kiertokulkua.

Mut hei. Jos lähdet alalle ja vastaan ei ole tullut vielä yhtään tilannetta missä joutuu kohtaamaan kuolleen, ei se ensimmäinen kerta ole suoraan oppikirjasta opittu hallittu tilanne. Mulla oli ainakin nyt eka tilanne tosi vaikea. VIelä kun tämä potilas oli ollut jo kauan samassa paikassa potilaana ja kun sitten elvytyksen jälkeen asia todella jysähti takaraivoon, olin aivan shokissa.

Kyllä nyt menee jo asia ammattitaidon ja tunteidenkäsittelytaidon avulla.

[Guest]

Olen omalta osaltani huomannut, että kuoleman kohtaamiseen kokemuksen myötä "tottuu", mutta kyllä hoitajakin saa tuntea surua ja empatiaa potilasta ja omaisia kohtaan. Omalla kohdallani koskettavin oli 3pv:n ikäisen lapsen kuolema taannoin harjoittelujaksolla, ja vanhempien kohtaaminen siinä tilanteessa. Kyllä noin pienen ihmisen alun menettäminen (itsekin vanhempana) oli itselleni hoitajana kova paikka.. ehkä tämä kokemus osaltaan oli vaikuttamassa siihen,etten lapsiin lähtenyt suuntaamaan. Kuitenkaan en ole mielestäni huonompi hoitaja sen takia, että olen työssänikin tunteva ihminen. Päivystysalueella työskennelleenä aikuisten kuolemiin (yllättäviinkin) osaa suhtautua jotenkin luontevammin.. kun kyseessä on monisairas tai iäkäs potilas tunnen usein helpotustakin että pääsi pois. Kuolevan potilaan kohtaaminen ei pääsääntöisesti ole itselleni henk.koht. mitenkään vaikeaa, kun taas omaisten tukeminen joskus kyllä, usein ovat sokissa kun kuolema on ollut odottamaton. "Jälkipuinti" muiden potilaan hoitoon osallistuvien kesken on tosi terapeuttista ja tärkeää näitten tilanteitten jälkeen.

[Guest C-Vita]

Kuitenkaan en ole mielestäni huonompi hoitaja sen takia, että olen työssänikin tunteva ihminen.

Näin on.

[marja]

Ompa ihanaa lukea näitä viestejä, että on muitakin jotka ajattelee asioita samoin! Kiva kun vaikeasta asiasta ollaan saatu asiallista keskustelua näin ammatillisessa mielessä! 

[Guest C-Vita]

Eikös vain. Jatka vaan valitsemallasi tiellä. Edelleen hoitotyö on niitten ihmisten työtä, jotka haluavat tehdä sitä. Muutenhan siinä ei olisi mitään järkeä, että niinkin vaatimaton työ korvataan niin vähäisellä rahamäärällä ja sitten joku vielä haluaa tehdä sitä. Työtään pitää itse osata arvostaa. Muuten ei kukaan koskaan arvosta sitä ja sitä arvostusta saa kerjätä elämänuransa. Itseasiassa monet tekevät juuri niin. Jätetään kuitenkin palkkakeskustelu ja arvostukseen liittyvät kysymykset omien otsikkojensa alle, kun ne eivät varsinaisesti kuulu tähän.