Työikäiset väliinputoajat (huom! mahdollinen provo)

[Pernasoppa]

Kivoja mummeleita ja hassuja pappoja tulee vastaan kaikkialla, joten ihmiset ovat opetelleet ja omaksuneet kukin tietyn tavan suhtautua heihin. Ketkä huutavat ja sössöttävät kuin pikkulapselle, mutta kohteliaasti teititellen, ketkä taasen kohtelevat hieman tasa-arvoisemmin ja toiset taas syvällä ja aidolla kunnioituksella. Kohtelevat kuitenkin, sillä he muistavat, että jokainen ihminen on linja-auto, jossa hänen esi-isänsä matkustavat.

Eikä kukaan voi olla pitämättä lapsista. Lapset ovat isänmaan toivo ja tulevaisuus. Lapsi on viaton, turmelematon, ja terveydenhuollossa oleva lapsi on harvoin syypää siellä oloonsa. Moralisaarnat saa kohdistaa vanhempiin.

Entäs sitten he, jotka eivät kuulu ikähaitarin äärilaitoihin? Sinä ja minä! Leikkaussalin hetkisyydessäkin on ollut aikaa hiljentyä miettimään. Sillä mittavalla kahdeksan viikon (sarkasmi tahallista) perioperatiivisella kokemuksella mitä olen haalinut, ei voi olla ihmettelemättä hiljaa ja vain kirjallisesti sitä, miten vaikeaa tuntuu olla kohdata nuori aikuinen terveydenhuollossamme.

Se on juuri näiden prologissa mainittujen mallien syytä. Nuori aikuinen tai keski-ikäinen jamppa tai gimma on harvinaisuus. Ei ole valmista mallia. Mitä minä tuolle kerron, kuinka olen, mitä ihmettä - pitääkö minun olla oma itseni, kuinka käy hoitajaidentiteettini?

Samalla hän on usein peilikuvasi. Hoitajan ikätoveri, mutta kuitenkin suhde on ammatillinen. Ylemmälle jalustalle asettuminen olisi snobia ja nöyristely pistäisi itsetunnon peltipurkkiin ja yöksi pakkaseen. Mutta eihän samalle tasolle voi mennä. Eihän me mitään kavereita olla, tämä on raakaa bisnestä! Paita pois ja pöydälle!

Edelleen viitaten mittavaan ja ansiokkaaseen kokemukseeni, joka perustuu tavallaan sekä sisä- että ulkopuolisen tarkkailijan rooliin, olen useasti huomannut että juuri tällaisen työikäisen potilaan tullessa leikkausosastolle hän jää jotenkin ulkopuoliseksi. Lapset ja vanhukset saavat kaiken huomion. Heidän oikeuksiaan on ajettu joka tuhannen työryhmässä.

Joku vanhempi kolleega joskus sanoi, että tuntosarvet on hyvä olla viritettynä kun avuton potilas tulee saliin tai osastolle. Eli pitää tarkkaan miettiä mitä sanoo jos sanoo. Ja jos ei ole varma, parempi olla sanomatta. Niinkö epävarmoiksi kaikki sitten menevät kun heidän peilinsä tulevat potilaaksi?

Tämä sama malli on vedettävissä muuallekin terveydenhuoltoon, mutta juuri leikkausosaston nopeatempoisessa maailmassa olen huomannut sen korostuvan kuin pikajuoksijan ulokkeet. Sisään - ulos, kiitos käynnistä.

Olen käyttänyt terveydenhuollon palveluita ja nähnyt asian myös toiselta kantilta. Olenko täysin hakoteilla tai yksin ajatusteni kanssa? Mistä saadaan apua? Taisteluun, veljet, sisaret! Barrikadeille, te 19-57 vuotiaat!

[Vieras: kepa]

Jotain saman suuntaista olen joskus pohdiskellut. Nyt kun itselläni alkaa 40v lähestyä, olen huomannut, että minuun suhtaudutan jotenkin erilailla kuin aikaisemmin. Osa hoitajista ja lääkäreistä on minua nuorempia, puhumattakaan opiskelijoista, jotka ikänsä puolesta voisvat olla lapsiani.

Olen selvästi muuttunut joidenkin silmissä tädiksi -vaikka sisälläni elää edelleen se sama minä, joka suhtautuu elämään yhtä kiinnostuneena kuin 20v sitten.  ::)

Täti-ikäiset ihmiset voivat olla hankalia kohdattavia; elämänkokemusta löytyy, he ovat tottuneet saamaan hyvää kohtelua asiakkaina , varallisuuttakin saattaa olla - ja käsitys siitä, että hoitolaitoksia ylläpidetään heidänkin veroeuroillani.

Vanhukset ja lapset ovat hellyttäviä ehkä juuri siksi, että he ovat monessa asiassa erilailla hoitajan "armoilla" kuin itsestään ja asioistaan huolta pitämään tottunut työikäinen. Tässä iässä ei ole tottunut sihen, että joku vieras tulee niin liki kuin hoitotilanteissa joskus tulee. Kai hoitaja sen huomaa, jos potilas yrittää pitää kiinni reviirinsä riekaleista...

Mielenkiintoinen avaus focce.