Jump to content
MAINOS

Työ ja työelämä (hoitajana) ahdistaa niin julmetusti


mörökölli

Recommended Posts

Hei miten aloittajan kävi? Oletko vielä hoitotyössä? Valittaako aloittaja työpaikallaan? Usein ne jotka olen huomannut uupuvan ei edes valita, ne vaan kuihtuu ja feidaa...Valittajat jatkaa valittamista, se on raskasta kuunneltavaa ja kuuntelijana voi olla just se uupunut, joka ei sano mitään. Tekee valittajan puolesta hommat pahimmassa tapauksessa.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

  • 2 kuukautta myöhemmin...
MAINOS
  • Vastauksia 52
  • Aloitettu
  • Uusin vastaus
Vieras: alanvaihto
29.10.2017 klo 13.07, mörökölli kirjoitti:

Olen 23 vuotias nuori nainen ja valmistuin lähihoitajaksi keväällä 2016, eli kauhean pitkää historiaa hoitajana en ole vielä kerennyt tekemään, mutta tässä ajassa olen jo kolmesti palanut loppuun ja nyt on tullut mitta täyteen. 

Ensimmäinen ja pahin burnout oli, kun vielä opiskellessa tein yhden kesän sijaisena kotihoidossa, jossa olin ollut myös harkassa. Jo harkka-aikana huomasin, että kotihoito ei hektisyytensä vuoksi todellakaan ole minun paikkani, mutta hain sinne kesätöihin, sillä tiesin mahdollisuuteni olevan aika hyvät, kun olin harkkani suorittanut hyivn. Ehdin olla töissä kaksi, korkeintaan kolme viikkoa, kun olin stressin takia siinä pisteessä, että aloin saamaan sydänoireita, lähinnä keskellä yötä. Rintaa puristi ja koski ja pelkäsin kuolevani. Minulle aloitettiin sydäntutkimukset, joissa ei todettu mitään (lukuisia sydänfilmejä, holter-laite, jokin laite minkä nimeä en muista, mutta se oli minulla kotona 2 vkoa ja aina kun tuli oire, se mittasi peukaloiden kautta jotain sydämestä ja viimeisenä sitten oli sydämen ultraus). Jollain ilveellä kestin kesän loppuun, mutta olin koko ajan ahdistunut, en käynyt missään tai tehnyt muuta kuin töitä. Monet kerrat menin töihin samoilla silmillä, sain paniikkikohtauksia myös asiakkaiden luona. Sykskyllä koulu jatkui ja menin koulupsykologin pakeille. Ehkä vuoden kuluttua oireiden alkamisesta aloin vasta hieman toipua, ja sitten jo valmsituin.

Muutin vuosi sitten uudelle paikkakunnalle avomiehen opintojen perässä. Pääsin töihin Validialle, jossa olisi ollut 4 kk sijaisuus, mutta josta lähin 2 kk koeajan jälkeen, kun sama kaava, mikä oli kotihoito aikoina, alkoi toistua. Sen jälkeen olin hieman aikaa kevyessä työssä henk.koht. avustajana, mistä sitten ajauduin nykyiseen työhöni kehtysvammapuolella.

Olen ollut tässä työssä maaliskuulta asti, eli yli puoli vuotta, ja jatkoa on vielä helmikuulle asti, eli hyvin pitkä sijaisuus siis kyseessä ja olenkin tästä tietenkin todella kiitollinen. Periaatteessa pidän työstä ja saamme hyvin paljon vaikuttaa työvuroihimme, mutta kyllä tämä jatkuva uupumus, ahdistus ja mielialojen vaihtelu tökkii. Minulla on nyt ollut joka toinen viikko yövuoroja, joiden jälkeen minulla on ollut vain 1 vapapäivä. Olen sunnitellut vapaita öiden jälkeen 2, mutta ne on muutettu yhdeksi. Viime yön olin todella ahdistunut, sillä olin kuoleman väsynyt, mutta uni ei juuri siksi tullut. Itkin ja pyörin ja päässä pyöri, että EN HALUA ETTÄ MINUN ELÄMÄNI ON TÄLLAISTA.

Ahdistaa. Ehkä minusta ei ole siihen työelämään, siihen muottiin, mihin pitäisi. MInä haluan tehdä töitä, minä haluan anstaita oman rahani, mutta en halua enkä pysty tekemään töitä näin paljoa, jos ja KUN haluan elää täysipainoista elämää. Minun on ollut pakko hyväksyä, että minusta ei ole tähän. Minä haistatan pitkät sille ajatusmallille, ettei elämä olekaan sitä varten että siitä pitäisi nauttia eikä työ sitä varten, että siiä tarvitsisi tykätä. Minulla on kivat työkaverit, työnkuva on ihan ok, mutta työtä on liikaa, minulla ei ole aikaa palautua, ja tämä on oikeasti kaikinpuolin paras työpaikka, missä olen ikinä tähän asti ollut, ja silti tuntiuu tältä. 

Ensi vuoden alusta on aukeamssa uusia kehitysvammaisten palevelukodin paikkoja, jonne esimies mm. minua suosittelu hakemaan. Miksi kuitenkaan hakisin vakiopaikkaa työstä, joka kerta toisensa jälkeen ajaa minut piippuun? Tämä ei todellakaan ole tämän arvoista. 

Lasken päiviä helmikuun loppuun. Sama jatkuuko soppari vai ei, minä haluan elämälleni jotain muuta.. En halua elää kokoaikaisen työahdistuksen kanssa. 

Ei tällä ollut mitään pointtia. Pakko oli päästä purkamaan. Tänään on se yksi ainoa vapaapäivä yövuorojen jälkeen ja huomenna alkaa 6 pvän putki, mitä en todellakaan itse suunnitellut. A H D I S T U S  M A X I M U S .

todennäköisesti et sovellu hoitoalalle.

Terveyttään ei kannata uhrata missään työtehvässä/ammatissa.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Ensimmäisenä tulee mieleen yleinen ajatus siitä kuinka hoitoalalla hyväksytään liikaa ja sillä ei ole välttämättä tekemistä alalle soveltumisen kanssa, siis jos kyse on huonosta organisaatiomallista ja sen toiminnasta. Kenenkään ei ole pakko ottaa vastaan tai jatkaa huonossa työssä, töitä riittää hyvissäkin paikoissa, jossa työntekijällä on kohtuu hyvä olla. Se että ala on monin paikoin täysin henkisesti sairaalla tolalla ei tarkoita että niin olisi pakko olla jatkossa. Terveysbisnekseen pätee samat lait kuin muihinkin aloihin, eli jos firma kohtelee huonosti työntekijöitä ja toimii epämoraalisesti niin se ei saa enää hyviä työntekijöitä, jonka myötä lopulta taso sekä tulos laskee ja bisnes kuihtuu. Avainasemassa olisi se kuinka jokainen pitäisi kiinni oikeuksistaan eikä hyväksyisi mitä tahansa, kuten alalla liikaa tapahtuu. Jos on huono olla niin voi se muistakin syistä johtua ja ei hoitoalakaan kaikkien juttu ole, sekin on totta, mutta liian usein kyse on asioista joihin me jokainen terveysalan ammattilainen voimme vaikuttaa omilla vaikuttaa, varsinkin siihen millaiseksi ala muuttuu.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

MAINOS

Arkistoitu

Tämä aihe on arkistoitu, siihen ei voi enää vastata.

×
×
  • Luo uusi...