Jump to content
MAINOS

Uupuneen hoitajan tarina


Hoitajat.net

Recommended Posts

Nostellaanpa vähän tärkeetä aihetta kun sattui näin yövuorossa silmiin. Jokaisen on se oma ammatillinen jaksamisen polkunsa löydettävä, eikä asiaa juuri auta leimaaminen florenceksi, vaikka siinä totuutta onkin. Vaan astuu sitä muunlaisetkin ihmiset kenkänsä linttaan. Itsellä ei ole koskaan vapaa-aikana duunit päätä pakottaneet, työaikana on kyllä sitten tullut annettua panos ihan täysipainoisesti. Mutta missään nimessä en pitänyt koskaan itseäni millään muotoa riskiryhmään kuuluvana koska olen ollut Nightingale-vastainen jo opiskeluajoista asti. :D  Haasteellisiin hommiin on tullut hakeuduttua, koska itseäni motivoi se, että duunissa riittää aivopähkinöitä ja pientä painetta. Rutinoituminen on kaikista tylsintä. Sitä myötä on sitten usein myös tullut löydettyä itsensä sen sortin hoitotyöstä, että sitä omaa persoonaansakin joutuu vähän aina laittamaan likoon - joka ei ole ongelma, mutta vaatii sen, että työn ulkopuolella on myös vastapainona Elämä.

 

Mutta mutta... se elämä kun ei ole stabiili tila. Ei tarvita kuin yksi piskuinen mutta pirullinen hermovaurio, josta alkaa todella hankalasti hallittava kipukierre, josta seuraa massiivinen uniongelma ja kaupan päälle vielä pari siviilielämän tragediaa, niin punnukset ei olekaan enää tasapainossa sillä rempseälläkään hoitajalla, joka on aina ollut juuri muuta kuin se kutsumustyötä tekevä hento valkoinen. Vaikka yhden ongelman saatkin ratkaistua, niin yhtäkkiä huomaat, että voimia ei olekaan enää ratkaista niitä muita. Tässä kohtaa tietysti sisukas, pedanttiuteen ja perfektionismiin vähän kallellaan oleva ihminen puree hammasta ja raahautuu duuniin kuitenkin, kunnes alkaa huomata, että ne ihmiset, jotka aiemmin on kunnioittaneet seniorikollegaa alkaa katsoa vähän viistoon, kummeksuen, huolestuen, ahdistuenkin. Siinä kohtaa alkaa itse tajuta, että oikeastaan se kaikki ihan terve työstään pitävän ihmisen palo sitä omaa duunia kohtaan on kadonnut ja se heijastuu myös potilaisiin. Ei tosin oikeen jaksa välittää, kun mikään ei jaksa tuntua miltään. Ihminen joka ei juuri tee virheitä alkaa tehdä ihan naurettavia virheitä. Ihan huomaamatta elämä on kutistunut työhön ja kotiin, öisin epätoivoiseen unen yrittämiseen, jos enää ees viitsii ja päivät mennään autopilotilla. Illat voi tuijottaa nettiä mitään tajuamatta. Ei kyllä itketä jos ei nauratakaan. Leposyke tosin on 120 ja välillä ahdistaa, mutta sitäkin jaksaa melkein vuoden vielä.

 

Katkesihan se kamelin selkä sitten lopulta ja silloinkin käteen jäi vaan hillitön epäonnistumisen tunne, ammattiylpeys oli tyystin kadonnut. Vasta kun kuntoutuksessa kohtaa kaltaisiaan eri aloilta, joilla kellään ei ole sitä florencesyndroomaa itse asiassa, niin alkaa tajuta kuinka salakavala sairaus uupumus on. Yllättäen kuntoutuksen ensimmäinen tehtävä onkin pysähtyä ja päästää vihdoin irti, makaillaan patjoilla ja varovasti tapaillaan vertaistukea, puolen vuoden päästä vasta aletaan kuntoutumaan perinteisemmässä mielessä, ylös ulos ja lenkille.

 

Mä olin onnekas, vaikka kävin tosi syvissä vesissä, niin kuntouduin sitten aikanaan täysin työkykyiseksi, takaisin niihin rakastamiini haastaviin hommiin. Muutamia isohkoja liikkeitä tosin piti elämässä tehdä, mutta onneksi mikään paska ei jatku ikuisesti. :) Mutta varmasti olen herkempi tämän jälkeen paitsi tietysti sille, etten toistaisi omia virheitäni, niin myös muiden jaksamiselle. Ei kenenkään jaksamisesta toki voi vastuuta ottaa, mutta älkää kovin ylenkatsoen tuomitko niitä, jotka selvästi ovat liikaakin siinä kutsumustyössä. Semmoset neutraalisävyiset keskustelut on hedelmällisempiä. Se kun voi kosahtaa omalle kohdallekin, vaikka ei ikinä uskoisi. Ja te, jotka vakavasti uupuneiksi todetaan, hakeutukaa Kelan työuupumuskuntoutukseen. Ei Aslakkiin tai mihinkään muuhunkaan jumppakärpäseen, vaan ihan asialle pyhitettyyn kuntoutusohjelmaan - niihin pääsee yllättävän iisisti, jos vaan työterveyshuollon lääkärillä on puolikaskin aivosolu b-lausuntoa kirjoittaessaan. Ja vielä parempi, jos valkkaa sellaisen, joka ei ole pelkästään hoitureille, saa kummasti perspektiiviä, kun ei mene koko aika sen voivotteluun kuinka kovasti raskasta meillä aina on. :)

Kunnallisessa koiranvirassa.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

  • 3 kuukautta myöhemmin...
MAINOS
  • Vastauksia 78
  • Aloitettu
  • Uusin vastaus

Meillä esimies yrittää kovasti aiheuttaa uupumusta työyhteisöön. Päivävuoroa tekevänä suunnittelee kamalia listoja eikä auta vaikka niistä sanoo. Yhden päivän vapaat on normaaleja, samaten yksi valvomisvapaa viiden yön päälle. Yksi 80% hoitaja tarvittaisiin lisää, vaikka paperilla meitä toki on riittävästi (jos se yksi ei paikkaisi muualla työnantajan käskystä). Me 100% työaikaa tekevät teemme ylitöitä mutta vajaata työaikaa tekevien vapaista ja työtunneista pidetään huolta. Alkaa työteho hiipumaan yhdeltä sun toiselta kun koko ajan pitäisi joustaa ja joustaa saamatta mitään vastineeksi. Ja mäkin luulin että esimies on työntekijöiden puolella ;)

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

  • 8 kuukautta myöhemmin...
Vieras: HOITSU VUODESTA 01

Kyyneleet valuvat poskillani (parasta aikaa) luettuani tarinasi.  Nykyisellä tyopaikallani tai siis viimeisessä työpaikassani sovittiin yhdessä koko hyoitotiimin,esimiehen ja toimitusjohtajan kesken että hoitajien hyvinvointi ja jaksaminen on kaikein tärkeintä. Sovittiin että s3eurataan ja tuetaan ja autetaan toisiamme, kun kaikkea ei itse aina huomaa esim. suht korkeaa kuumetta (38.7) kesken työvuoron,masennusta,uupumusta jne.

Hoitaja joka on tehynyt ensimmäiset kymmenen vuotta 3-vuoroa akuuttiosastolla ja sen jälkeen 3-uoroa hoitokodissa päätti kokeilla jotain aivan toisenlaista

hoitotyötä ja päätyi työskentelemään yksityiseen kotihoitoon 2013 alussa.( Vain 2-vuorotyötä.) Hyvin nopeasti hoitajasta tuli esimiehen "oikea käsi","yksi hänen parhaista ja taitavimmista hoitajista,jonka osaaminen on todella laaja-alaista."Hoitaja oli myös aina valmis paikkaamaan puutoksia tekemällä ylimääräisiä vuoroja ja pitkiä päiviä... Ehdittyään olla vasta n.3kk uudessa paikassa alkoi hoitajalla työnsä ohella haastava ja raskas rumba. Hänen esikoisesnsa, joka tuolloin jo ammattikoulun toisella luokalla kiidätettiin pillit huutaen ambulanssilla Meilahteen sponttaanin pneumothoraxen takia. Vasen keuhko oli painunut kokonaan kasaan  ja oikeasta 2/3-osaa. Useita reikiä molemmissa. Soitto hoitajalle tuli aamuvuoron jälkeen ollessaan kaupassa tyttärensä kanssa (tuolloin yläasteella). Tyttär huomasi että jotain erityistä puhelussa oli ja kysyi puhelusta . Samalla kun hän vastasi tyttärelle, että hänen veljensä on kiidätetty sairaalaan. Mietti hoitaja mielessään kuinka voisi kertoa syyn meikkuun kiidätykselle, ilman että tyttären mieleen tulisi se väistämätön kauhuskenaario pneumothoraksesta (pari vuotta aijemmin tyttären pentukoira kuoli pneumothoraxeen eläinlääkärin pöydälle). No tietysti tytär kysyi että minkä takia on joutunut sairaalaan? No hoitajahan on velvollinen kertomaan asiat rehellisen realistisesti. "Spontaanin pneumothoraxen takia, mut älä huolestu se on hyvässä hoidossa, siellä on maamme parhaimmat hoitajat ja lääkärit,"(jotenkin hänen täytyi yrittää lievittää tyttären tuskaa). Kiireesti kohti kassaa ja meikkua. Aamulla tyttären herätys kouluun ja koska iltavuoro niin ennen sitä meilahteen pojan luokse ja sieltä töihin. Iltavuoron jälkeen kotona n. klo 23 ja seuraavana päivänä aamuvuoro, joten herätys klo 05. Unta siis n. 4 tuntia. Töistä sitten suoraan sairaalaan pojan luokse iltapalaan asti. Tätä jatkui useita viikkoja, lopulta toinen puoli umpeutui ja alkoi pitämään, mutta toinen ei pitänyt kuin puolipäivää kotiuttamisesta ja taas pillit huutaen meilahteen.

Joka ikinen päivä hoitaja oli poikansa luona, vaikka poika sanoi ettei joka päivä tarvitse välttämättä tulla. Hoitaja tietää minkäläaista on olla viikkoja ja kuukausia sairaalassa potilaana, joten hän halusi olla lapsensa seurana ja tukena. Tytär ja isäkin toki vierailivat sairaalassa lähes päivittäin. No pojalla löydettiin wpw ns"vahingossa" (tutkittiin keuhkoja ei sydäntä) siellä meikussa ja sitten myös sydäntä tutkittiin ja operoitiin, tosin ablikaatio onnistui vain osittain, joten korjattua ei sydäntä saatu. Poika laitettiin leikkaus osastolle ja jonoon, koska toinen puoli keuhkoista ei alkanut pitämään. Eräänä päivänä aamuvuorosta, jälleen pojan luokse ja sitten kotiin. Kotiin päästyään näkee miehensä tuskissaan ja pikaisen tutkinnan jälkeen täyttä vauhtia päivystykseen sydäninfarktin takia.Miehellä (42v) siis todettiin siinä samalla sydämmenvajaatoiminta, ei siis ollut tiedossa aijemmin. Ei suostunut jäämään sairaalaan vaikka päivystävä lääkäri ja hoitaja (puoliso) yrittivät puhua jäämään. Suomalainen mies on mitä on niin ei auttanut lääkärin muuta kuin todeta että ensin labrat ja EKG sitten allekirjoitat vastuunvapautuksen. odotelessaan näyteenottajaa soi hoitajan puhelin. "minä täällä (tytär) älä nyt huolestu, kaikki on ihan hyvin, mutta mä oon sairaalassa, enkä tiedä kauanko oon". No hoitaja hoiti miestään (joka siis työkyvytön sydämmen takia myöhempien tutkimusten osalta tieto DCM, ei tukoksia, vasenpuoli vuotaa ja toimii n.17-20%) hoiti työnsä ja kävi päivittäin molempien lapsiensa luona sairaaloissa ja on mukana kaikissa labroissa ja lääkäreissä miehensä tukena. Esimies alusta asti tietoinen kaikesta tuosta ja myös kolleegat. Kyselivät miehen ja pojan voitia ja hoitajan jaksamista jne. Hoitajalla oli tuolloin tunne että hänestä oikeasti välitetään työpaikalla. Esimiehelle hoitaja lupasi kertoa jos tarvitsisi vapaata lepäämiseen. Seuraavana keväänä oltuaan n. 1,5vuotta ko. työnantajalla tapahtui niin että hoitaja oli nukahtanut niin ettei ollut vielä laittanut herätystä päälle ja tämän seurauksena nukkui pommiin.

Heräsi esimiehen soittoon ja salamana ja häpeissään töihin. Päivän päätteeksi esimiehen puhutteluun ja seuraavana päivänä toimitusjohtajan ja esimiehen kanssa tapaaminen ennen työvuoron alkamista: Toimitusjohtaja puhui kuin teko olisi ollut tahallinen ja hoitaja sai haukkujen päälle kirjallisen varoituksen.

Meni muutama kuukausi ja lopulta hoitajan oli pakko myöntää uupumuksensa ja varasi ajan psyk.lääkärille. Kerrottuaan pikaisen ja hyvin tiivistetyn yhteenvedon viimeisistä parista vuodesta. Totesi psykiatri että aivan selvä burnout ja keskivaikea masennus. Kirjoitti lääkkeitä (nukahtamis ja mieliala)sekä kuukauden sairauslomaa, jolloin hoitaja heti ensimmäiseksi alkoi epäröimään voisiko hän jäädä saurauslomalle? Hän ei halua aiheuttaa esimiehelleen vaikeuksia , koska on kaksi asiaksasta joita kukaan muu ei osaa tai kykena hoitamaan (useita on ollut perehtymässä ja opettelemassa niin hänen työpaikastaan kuin monesta muustakin firmasta. Esimies pystyy kyllä toisen heistä hoitamaan mutta hännkään ei osaa hoitaa sitä toista. Hoitaja on siis tietoinen siintä minkälainen "pelastus" omaishoitajille hän on. Se 12 ja 4 tuntia jotka hän hoitaa viikottain on näiden omaishoitajien ainoa "hengädystauko"ns. omaa aikaa?

No psykiatri puhui hoitajan kuitenkin jäämään sairauslomalle, vedoten hoitajan tunteisiin. Hoitaja hyppäsi autoon ja otti puhelun pomolle.

Samantien kun hän vastasi pillahti hoitaja itkuun ja sopersi" mä oon tosi pahoillani että mä joudun tuottaa sulle hankaluuksia. mut laitettiin 1kk sairikselle työuupumuksen takia. Tiedän että nyt on kesälomat menossa mullakin loma edessä joten mun poisjäämisestä on sulle paljon harmia" Esimies rauhoitteli hoitajaa ja sanoi että nyt on tärkeää että hoidat itsesi kuntoon ja tuut sitten uusin voimin takaisin.Hoitaja itkee koko kotimatkan. Viikon päästä esimies soittaa ja kysyy että kun hän on jäämässä lomalle niin voisiko kolmikantakeskustelu käydä ennen hänen lomaa? No sehän sopii kyllä ilmoita milloin niin tuun- sanoi hoitaja.

Sairausloma jatkui kesälomalla ja sitten töihin. kolme kuukautta töissä ja paniikki herätys tunnin myöhästyminen, jonka seurauksena työsopimus irtisanottiin.

Mietin että miten oli sen avun ja tuen laita olikaan? Miten se näkyi käytännössä? kysyttiin vointia ja jaksamista mutta vastauksista ja tilanteesta huolimatta ei muuta..? 

Voitte olla eri mieltä mutta mielestäni myöhästyminen ja pommiin nukkuminen on inhimillistä.? Varsinkin epäsäännölistä vuorotyötä vuosia tekeviltä ihmisiltä minusta on paremminkin ymmärrettävää ett' joskus voi käydä niin kenelle tahansa? Ymmärrän kyllä että ei saisi myöhästyä koskaan, mutta jos puolentoistavuoden aikana myöhästyy kaksi kertaa(myöhästymisiä ei poissaoloja) niin onko se peruste antaa potkut? Luulisi hoitoalan ihmisten ymmärtävän paremmin kuin "mattimeikäläisten" kuinka kuluttavaa ja uuvuttavaa elämä ilman minkäänlaista rytmiä on? Mutta tässä on käynyt päinvastoin. Ei ammattilaiset ovat olleet suorastaan järkyttyneitä että terveydenhoitoalalla voidaan olla niin kylmiä ja ymmärtämättömiä...

Toisen uupuneen hoitajan tiivistetty tarina

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

  • 5 kuukautta myöhemmin...

Hei!

Olen ollut sairauslomalla työ-uupumuksen vuoksi tammikuusta. sairaslomaa kirjoitettu masennuksen vuoksi kevääseen asti. Mistä saa apua tulevaisuuden suunnitteluun, että joku antaisi vaihtoehdot ja kertoisi, mitä kannattaa tehdä? entiselle alalle en koe pystyväni enää työn raskauden vuoksi, enkä edes halua henkisistä syistäkään. varmaan tietysti nyt ensin levättävä ja hoidettava masennus pois...mutta jos siitä selviän, mitä sitten. toisaalta tulevaisuuden ajattelukin voisi voimia tuoda mustiin päiviin. taloushan tässä ensimmäisenä menee katastroofiin. huomenna menossa kelaan, mutta pelottaa, mitä sielläkin sanoa ja saako sieltä mitään apua. käyn kerran viikossa juttelemassa mielenterveys-toimiston hoitajan kanssa, no kaipa sekin on hyödyllistä, vaikkei niin aina tunnukaan, hänkään ei osaa kertoa, kuka auttaisi vaihtoehtojen kertomisessa. fyysisiä vaivoja on myös, mutta niihin ei oikein tunnu apua ja todeksi-ottoa löytyvän työterveyden puolelta. kysyin siellä, kuka minua auttaa? vastauksena käskettiin mennä te-keskukseen. Mutta miten väsynyt ihminen jaksaa jonnekin alkaa aikaa varailemaan, ja mitä siellä sanon?! eläke, uudelleen koulutus vai mitä?! ja jos joku kouluttaa (kuka vai itse?!), niin miten talous-asiat sinä aikana. asunto-velallisena ja yksinhuoltajana taloudelliset asiat aika merkittäviä myös tulevaisuuden suunnittelussa. järki sanoo, että jos irtisanoudun, menetän työterveyden palvelut yms. En myöskään halua joskus hakeutua työkkäriin, josta minut passitetaan väkisin takaisin uupumaan entiselle alalle...vaan haluan tehdä työkseni ihan jotain muuta jos minusta joskus vielä töihin on. karenssihan seuraa tietysti, jos ei ns. oman alan töitä vastaan-ota...järki tässä tuntuu menevän, jos ei ole jo mennyt. Miten oletetaan, että ihmisellä on mahdollisuuksiakaan toipua tai kuntoutua, kun joka päivä herää samaan paskaan mustaan epävarmuuteen...ja järki nakuttaa, että päivä päivältä olet enemmän pulassa (talous). kysyin työterveys-hoidosta sosiaali-hoitajan palveluja, mutta sellaisia ei kuulema enää ole...

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

MAINOS

Arkistoitu

Tämä aihe on arkistoitu, siihen ei voi enää vastata.

×
×
  • Luo uusi...