Uupuneen hoitajan tarina

[Vieras: Repostimies]

Ensin pidetään huolta itsestä ja sen jälkeen toisista, näin se menee. Jos olet huonossa työkunnossa niin olet vaaraksi muille työpaikallasi.

Työnteko työnä ja välttämättömyytenä. Kellokortti kun leimataan, niin keskitytään 100% työntekoon ja päivän päättyessä unohdetaan työasiat, kun ovesta ulos mennään. Tämä asia on hoitotyössä hienoa, että ei tarvitse viedä töitä kotiinsa. Toinen tulee vuoron päätteeksi jatkamaan siitä mihin edellinen on jäänyt.

Väsymystä itse kullakin on ja omasta fyysisestä ja henkisestä itsestä huolehtiminen auttaa jaksamaan.

[dino]

Ensin pidetään huolta itsestä ja sen jälkeen toisista, näin se menee. Jos olet huonossa työkunnossa niin olet vaaraksi muille työpaikallasi.

Työnteko työnä ja välttämättömyytenä. Kellokortti kun leimataan, niin keskitytään 100% työntekoon ja päivän päättyessä unohdetaan työasiat, kun ovesta ulos mennään. 

Hyviä ohjeita, tosin tuota työhönkeskittymisprosenttiakin voi huoletta tiputtaa sillä tutkimusten mukaan esim. maltillisesti työaikana höpösivustoilla surffaileva duunari on tosiasissa tehokkaampi työntekijä kuin tiukkapipoinen puurtaja.  

Asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat..

[Vieras: Minnamaria]

Kaikkein pahimpia ovat nämä ns isot  yritykset joilla ei ole  mitään muuta takana kun *mania mania mania mania*!!!!!!  Meillä on tilanne sellainen että entinen työnantaja möi yrityksen tälläiselle  tappajalle. Luvattiin hyvää mutta mitään hyvää ei ole eteen tullut. Vastaava hoitajakin on yks siihen joukkoon kuuluva pakkohan se on koska hänen palkkansa suuruus riippuu siitä kuinka paljon paikka on säästänyt kun ei oteta lisätyövoimaa vaan teetetään vain meillä vielä jäljellä olevilla ja tiedän että tämä henkilömäärä vähenee vielä pakolla koska ME emme jaksa tuota tappavaa tahtia ja määräämistä!!  Entiselle työnantajalle olimme lojaalia koska hänkin oli meitä kohtaan mutta tämä uusi  ei saa mitään kiitosta meidän työporukalta!  Asukkaille ei ole aikaa. Paikka on todella vain heille sellainen säilytys paikka  ja työnantajalle rahan tulopaikka. Toivon todella että tämä kupsahtaa nurin viimeistään sitten kun me kaikki olemme sieltä lähteneet. Sittenpähän siellä kekkuloikoon niin kuin haluaa. Ostelleet  kiihtyvällä tahdilla ympäri suomen paikkoja ja niitä ei edes kunnolla saada käyntiin kun aletaan jo antamaan työntekijöille  määräyksiä missä pitää säästää että heille tulisi hyvä tulos, sellaista se on nyky suomessa vanhusten hoito!

[Vieras: Peilikuva]

Täyttä säälin hakemista. Aina syyllistetään työyhteisöä tai esimiestä. Suosittelen myös tällaisessa asiassa tutkimaan omaa peilikuvaa. Onko oma asenne ja käyttäytyminen kohdallaan? Niin makaa kuin petaa.

[Maatu]

Jos jotain olen oppinut 10-vuotisen työuran aikana niin, hoitajan tehtävä on huolehtia ensisijaisesti itsestään. Ilman omaa terveyttä ei voi hoitaa/huoltaa muita. Kun oma pää ja kroppa on kunnossa, niin ei työkään käy liian raskaaksi. Vastavalmistuuneena tuli paljon uusia asioita ja erilaisia tapauksia, sekä näki paljon sellaista mitä tavallinen tallaaja ei elämänsä aikana näe ollenkaan. Osa tapahtumista jäivät mieleen ja tulivat uniin, mutta ei enää. Jokaisella on omat tavat purkaa työstressi, ja itse jouduin käyttämään siihen oikeasti aikaa ja itsetutkiskelua, mikä toimii juuri minulla parhaiten. Itselläni on ollut jokseekin hyvä tuuri esimiesten suhteen ja ollut ymmärrystä siltä saralta, toisinaan oli helpotus kun sai tehdä 30h työviikkoakin

[hansukatti]

Sairaanhoitajan työ on monipuolista ammattitaitoa vaativaa, ihmisten kanssa tehtävää työtä ja siitä kuuluu saada myös koulutusta ja työn vaativuutta vastaava korvaus. Sama määritelmä pätee muuten todella moneen muuhunkin ammattiin! En ymmärrä, miksi tästä työstä pitää tehdä jotenkin muita töitä ylempää ja jalompaa. Ammattiylpeys ja marttyyrius ovat kaksi aivan eri asiaa. Kukaan ei saa sulkaa hattuun siitä, että vuodesta toiseen vääntää itkukurkussa, kunnes kroppa ja/tai mieli pettää. Omaa elämäänsä ja terveyttään ei kannata myydä liian halvalla.

[G.Focker]

"Vaihda alaa", "toivottavasti en joudu koskaan sun hoidettavakses". Hohhoijakkaa taas. Keitä te olette arvottamaan kenenkään omaa suhdettaan omaan työhönsä? Meitä alalle soveltumattomia nyt on sitten ilmeisesti aika paljon. Toiset vetää lääkkeitä ja viinaa että jaksaa sen valtavan vastuun ja tiedon siitä että hoitotyössä nyt joskus menetetään ihmishenkiä ja jatkuvasti vaan tapahtuu asioita joille ei itse mahda mitään. Sitten on sellaisia hoitajia, jotka eivät suostu siihen että heillä teetetään kaikki ylimääräinen paska mitä joku luonnevikainen pikkupomo nyt keksii vaatia. Ymmärtävät sen tosiasian että työ ei ole elämä ja että oma terveys, perhe ja hyvinvointi tulee ensin. Ja joilla on terve näkökanta työntekoon ja osaavat tehdä sen hiuksenhienon rajanvedon työn ja oman itsen välillä. On mahdollista ottaa mielellään jokainen potilas vastuulleen ja ottaa tämän tarpeet huomioon sosiaalisesta asemasta ja rodusta piittaamatta. Hoitaa jokainen infarktipotilas samanlaisella pieteetillä ja ehkä siinä sivussa huolehtia myös vähän työkaverinkin jaksamisesta, jotta kaikki olis yhtä tikissä ottamaan vastaan taas sitä seuraavaa halvausta tai verioksentelijaa. Ja SILTI olla sitä mieltä että tämä on vaan työtä.

[Vieras: yksi perushoitaja]

niinpä kun muistettaisiin ,,että  tee se lähimmäisillesi ,mitä toivot että tehtäisiin sinullekkin...hoitajien työ on arvokasta,paljon arvokkaampa kuin mitä me sitä pidämme

[Vieras: ex-nurse]

Sairaanhoitajan työ on monipuolista ammattitaitoa vaativaa, ihmisten kanssa tehtävää työtä ja siitä kuuluu saada myös koulutusta ja työn vaativuutta vastaava korvaus. Sama määritelmä pätee muuten todella moneen muuhunkin ammattiin! En ymmärrä, miksi tästä työstä pitää tehdä jotenkin muita töitä ylempää ja jalompaa. Ammattiylpeys ja marttyyrius ovat kaksi aivan eri asiaa. Kukaan ei saa sulkaa hattuun siitä, että vuodesta toiseen vääntää itkukurkussa, kunnes kroppa ja/tai mieli pettää. Omaa elämäänsä ja terveyttään ei kannata myydä liian halvalla.

 

Aamen.

 

Jotenkin ihan karmeaksi aina menee keskustelu tästä aiheesta. En ymmärrä miksi. Joku väittää vihamielisesti että työuupuminen on täyttä säälin hakemista. Jotenkin hiukkasen epäilen että ihminen joka uupuu työssä uupuisi tahallaan ihan vain säälin hakemiseksi ja omaa marttyyriuttaan.

Ihan oikeasti, mustan ja valkoisen välillä on aika monta eri sävyä.

Itse en koe että työn vaativuuden ja palkkauksen/arvostuksen välillä olisi oikeanlainen suhde. Kyllä työssään täytyy viihtyä.

Itse päädyin vaihtamaan kokonaan alaa, enkä oikeastaan välitä mitä muut päätöksestäni ovat mieltä.

 

Toivon aloittajalle jaksamista ja kiitos kun jaoit kokemuksesi!

Kyllä tästä asiasta pitäisi puhua enemmän.

[Vieras: Hoitsu]

Ikävää kun tuomitaan siitä, että ottaa työn työnä. Onko se joidenkin ihmisten yksinoikeus tuomita toinen siitä, että osaa antaa juuri sen verran itsestään kuin kykenee. Ikävämpää on se kun ei osaa mitoittaa omia voimavarojaan ja on kuin Messias töissä ja katsoo ylen ihmisiä joilla on muutakin elämää ja elämäniloa ylipäätänsä. Enemmän sitä voi antaa potilaille kun on sinut itsensä ja voimavarojensa kanssa. Mua on aina hirvittänyt ja surettanut työkaverit jotka antavat liian paljon työlle tajuamatta, että se vie koko sielun. Ketuttaa suoraan sanottuna se, että töissä osalla se tuntuu olevan mittelöä siitä kuka antaa eniten ja tinkii omista tauoistaan. Sairauden ihmisten keskellä työskennellessä olisi taivaallista jos se työkaveri olisi se henkilö jolta saisi tukea eikä niin, että heti ollaan moralisoimassa.

[Vieras: ex-nurse]

Ikävää kun tuomitaan siitä, että ottaa työn työnä. Onko se joidenkin ihmisten yksinoikeus tuomita toinen siitä, että osaa antaa juuri sen verran itsestään kuin kykenee. Ikävämpää on se kun ei osaa mitoittaa omia voimavarojaan ja on kuin Messias töissä ja katsoo ylen ihmisiä joilla on muutakin elämää ja elämäniloa ylipäätänsä. Enemmän sitä voi antaa potilaille kun on sinut itsensä ja voimavarojensa kanssa. Mua on aina hirvittänyt ja surettanut työkaverit jotka antavat liian paljon työlle tajuamatta, että se vie koko sielun. Ketuttaa suoraan sanottuna se, että töissä osalla se tuntuu olevan mittelöä siitä kuka antaa eniten ja tinkii omista tauoistaan. Sairauden ihmisten keskellä työskennellessä olisi taivaallista jos se työkaveri olisi se henkilö jolta saisi tukea eikä niin, että heti ollaan moralisoimassa.

 

Mun mielestä tämä tuomitsevuus ylipäänsä on tosi ikävää. Oikeastaan ihan sama mitä teet, joku tuomitsee kuitenkin. Ilmapiiri tuntuu monessa paikkaa olevan juuri tuo että kilpaillaan siitä kuka antaa itsestään eniten. Aito kollegiaalisuus tuntuu olevan aika vähäistä monessa paikkaa.

Itse olisin uran alkutaipaleella halunnut miellyttää ja olla tosi ystävällinen kaikille, mutta huomasin että se vie vain suohon. En sen vuoksi että olisin katsonut ketään ylen, vaan olisin halunnut mukautua ja päästä mukaan työyhteisöön. Avoin ilmapiiri edesauttaisi montaa asiaa.

Ei ketään pitäisi tuomita siitä että ottaa työn työnä, eikös se ole se työnteon perimmäinen pointti? että tehdään työtä jotta tullaan elämässä toimeen. Mutta että valitaan se työ joka itselle soveltuu parhaiten ja tehdään ne työt hyvin. Onko tälläista kilpailua ollut hoitajien välillä aina vai onko tämä joku nykypäivän ilmiö?

Mutta toisaalta ei tarvitsisi myöskään tuomita niitä jotka uupuvat työssään ja antavat itsestään liikaa. Eikö heille voisi nimenomaan antaa tukea ja kertoa että vähempikin riittäisi ihan hyvin?

 

Ruokatauot esimerkiksi on kirjattu työehtosopimuksiin ihan syystä ja jokaisen tulisi niistä huolehtia ihan itse. Minä en aikoinaan huolehtinut, joka kyllä kaduttaa. Mutta opinpahan kantapään kautta.

Ketä tämä tuomitsevuuden ilmapiiri oikein palvelee?

[Vieras: Anna]

Hei,

 

Olen ollut töissä leikkaussalissa vuodesta 1992 ja rakastan työtäni! Tietysti joskus on huonoja päiviä mutta mitään loppuunpalamista en oo koskaan kokenut. Leikkaussalistyössä on se hyvä puoli, että voi keskittyä yhteen potilaaseen kerralla. Osastotyössä tilanne on toisenlainen ja voin uskoa, että se on kuormittavaa ja stressaavaa. Työnjohdolla ja kolleegoilla on suuri merkitys työssä jaksamiseen. meillä kiva työyhteisö, jossa hyväksytään, että jokainen hoitaja on oma persoonansa. Ja mitä tulee tuohon kommenttiin, että hoitajan työ on vaan työtä. Olen tavallaan samaa mieltä, hoidan kuitenkin työni huolella ja ylpeydellä mutta minua on turha syyllistää millään "Florence Nightingale-ajattelulla". Kaikkea hyvää sinulle, joka kärsit työuupumuksesta! Toivottvasti saat asiasi kuntoon.

[Vieras: Vieras]

Aika väritöntä on ajattelu, että työuupumus on vain työkavereiden tai esimiehen aiheuttamaa. Kyllä se itsestä lähtee. En väitä "vihamielisesti", niin kuin eräs kirjoittaja väitti (omistatko kristallipallon vai millä perusteella teit analyysisi), että uupumus on säälin hakemista. Väitän kuitenkin, että uupumisesta ei voi syyttää ketään muuta kuin itseään. Säälin hakemista se on silloin jos ei näe itsessään mitään "vikaa" vaan vika on aina muissa. Jos kokee uupumista silloin täytyy tehdä asialle jotain itse. Tiedän myös itse mitä uupuminen on.

Työyhteisöissä on myös näitä marttyyreja, jotka kokee uupumista yms. Syytetään työkavereita kaikesta, vaikka itse on sen vihaisen ilmapiirin luoja.

[trikki]

Kompppaan edellistä.  Ammatti-ihmisen pitäisi osata priorisoida töitään kun kaikkea ei voi tehdä työajan puitteissa. Täytyy osata karsia jotakin pois potilaan/asiakkaan hoidon vaarantumatta.

Itse olen karsinut tietoisesti asioita. Sallin ruokatahrojen olevan potilaspyjamalla, en kuntouta jos pitäisi uhrata oma ruokatauko, noudatan työaikoja työvuoron alussa ja lopussa, yritän tehdä vain omat työni ja antaa työkavereille työrauhan, vaikka he tekisivätkin työn erilailla kuin minä olisin sen tehnyt. jne jne

 

Jaksamisessa on tärkeää hyvä työilmapiiri, avoin keskustelu työkavereiden kesken ja yhteistyö ja avunanto tarpeen mukaan. Minun työpaikalla tuo toimii 100%

[Vieras: rolli]

Kannattaako sitä duunia ihan noin rankasti ottaa? Loppuen lopuksi se on kuitenkin vain työ.

 

Aivan samaa mieltä. En tietenkään vähättele työuupumuksesta kärsiviä ihmisiä, mutta se on kuitenkin asia johon voi ja saa vaikuttaa, olematta yhtään sen huonompi työntekijä/hoitaja/ihminen. Hoitoalalle hakeutuu aika usein ihmisiä joille se työ on niin suuri velvollisuus, että he kokevat olevansa huonompia hoitajia jos eivät murehdi asioita etukäteen tai eivät aja itseään piippuun ainakin jollain työn osa-alueella. Empatiakyky ja vastuunotto ovat tärkeitä asioita tällä - ja toki monella muullakin - alalla, mutta siinä vaiheessa kun kokee itsensä korvaamattomaksi, pitäisi hälytyskellojen soida. Jos oikeasti on niin, että kokee tarvetta repäistä itsensä sairaana töihin (mielen sairauskin on sairaus, ei pitäisi olla mikään uutinen alan ihmisille) tai kokee työnsä taakkana tai elämän isoimpana asiana sekä hyvässä että pahassa, niin silloin asiat eivät ole kovin hyvin. Alan tai työpaikan vaihto siis voisi olla vaihtoehto?

 

Ja kyllä, itse kuulun juurikin näihin nimim. Julman ilmeisesti edustamiin ihmisiin, joille työ ei ole se elämän ykkösasia. Olen lähihoitaja ja hyvää vauhtia valmistumassa röntgenhoitajaksi. Pidän työstäni ja tulevasta alastani hirrrrrrmuisen paljon ja haluan olla siinä mahdollisimman hyvä, saan myös työstä nautintoa koska pidän sitä mielenkiintoisena, koen myös velvollisuudekseni kehittää itseäni jatkuvasti työtehtävieni rajoissa. Työ vie kuitenkin päivästäni vain sen 8 tuntia ja ajattelen työtehtäviäni myös sen 8 tuntia päivässä. Työpäivän aikana teen asiat täysillä, olen hyvä hoitaja ja hyvä ihminen (  ) sekä potilailleni että työkavereille, joten en koe tarvetta uhrata ajatuksia työlle vapaa-aikanani. Toki välillä tulee päiviä jolloin sattuu ja tapahtuu ja jokin asia jää kaivelemaan, mutta sitä varten on vapaa-aika, aika jolloin teen asioita joista saan iloa ja joilla saan käännettyä ajatukset takaisin siihen "omaan elämään".

 

Työ nyt kuitenkin on vain työ, minua kiinnostava asia jossa olen hyvä, josta saan palkkaa ja jolla rahoitan sen elämän työn ympärillä. En aio raataa itseäni hengiltä eikä tulisi mieleenikään uhrata ajatusta työlle esimerkiksi vapaana viikonloppuna, työmurheet ehtii murehtia työpaikalla - paikassa jossa niihin voi oikeasti vaikuttaa. Eikä se ole se kuuluisa helpommin sanottu kuin tehty -tapaus, vaan ihan testattu juttu, toimii kyllä kunhan ei ota sitä työtään niin KAMALAN vakavasti   Ja jottei kukaan takertuisi äskeiseen, niin vakavastihan työtehtävien hoito kuuluukin ottaa, mutta että se vakavuus saa loppua silloin kun sitä ei tarvita. Vaikka välillä olisi työpaikan kahvihuoneessa jurottamatta ja vaikka lohkaisisi vitsin tai lukisi kännykästä Iltalehteä tauolla, niin ei ole yhtään sen huonompi tai vastuuttomampi hoitaja kuin se, joka murehtii ääneen tai äänettömästi aamusta lähtien omaa, potilaiden, työkavereiden ja lastensa elämää, tulevaa tarveainetilausta tai kiirettä, eikä hellitä niiden potilaiden vaikeudesta panikoimista edes lounaan ajaksi. Ammatillisuuteen kun kuuluu mielestäni myös kyky osata ottaa rennosti ja tunnistaa tilanteet, joissa murehtiminen ja asioiden vatvominen ei johda mihinkään. 

 

Toivon kaikkea parasta hoitajakollegoille, kaikkien alojen sellaisille, että jaksettaisi olla hyviä työntekijöitä olemalla hyviä itsellemme. Aina ei jaksa, aina ei ehdi, mutta onneksi työ ei tekemällä lopu 

[Pöllö]

Taidan olla väärällä alalla.

 

Luulin yhteiskunnan, päättäjien ja työnantajien vastuulla olevan huolehtia riittävistä resursseista. Luulin, että töitä tehdään työsopimuksen mukaan. Vieläpä luulin, että ylitöitä voi tehdä ilman hätätyötä lähtökohtaisesti työntekijän suostumuksella ja siitä maksettaisiin palkkaa - tai sen saisi vapaana. Luulin, että hyvään potilaan hoitoon ja hänen kanssakäymiseensä riittää ihan tavallinen suhtautuminen työhön. Luulin, ettei mun täydy uhrata terveyttäni, mielenterveyttäni ja perhettäni työn ja työnantajan vuoksi. Luulin, että töitä voi tehdä muutenkin ihan hyvällä yhteistyöllä, tehokkaasti ja yrittää joskus jopa nauttia työnteosta. Luulin, että työaikana voi käydä vessassa tai syödä, jotta jaksaisi tehdä töitä tehokkaasti. Luulin, että moni mun työkavereista on ihan hyviä tai erinomaisia työntekijöitä, jotka kyllä välittävät potilaasta ja ovat ihan tehokkaita. Luulin, ettei tarvitse syyllistää ja haukkua työntekijöitä, jotka luulevat, että hoitotyö tai terveydenhuolto on viime kädessä ihan tavallista työntekoa.

 

Anteeksi, että olen aivan helvetin paska ensihoitaja. Tunnen kyllä syyllisyyttä siitä, että aiemmassa hommassa yritysmaailmassa tuli tehtyä ympäripyöreää työpäivää kuten muutkin, poltettua itseään loppuun, oltua saikulla ja vaihdettua alaa. Pomokin selvisi duuniin parin vuoden tauon jälkeen. Ehkä se yksi kadonnut työntekijä ei tehnytkään itsaria kuten uhkasi, ja toinen työkaveri on kyennyt näin kymmenen vuotta myöhemmin selvinnyt takaisin työelämään. Eikä se yksi työkaveri ole yrittänyt itsaria kolmatta kertaa. Totta kai mun olis pitänyt säästää toi asenne töihin tänne hoitoalalle. Täällä sitä tarvitaan ja edellytetään. Potilaat varmasti selviää paremmin ja saavat parempaa hoitoa kun me kaikki uhrataan kaikki itsemme, niin ei poliitikkojen tarvii miettiä soteja, budjetteja tai rahoituksia. Mun pitää ruveta taas vaihtamaan alaa, kun mä en enää osaa tappaa työllä itseäni ja oon varmasti tosi paska hoitaja sen vuoksi.

[K.U. Sijainen]

Uupua voi niin monella tavalla, mielestäni.

En tiedä voiko kutsua uupumiseksi, turhautumiseksi vai tympääntymiseksi sellaista ilmiötä, että teet työsi rimaa hipoen, eli "sammuttelet vaan tulipaloja" kun aikaa tehdä työnsä kunnolla ei ole. Tätäkin on tullut nähtyä, tosin se on taaksejäänyttä elämää. "Uupua" voisi myös työn vähyydestä, vaan en viitsi. Alkaa työura olla loppusuoralla.

Kuten aiemmin sanottua, hyvät ja tukea antavat työkaveri ovat kaiken a ja o.

[psyhoi]

Jokainen meistä suhtautuu omalla tavalla töihinsä. Asiat pitäisi olla tasapainossa, jokainen voi miettiä uhraako töihinsä itseään liikaa.

[Minnamaaria]

Jäin vielä pohtimaan, voiko asiaa lokeroida sukupuolisidonnaiseksi asiaksi? Onko miehillä vähemmän kiinni duuneissa, monipuolisempi vaihtoehtojen maailma hoitoalalla vai kromosomistoon sidottu kyky elää hetkessä, tehdä hommansa, mennä töistä kotiin?

Vai dokaako suomalainen mies työuupumukseensa, hoitoalalla(kin)?

Varmasti naisten tunne-elämä vaikuttaa mutta veikkaan että myös se, että perhe-elämä on usein viimekädessä naisen vastuulla (onko Nicolla hokkarit mukana, onko Leevin viisivuotistarkastus tilattu jne). Se onko se naisten oma valinta vai kulttuurisidonnaista on toinen juttu, mutta jollakin lailla se vaikuttaa naisten jaksamiseen työelämässä. Toisaalta naisvaltaisilla aloilla usein esiintyy ihmeellistä kränää, selän takana puhumista, inttämistä ja vänkäämistä lomista ja epäoikeudenmukaisista vuorojaoista niin se työyhteisökin on kuormittava. Spekulaatiota olen lukenut siitä että muualla Euroopassa toimintakyky säilyy naisilla pidempään koska osa-aikainen työelämä on niin paljon tavallisempaa pienten lasten äideillä - täällä painetaan täyttä höyryä ja jos osa-aikaiseen työhön siirtyy niin työmäärä pysyy samana ja työkaverit kränäävät kun toinen pääsee niin paljon helpommalla. Ihmekö tuo jos siihen väsyy 

[hoitulinen]

Minä vanhustenhoitajana en ole myynyt sieluani työlle.  Hoidan työni parhaani mukaan, mutta heittopussiksi en suostu, oikeuksistani oidän huolen, sairauslomaa otan heti, kun tunnen siihen tarvetta. Itselleni työ on vain työtä, prioriteetit elämässä on aivan muualla kuin työpaikalla. 

[Vieras: ninni]

Kaikkein pahimpia ovat nämä ns isot yritykset joilla ei ole mitään muuta takana kun *mania mania mania mania*!!!!!! Meillä on tilanne sellainen että entinen työnantaja möi yrityksen tälläiselle tappajalle. Luvattiin hyvää mutta mitään hyvää ei ole eteen tullut. Vastaava hoitajakin on yks siihen joukkoon kuuluva pakkohan se on koska hänen palkkansa suuruus riippuu siitä kuinka paljon paikka on säästänyt kun ei oteta lisätyövoimaa vaan teetetään vain meillä vielä jäljellä olevilla ja tiedän että tämä henkilömäärä vähenee vielä pakolla koska ME emme jaksa tuota tappavaa tahtia ja määräämistä!! Entiselle työnantajalle olimme lojaalia koska hänkin oli meitä kohtaan mutta tämä uusi ei saa mitään kiitosta meidän työporukalta! Asukkaille ei ole aikaa. Paikka on todella vain heille sellainen säilytys paikka ja työnantajalle rahan tulopaikka. Toivon todella että tämä kupsahtaa nurin viimeistään sitten kun me kaikki olemme sieltä lähteneet. Sittenpähän siellä kekkuloikoon niin kuin haluaa. Ostelleet kiihtyvällä tahdilla ympäri suomen paikkoja ja niitä ei edes kunnolla saada käyntiin kun aletaan jo antamaan työntekijöille määräyksiä missä pitää säästää että heille tulisi hyvä tulos, sellaista se on nyky suomessa vanhusten hoito!

Mikeva Oy..? ;P

[ninnu80]

Palasin taas harjoittelupaikaltani reilu tunti sitten... Olen miettinyt ihan kauheasti tota duunia mitä siellä tehdään. Olen siis vasta opiskelija, ja silti melkein joka päivä törmää vähän kaikkeen ikävään, kuten erityisesti lähihoitajien ja avustajien kohteluun. Ja ymmärrettävästi myös palkasta valittelua kuulee päivittäin. Itse olen koittanut hoitaa hommat niinkuin ne minulle kerrotaan kuinka tehdä. Uupumus tuolla on ihan tosiaan aistittavissa. Ensinnäkin työvuoroja jaetaan aika mielivaltaisesti ilta-aamu-ilta-aamu. Olisi edes viikko aamua, 2 vapaata ja viikko iltaa. Ei vissiin onnistu siten, koska joka vuorossa pitää olla sh.

 

Ja osaa ne omaisetkin muuten olla inhottavia, jollei muut työntekijät Hymyile siinä sitten kun olet nukkunut 4 tunnin unet ja jonkun asiakkaan lapsi tulee selittämään... Silti kun muistaa asiakaspalveluasenteen.

 

Minä olen "kiintynyt" tuolla muutamaan vanhukseen, mutta ihan yhtä lailla vietän aikaa ja auttelen kaikkia, tietenkin. En yhtään ymmärrä mielipiteitä, että työ ei saisi olla "vaan" työtä. Tuolla ainakin se työ käsittää myös sen kuuntelemisen ja totta kai kun ollaan tekemisissä toisen ihmisen kanssa, niin resurssien mukaan heidän kanssaan juttelee jne. Silti kotiin lähtiessä osaan pikku hiljaa ottaa sen asenteen, että huomenna takaisin, tuo on vain työtä. Lähihoitajaksi jos haluaa, niin tarvitaanhan siinä empatiakykyä. Kyllä noiden inkot varmaan vaihtaisi ihan kylmäkin ihminen, mutta luulen, että sellainen ihminen ei kauaa viihtyisi työssään.

 

Pelottaa nämä jutut hieman kieltämättä. Olen ollut aiemmin siis lasten ja nuorten parissa, lisäksi vapaaehtoisena vanhuksien kanssa. Mun mielestä työ nimenomaan ei saa olla sitä, että juostaan paikasta toiseen hoitamassa ja unohdetaan itsensä kokonaan. Taukoja ja huumoria pitää olla. Vielä n. vuosi jäljellä ja varmaan vielä pariin paikkaan ainakin saan mennä katsomaan menoa.

 

Varmaan tuli tosi sekava teksti, mutta olen kans väsynyt...

[K.U. Sijainen]

Ninnu 80:n kirjoituksesta tuleekin esiin se, mikä on hoitotyössä vaikeinta. Eli se, että olet "ammatillinen" ja kuitenkin empaattinen ihminen. Siihen on mielestäni vain yksi lääke: aika (ja kokemus). Itsellä "kauhua" aiheutti etukäteen kuolevan tai kuolleen kohtaaminen. Nykyään koen tilanteen juhlalliseksi, kun pitkän elämän uuvuttama nukkuu pois. Yritän päästä hyvästelemään tutuksi tulleet asiakkaani.

Ne asenneongelmat eri vakanssilla olevaa työkaveria kohtaan ovatkin sitten jo toinen juttu. Selkeä työpaikkakiusaaminen on katkaistava, jo lainkin mukaan. Huonoon ilmapiiriin ei taida auttaa mikään muu, kuin avoimesti ongelmien nosto pöydälle vaikka yhteispalaverissa. Jos sekään ei auta, niin nostaisin kytkintä ja kertoisin lähtiessäni syyn. Jos henkilökunta ei pysy, niin kyllä jossain vaiheessa aletaan johdon taholta toimia.

Kunnioitetaan toinen toisemme työtä. Kaikkien työpanosta tarvitaan.

 

[koati]

"Suurimmaksi osaksi työpäivistä en syö tai käy wc:ssä, koska haluan olla potilailleni läsnä ja hyvä hoitaja."

 

Tämän täytyy olla trolli, vai miksi niitä nyt sanotaan.

[Vieras: sari eklund]

Olen ollut hoitoalalla vanhustyössä yli 15 vuotta ja nyt viimeaikoina olen tuntenut vahvaa uupumusta ja ollut jopa sairauslomallakin.Uupumus tulee,kun yrittää omalla työllään pelastaa koko työyhteisönsä,koko osaston vanhukset tai parsia kasaan jopa koko vanhustyön ongelmakohdat. Olen oppinut vuosien myötä ummistamaan silmäni joiltakin epäkohdilta...on ollut pakko...tai muutoin käy hullusti....vieläkin hullummin kuin nyt.Olen oppinut,että teen oman työni niin hyvin kuin pystyn...muiden työhön en pysty vaikuttamaan muuta kuin omalla esimerkilläni! Jotkut tosiaankin "vain käyvät" töissä...heistäkin osa tekee työnsä hyvinkin mallikkaasti...toiset käyvät työssä vain rahan takia ja sen ikävä kyllä huomaa.Esimiehen tuki,tietämys ja ymmärtämys ovat hurjan tärkeitä ja tärkeää olisi myös,että esimies tietäisi mitä yksikössä todellisuudessa tapahtuu eli olisi perillä myös perustehtävästä eikä vain istuisi kopissaan hallinnollisissa tehtävissä. Hoitotyö on tiimityötä ja tiimin jäsenten on vedettävä yhtäköyttä...myös sen esimiehen.