Uupuneen hoitajan tarina

[Vieras: Vieras]

07 Nov 2014 - 17:48 Julma sanoi:

Kannattaako sitä duunia ihan noin rankasti ottaa? Loppuen lopuksi se on kuitenkin vain työ.

vai että saikuksi opiskelet? hohhoijjaa, ihmiskeskeinen työ ei voi olla "vain työtä". ammatti-minä voi ja pitää olla mutta jos on "vaan töissä" sekin pitkän päälle rasittaa. mietippä ammattisi uusiksi...

 

Voi taivas näitä Florenceja. Vuosi 2014.

 

Millä perusteella on automaattisesti jotenkin huono hoitaja, jos identiteettiin kuuluu jotain muutakin kuin se oma duuni? Tai toisin päin, millä perusteella on hyvä hoitaja, jos on alati itkevä hermoraunio? Tämä tietenkään näitä hermoraunioita syyllistämättä, mutta kyllä mun omassa elämässä prioriteetit on jossain ihan muualla kuin työpaikalla.

 

 

 

- juurikin näin. Takana yli 20 vuotta hoitoalalla ja mielenterveyspuolella. Juuri se, että prioriteetit ovat jossain muualla kuin työpaikalla pitävät pään kasassa. Jos työ on noin tuskallista ja itkemiseen asti rankkaa, voisi tehdä johtopäätöksiä ammatinvalinnan suhteen. Huonoihin esimiehiin ei auta kuin yksikön vaihto tai luottamusmies/työsuojelu.

[Vieras: hoitsukka]

Itse olen töissä psykiatrisella osastolla jossa ajoittain varsinkin kuormittavaa eikä hoitajan työtä pysty tekemään jos työhön ei olisi mitään muuta motivaatiota kuin että sinne menee  jotta rahaa saa, mutta olen huomannut monilla hoitoalan ihmisillä olevan työn ihan liikaa esillä joka paikassa. Itse työpaikan oven suljettuani työt jää sinne. Tottakai jotkut työasiat jää pyörimään mieleen työpäivän jälkeen mutta kyllä ne pian unohtuu jos oma arki ja elämä on hyvää, ei elä työtään varten, osaa pitää huolta itsestään, keksii työlle vastapainoa ja on realistinen. Kaikkia ei voi pelastaa eikä pidäkään ja kuulostaa julmalta mutta kyllä mun potilaiden asioista huolehtiminen ja murehtiminen jää sinne työpaikalle ja vapaa-aikana nautin elämästäni ja on ystäviä jotka ei ole pelkästään hoitoalalta eli ei tule vapaa-aikana puheen aiheet liittymään työhön. Jos työpaikalle mennessä alkaa jo itkua tuhertamaan niin kyllä silloin on elämässä jotain pielessä ja kannattaa miettiä alanvaihtoa. Työ on kuitenkin vaan se 8h päivässä,tai no vaan ja vaan mutta tiedätte mitä tarkoitan. 

[-VF-]

Se on jännä, miten nämä "työ on minulle tärkeintä maailmassa ja tämä on suurta kutsumusta" -höpöttelijät ovat niitä ensimmäisiä, jotka itkevät työuupumuksesta ja jäävät pitkille sairauslomille sen vuoksi. 

 

Hoitotyö on ihan samanlaista työntekoa kuin mikä muu työ tahansa. Kutsumukset ja muut hörhöilyt kannattaa tunkea sinne minne aurinko ei paista, sillä niillä ei laskuja makseta eikä ruokaa osteta.

[Vieras: Hessu]

38 vuotta pitkäaikaispotilaiden osastolla jossa melkein kaikki potilaat liikuntakyvyttömiä. kyllä aluksi mietin mihin olin oikein joutunut työ oli todella rankkaa ja työpäivän päätyttyä oli kyllä väsymys tuttu tunne. pikkuhiljaa siihen kyllä tottui, mutta kun yövuorossakin oltiin yksin aamulla sänky oli kyllä maailaman paras paikka, kyllä sitä montakertaa oli tippa linssissä.    Alkuvuosina pomo oli kyllä huipputyyppi parempaa ei vois kuvitella, mut kyllähän sielä oli joitain kavereita jotka aiheuttivat usein pahaa mieltä silloin tunsi itesenensä huonoksi ihmiseksi, 

Mutta siellä ne vuodet kuluivat, mut kyllä väsymys oli usein tuttu tunne. Myöhemmin siirryin osastolle jossa oli pitkäaikais- kuntoutus -  ja saattohoitopotilaita, vähän helpompaa ehkä. mutta kun pomovaihtui jasattui olemaan sellainen jolla tahtoi olla suosikki hoitajansa ja en todellakaan kuulunut niihin. sielläkin oli sitten hoitajia jotka saivat kyllä aikaan pahanmielen., tiettyjen tyyppien kanssa työskentely oli tosi väsyttävää. sitten minulla kävi hyvä tuuri , kun pääsin tekemään pelkästään yövuoroja siinä kului 15 vuotta, muutta pidin siitä, kyllähän sitä oli todella väsynyt joittenkin öiden jälkeen. Yövuorossa oli vain oli vain yksi hoitajakaverina niin oli helpompaa. Mutta sitten kun alkoi terveys reistaamaan kun ikää karttui, kun joutui tekemään vuorot kipulääkkeiden voimalla ja nukkumaan unilääkkeen avulla kun valvottavia öitä oli 5 niin oli pakko saada nukkua, mut kyllä väsymys oli silti jokapäiväinen vieras. lääkäriin sit vaan sanomaan että enää en jaksa kyllähän ne jotku yrittivät auttaa toiset vaa kirijotti aina uusia kipulääkkeitä. Mutta sitten 2 selekäleikkauksen ja 1 olkapää leikkauksen ja 3 vuoden taistelun jäläkeen se eläkepäätös sitte tehtiin oli ilonpäivä ku sai eläkekortin käteen, nyt sitten eleämä taas hymyilee.   

[Keep the faith]

Mutta työni ei voi olla koko elämäni, enkä tee sitä itseni kustannuksella, teen sitä omien voimavarojeni puitteissa. Kun suljen työpaikan oven, en ole enää hei hoitaja, eikä se tee minusta huonoa hoitajaa siksi, että minulla on oma identiteettini - en ole työni, eikä työni ole minä. Kukin taaplatkoon tavallaan, mutta kyllä, se on vain duuni. Kenelläkään ei ole varaa nostaa itseään jalustalle toisen ihmisen kustannuksella, prioriteetit ovat kaikilla erilaiset eikä se että joku muu tekee/ajattelee toisin, tarkoita sitä että hän on väärässä ja sinä oikeassa. Tärkein työväline on sinä itse, ja se väline on syytä pitää kunnossa.

 

Monta hyvää kirjoitusta, tämä lähinnä itseäni ja itsestäni kertovaa. Voin vain kompata.

 

Omaa oloaan voi ja tulee tarkkailla. Olla rehellinen itselleen ja kantaa vastuunsa voimistaan.

Pidin itse viime keväänä 2kk väliä duuneista, koska koin sen tarvitsevani.

Meillä kaikilla on erilainen psyykkinen itsesäätely, osin äidinmaidosta saatu, osin ammatillisesti kehittynyt ja osin harjoiteltavissa.

 

Konkreettisia asioita ja muutoksia lienee mm. hakeutuminen työterveyshuoltoon, hakeutuminen sen tai muun seurauksena muihin hommiin.

Oman työtavan pohtiminen, oman työnsä asettaminen sille kuuluvaan lokeroon.

 

Persoonasta riippuen työnkierto voi olla vastaus, sopivaa. Joskus on mentävä kauemmaksi, jotta näkee lähelle. Se vaatii ns. munaa, mutta on palkitsevaa.

 

Olen aikuisena kouluttautunut alalle, joten ymmärrys muista hommista ja työelämästä muutoinkin auttaa suhtetuttamaan asiaa. Minäkin kuulun niihin, että hommani hoidan, on hyvä työmoraali, en ole kyynistynyt, pohdin asiaa laajemmilti. Mutta kun ovi menee kiinni, se menee kiinni.

Työaikani merkkaan pilkun tarkkuudella, ruokatauon löydän aina ja kestän painetta, kun useampaa roolia teen ja kiertävänä minulla ei ole ns. omaa työyhteisöä.

Minulla on myös ajatuksia, jotka uskallan sanoa esim. esimiehelleni tai suoraan ylimmälle johdolle. Se on meillä mahdollista, meillä on hyvä henki näiden asioiden suhteen. Olen varsin tietoinen, että ne eivät ole päivänselvyyksiä kaikkialla.

Olen myös sen verran elämää nähnyt, että minua ei pysty syyllistämään yllämainituista.

Koska minulle se on vain työ.

Ei elämäntehtävä, ei koko elämän sisältö, ei haave paremmasta.

 

[Vieras: ex-nurse]

Hyvä kommentti. Itse olen myös ehdottomasti sitä mieltä että hoitajan työ on vain työ. Olen kuitenkin itsekin ollut uupunut, ja vaihdoin myöskin alaa. Olen vielä nuori, valmistuin 22-vuotiaana ja tein joitakin vuosia töitä sairaanhoitajana. Työkokemusta ja elämänkokemusta oli tuolloin sen verran mitä tuon ikäisenä voi olla, kesätyöt, sijaisuudet ym. Olen aina ollut tunnollinen ja halunnut olla hyvä työntekijä. Halusin myös olla hyvä toisille ihmisille ja etenkin potilaille, tehdä työni hyvin.

Työelämässä hoitajien alimitoitus, kiire, huono työilmapiiri ja selän takana puhuminen kuitenkin lävähtivät kasvoille. Tunsin hyvin usein alemmuuden tunnetta, koin etten kyennyt tekemään työtäni tarpeeksi hyvin, kovasta kiireestä johtuen. Monesti joutui ottamaan vastuuta sellaisista tehtävistä, joihin ei ollut vielä valmiutta. Jotenkin sitä vain yritti selviytyä työpäivistä. Ei uskaltanut ilmaista omaa "heikkouttaan" ja kieltäytyä liiasta vastuusta ja työmäärästä, koska selän takana puhuminen pelotti. Vaihdoin työpaikkaa aivan toisenlaisiin tehtäviin. Työtehtävä sisälsi hyvin paljon täysin uuden opettelemista. Työn määrä oli aivan kohtuuton, mutta minulta meni kauan ennenkuin ymmärsin ettei vika ole minussa etten kykene kaikkea hoitamaan, vika on työmäärässä.  Tähän mennessä kerkesin jo uupua, olin kotona hirvittävän itkuinen ja sain fyysisiä oireita stressistä. Kerroin esimiehelle liiallisesta työmäärästä, jotain asialle tehtiin mutta ei tarpeeksi.

Lopulta jätin työpaikan ja lähdin opiskelemaan aivan eri alaa.

Olen oppinut näistä vuosista aivan hirvittävän paljon, ymmärrän että työ on vai työtä ja työasiat tulee jättää työpaikalle kun oven laittaa kiinni. En enää koskaan tule tekemään työtä oman terveyteni kustannuksella. Jos koen epäkohtia niin puutun niihin. Elämä opettaa. Ihmiset vain ovat erilaisia ja kestävät painetta ja stressiä eri tavalla. Olen onnellinen siitä että olen oppinut niin paljon sairaanhoitajan työn kautta, en jaksa enää pienistä stressata. Mutta alalle en aio enää palata, keikkailla silloin tällöin kyllä, mutta en palata. En ennen kuin asiat muuttuvat parempaan. Olen tehnyt lyhyitä sijaisuuksia/keikkoja monenlaisissa paikoissa ja aika samanlaista tuntuu olevan paikasta riippumatta. Liian paljon työtä, liian vähän aikaa ja hoitajia.

Koen, että jos olisin saanut esimieheltä tai vanhemmilta hoitajilta tukea töissä ollessani, olisi se tehnyt työstä huomattavasti helpompaa. Kun joku olisi kysynyt edes joskus että mitä sinulle kuuluu, kuinka olet jaksanut. Se ei vaadi paljon, mutta olisi merkinnyt ainakin itselleni hyvin paljon. Olisin kaivannut tukea, tunsin että jäin ajatusteni kanssa aivan yksin.

Osaan nyt kokemuksen myötä suhtautua työhön ja stressiin aivan eri tavalla ja olen tällä hetkellä hirvittävän onnellinen

Toivon ettei minun kokemustani kuitattaisi vain  "kannattaako sitä duunia noin raskaasti ottaa"-kommentilla. No ei kannata ottaa. Mutta toiset vain kaipaisivat enemmän tukea, etenkin uran alkuvaiheessa. En ymmärrä miksi tähän ei kiinnitetä enempää huomiota.

[Vieras: Sofia]

Olen nyt ollut 12 v. työelämässä ja huomannut selkeää muutosta, kuinka paljon rankempaan suuntaan ollaan menty työmäärissä. Pidin todella työstäni ennen sotea. En jopa malttanut kaikkia lomapäiviä pitää, vaan niitä jäi säästöön. Vaihdoin työpaikkaa, kun olin tyytymätön edelliseen nykyisessä muodossaan. Nyt huomaan että kaikki lomat tulee käytettyä ja tuntuu että sekään ei riittäisi. Olen huomannut muutosta itsessäni, olen huomannut olevani nykyään paljon negatiivisempi kuin ennen enkä sitä haluaisi olla. Elimistönikin on alkanut reagoida paineeseen ja stressiin niin että olen saanut sairauskohtauksen töissä ja joutunut piipaa-autolla päivystykseen kävellessäni verisenä työpaikan käytävällä. Olin kuukauden sairauslomallakin tämän jälkeen liittyen tähän samaiseen ongelmaan.

 

Nykyään aamuisin en jaksaisi herätä (vaikka olisin nukkunut 9 h/yö). Onneksi töissä odottaa aivan ihanat työkaverit (sekä hoitajat että lääkärit), jotka ovat täl hetkel yksi syy etten irtisano itseäni (pankkilainat toki on toinen syy). Tykkään vastaanottotyöstä, siellä potilaat (vai pitäiskö sanoa asiakkaat) ovat pääasiassa kivoja. Puhelintyö on todella henkisesti rankkaa, kun joutuu joskus jo klo 9 aikaan heidän varatessaan aikaa lääkärille tarjoamaan ei oo:ta ja sit me saadaan kaikki paska niskaamme potilaiden turhautuessa, jopa uhkailua saadaan osaksemme. Puhelintyötä on täl hetkellä n. 60-70% työstä. Kun pääsen töistä kotiin jaksan pari tuntia olla hereillä, kun on pakko ottaa päikkärit tai jos en niitä ota, niin olen todella poikki koko illan, en jaksa mitään tehdä. En jaksa enää tavata ihmisiä vapaalla ollessani. Onneksi ei ole perhettä, niin en pode huonoa omaatuntoa siitä ettei ole voimia olla perheen parissa.

 

Kivat potilaat vastaanotolla sekä ihanat työkaverit ovat syy, miksi jatkan kyseisessä työpaikassa. En uskaltaisi vaihtaa työpaikkaa, koska tuskin se työ siitä helpottuu ja lisäksi lisäksi voi olla että työkaverit eivät olisi niin kivoja. Musta on aivan mahtavaa että lääkäritkin pitävät meitä pääasiassa tasavertaisina ja tärkeinä. Voidaan lähteä jopa viettämään vapaa-aikaa joskus yhdessä. Tämä ei ole itsestäänselvyys. Tiedän paikkoja joissa lääkärit kuvittelevat olevansa maailman valtijoita jotka eivät arvosta hoitajia ja voivat kohdella hoitajia miten sattuu.

[kpl]

Osaispa ottaa tän vaan työnä! Koko ajan yritän tsempata itteäni siihen, että kun työpaikan ovi sulkeutuu, niin asioita ei mietitä kotona. Pakko opetella tuota asennetta, muuten palaa loppuun hetkessä..

[Vieras: Pirjo]

Hei

Alkupeäinen krijoittaja kertoi väsymyksestään ja keskustelu menee taas linjaa kuka on "florence" ja kuka ei. Pitkään hoitotyötä tehneenä on jäänyt ihmettelemään sitä, miten vähän meillä on keinoja autta ihmisiä jaksamaan. Juhlapuheita kyllä on. Yllättävän usein arki - ja juhlapuheet eivät kohtaa. Tilastoja kuromituksista/hoitoisuuksista tehdään, mutta miten paljon niillä todella yirtetään vaikuttaa työssäjaksamiseen? Eräs esimieheni kirjasi aikoinaan työterveyshuollon neuvottelussa että "x-lle ei ole tässä organisaatiossa vaihtoehtoisia työtehtäviä". Siihen ei kenelläkään ollut mitään sanottavaa. Mitä jää vaihtoehdoiksi???

 

Miten pysyä työelämässä "jos vastaan hyökyy pelkkää kylmyyttä"? No, tietysti siten, että vaihtaa ammattia, mutta se ei ole kovin yksinkertaista kun ikää ja vaivoja tulee. Tärkeintä mielestäni olisi alkuperäisen kirjoittajan, päästä ko. työyhteisöstä eroon, toipumaan henkisesti ja fyysisesti sekä sitten miettimään mitä elämässä voisi olla vielä tavoittelemisen arvoista. 

 

Se voi olla alanvaihto, työtehtävien vaihto, paluu entisiin tehtäviin tai työn tekeminen eri tavoin. Itse olen miettinyt jo jonkin aikaa siirtymisestä keikkatyöhön, mutta se edellyttää tiettyä pääomaa. Toisaalta voisi tehdä töitä silloin kun se itsestä tuntuu motivoivalta. Tehyn sivuilla on vain oma yritys tai ammatinharjoittajan vaihtoehdot. 

 

Olisi mielenkiintoista kuulla olisiko hoitajalle mahdollista tehdä töitä "Laura Rädyn " malliin, osakaspohjalta tai vastaavasti. Silloin voisi pitää huolta myös itsestään- ehkä.

[jupet]

Vaikuttaahan se tilastointitaakka konkreettisesti yhdellä tavalla... taas yksi aikaavievä työtehtävä lisää.

[Vieras: Joku muu]

Enpä ole vuosiin käynyt tällä foorumilla ja ikäväkseni huomasin saman kuin nimimerkki Pirjo - työhönsä väsyneet halutaan lokeroida hysteerisiksi Florenceiksi joilla ei ole muuta elämää kuin kutsumus ja nimimerkkien takaa löydään aika isolla lapiolla omaa näkemystä muiden anonyymien kanssa huutoäänestyksellä läpi :/  

 

Ehkäpä väsyminen ja kuormittuminen tässä työssä on kaikille niin lähellä, pelottava ja arka aihe että se halutaan nähdä mielellään mahdollisimman kaukana omasta ihanneminästä - se on se mörkö Florence jolla ei ole mitään tekemistä minun kanssani, se on joku ihan muu, minä en väsy, minulle työ on jotain ihan muuta, minun arvoni ovat muualla. 

 

Mutta näin keittiöpsykologin arviolla pelko synnyttää vihaa, agressiota ja puolustusreaktion, muissa ihmisissä ärsyttää juuri se minkä tunnistamme omaksemme mutta haluamme pitää sen piilossa, jota pelkäämme tai emme hyväksi itsessämme. Mitä jos minä joskus väsyn? Hui!

 

Eipä muuta ja käväsempä taas ehkä 10 vuoden päästä täällä uudelleen ( tai sitten en)....

 

Mukavaa syksyä kaikille ja antakaa kaikkien kukkien kukkia  

 

[-VF-]

Enpä ole vuosiin käynyt tällä foorumilla ja ikäväkseni huomasin saman kuin nimimerkki Pirjo - työhönsä väsyneet halutaan lokeroida hysteerisiksi Florenceiksi joilla ei ole muuta elämää kuin kutsumus

Mitä jos se onkin niin, että nämä työhönsä uupuneet uupuvat siksi, että he pitävät työtä suurempana asiana mitä se onkaan? Hoitotyö on ihan tavallista duunintekoa siinä missä vaikkapa putkimiehen työ. Jos sitä pitää korkeamman johdatuksena ja kutsumuksena, niin aivan varmasti työnteon realiteetit lyövät lujaa päin kasvoa.

[jupet]

Ja se että putkimieskin tekee vaan töitä ei todellakaan tarkoita että hän olisi huono niissä putkitöiss ja asiakaspalvelussa tai ettei hän seuraisi lvi-alan kehitystä ja tutkimustuloksia..

[Keep the faith]

Näitä osaa varmasti jokainen löytää netistä, mutta laitetaan nyt varmuudeksi;

http://www.ttl.fi/fi/tyohyvinvointi/tyouupumus/sivut/default.aspx

http://www.mielenterveysseura.fi/files/409/stressiopas_fin_netti.pdf

http://www.superliitto.fi/site/assets/files/7918/super_4_2014_lowres.pdf(s.42)

 

Jäin vielä pohtimaan, voiko asiaa lokeroida sukupuolisidonnaiseksi asiaksi? Onko miehillä vähemmän kiinni duuneissa, monipuolisempi vaihtoehtojen maailma hoitoalalla vai kromosomistoon sidottu kyky elää hetkessä, tehdä hommansa, mennä töistä kotiin?

Vai dokaako suomalainen mies työuupumukseensa, hoitoalalla(kin)?

 

En nyt näillä aamusilmillä löytänyt aineistoa hoitoalan työuupumuksesta, koskien miehiä. Kun alalla on valtaosa naisia, siitä ei kovin helposti mitään löydä?

Sairastuuko naiset siksi, että ovat naisia ominaisuuksineen, vai siksi, että alalla on enemmistö naisia?

Voiko esim. Osku, VF ja jokin muukin kertoa, miksi rivihoitajan hommat jäi ja vaihdoitte muuhun työhön? Oliko valinnoilla mitään tekoa työn sisällön, oman voinnin kanssa? Käsittääkseni nämä eivät pitäisi olla sukupuoleen sidottuja asioita, nämä valinnat, hoitoalallakaan? Siis siten, ettet voi tehdä sitä, tätä tai tota, koska sukupuolesi on este asialle?

 

Muokkaan vielä, että minä en siis epäile valintojanne tehdyn muutoinkaan työuupumuksen tähden.

 

 

 

[kahvikuppi_]

Jäin vielä pohtimaan, voiko asiaa lokeroida sukupuolisidonnaiseksi asiaksi? Onko miehillä vähemmän kiinni duuneissa, monipuolisempi vaihtoehtojen maailma hoitoalalla vai kromosomistoon sidottu kyky elää hetkessä, tehdä hommansa, mennä töistä kotiin?

Vai dokaako suomalainen mies työuupumukseensa, hoitoalalla(kin)?

No ainakin mitä ite oon huomannu niin naiset ovat olleet enemmän tunneherkkiä töissä tapahtuvista asioista ja ottaavat asiat enemmän henkilökohtaisesti kuin miehet. Tekevät työtä ns. enemmän tunteella ja antavat osan itsestään työlle. Työkaveri mulle tätä selitti joskus todella hyvin kun ihmettelin että minkä takia stressaa koko ajan. Tosin sain kuulla sen jälkeen mäkätyksen siitä että sosiaali- ja terveysala ei kaipaa minun kaltaisia ihmisiä jotka tulevat töihin, tekevät hommat ja lähtevät kotiin. Mutta en olekkaan ollut ikinä työuupumuksen takia saikulla

 

Mutta kyllä, kaikki entiset miespuoliset työkaverit ovat olleet juurikin näitä että hyvällä boogilla töihin, tehdään hommat hyvin mitä pitääkin ilman ylimääräistä ja lähetään sillä kellonlyömällä kotiin kun aika näyttää. Ja tuohon dokaamiseen niin ei dokaa.

[Julma]

Lisäksi oma subjektiivinen näkemykseni on, että potilaat osaavat arvostaa näitä ns. veli rento valkoinen -stereotypiaa mukailevia hoitajia ja kokevat saavansa ihan asianmukaista hoitoa. Usein myös työyhteisö sidosryhmineen kokee nämä velikullat mieluisina yhteistyökumppaneina, lukuunottamatta niitä paria pakollista jokasesta työpaikasta löytyvää tiukkanutturaista.

 

Tämä siiitä huolimatta, että joidenkin ketjuunkin kirjoittaneiden henkilöiden mukaan on täysin mahdotonta olla Hyvä Hoitaja™ ilman verta, hikeä ja kyyneleitä.

[dino]

 

Vai dokaako suomalainen mies työuupumukseensa, hoitoalalla(kin)?

 

Tämä hoitajien ja lääkäreiden alkoholin (ja lääkkeiden) käyttö on kyllä pohtimisen arvoinen juttu. Mikä on syy ja mikä seuraus? Miksi lääkärit dokaavat salaa ja miksi työpaikoilla edelleen suojellaan nappeja lääkekaapista popsivia? Miksi hoitajien juomistyyli on sellainen että riskirajat paukkuvat valtaosalta hoitajista sukupuolesta riippumatta? Työuupumusko on perimmäisenä syynä vai pelkästään suomalainen tapa, perinne ja geeniperimä? Poiketaanko me hoitajat jotenkin isosta massasta vai ollaanko me vaan tavallisia kuolevaisia huolimatta siitä että saarnaamme duunissa potilaille alkoholin vaaroista..?

[Vieras: nekku]

Kyllä se myötätuntouupuminen vaan on aika valitettavan tavallista tällä alalla eikä kyse ole mistään Florence-asenteesta vaan ihan niinkin simppelistä asiasta kuin empatia. Myötätuntouupuminen yhdistettynä kiireeseen ja muihin hoitoalan paineisiin voi sitten johtaa kokonaisvaltaiseen työuupumukseen, ellei ole saatavilla työnohjausta yms. Toki tottahan se on, että pitäisi osata se ovi sulkea työpaikalta lähtiessä, vaan ei se mene niin läheskään aina. Tuota artikkelia lainatakseni; on epärealistista ajatella, etteikö suru tai muut vahvat tunteet vaikuta meihin.

 

http://www.uralehti.fi/artikkelit/auttaja-voi-itsekin-v-sy

http://www.ebm-guidelines.com/dtk/ltk/avaa?p_artikkeli=ttl00149&p_haku=akuutin

[Vieras: Vieras]

Itse olen perfektionisti ja samalla rakastan työtäni. Työskentelen nuorten syöpäpotilaiden kanssa ja osaksi siksi työni on myös henkisesti erittäin raskasta. Perheet ovat musertuneita ja potilaat luonnollisesti umpikujassa. Suurimmaksi osaksi työpäivistä en syö tai käy wc:ssä, koska haluan olla potilailleni läsnä ja hyvä hoitaja. En kaipaa vertauksia happinaamareista ensin omille kasvoille ja sitten vasta muiden. Olen katsellut hoitajia, jotka ovat törkeitä potilaille ja istuvat kahvilla jopa puolikin tuntia "koska tauot tulee pitää".

Nautin enemmän rauhoittuneesta perheestä ja hyvinvoivasta nuoresta kuin kahvikupista juoruillen mitä kenenkin mies/lapsi/lemmikki teki eilisiltana. Olen tietoinen siitä että kiire ja työmäärä eivät helpota vaan pahenevat, mutta se on sen ajan murhe.

[Vieras: 24v nainen]

Ihan kuin minun tarinani. Lisämausteena letkautukset 'olet nuori, sinun pitää jaksaa' ja 'sinulla kun ei ole lapsia, niin voit olla aina kaikki joulut sun muut pyhät töissä'. Sairauslomalla olin lähes puolitoista vuotta, kunnes irtisanoin itseni vakituisesta työstä ja lähdin opiskelemaan toista alaa, jolla ei ollutkaan töitä. Pakko oli jotenkin pelastaa itsensä, vaikka ihmiset tulevat minut edelleen kasvokkain haukkumaan ja kertomaan kuinka olen pilannut elämäni lopullisesti, kun vakipaikan jätin. Aina se sattuu, kun haukutaan, mutta muita vaihtoehtoja ei enää ollut. Vaikka joudun olemaan nyt työttömänä, olen sentään onnellinen ja jaksan tehdä kotitöitä, huolehtia hygieniastani, hoitaa eläimeni, harrastaa ja nähdä ystäviä. En ole enää itsetuhoinen riippa puolisolleni. Töihin paluuta olen suunnitellut ja asioita tehnytkin asian edistymiseksi. Jatkossa en aio kestää enää ihan mitä tahansa, koska hoitoalan töitä on muuallakin kuin laitoksessa ja kotihoidossa.

-24v nainen

[Vieras: Vieras]

4,5 vuotta alalla ja myöskin työuupumus takana.. Se johtui kyllä huonosta työyhteisön ilmapiiristä, jatkuvasta työtekijöiden vaihtuvuudesta/puutteesta sekä huonoista esimiestaidoista.. Itse kärsin jo ihan fyysisestikin pahoinvoinnista ennen kuin ymmärsin mennä työterveyshuoltoon vaikka muutama työkaveri sitä oli jo aikasemmin suositellut.. Puolentoista kuukauden sairasloman jälkeen vaihdoin työpaikkaa ja nyt kaikki on hyvin, paitsi paniikkikohtauksia tulee aika ajoin jotka ovat seurausta aiemmasta...

[Vieras: Greyhound]

Itse olen perfektionisti ja samalla rakastan työtäni. Työskentelen nuorten syöpäpotilaiden kanssa ja osaksi siksi työni on myös henkisesti erittäin raskasta. Perheet ovat musertuneita ja potilaat luonnollisesti umpikujassa. Suurimmaksi osaksi työpäivistä en syö tai käy wc:ssä, koska haluan olla potilailleni läsnä ja hyvä hoitaja. En kaipaa vertauksia happinaamareista ensin omille kasvoille ja sitten vasta muiden. Olen katsellut hoitajia, jotka ovat törkeitä potilaille ja istuvat kahvilla jopa puolikin tuntia "koska tauot tulee pitää".

Nautin enemmän rauhoittuneesta perheestä ja hyvinvoivasta nuoresta kuin kahvikupista juoruillen mitä kenenkin mies/lapsi/lemmikki teki eilisiltana. Olen tietoinen siitä että kiire ja työmäärä eivät helpota vaan pahenevat, mutta se on sen ajan murhe.

 

Mielestäni kannattaa myös hoitaa sitä omaakin hyvinvointia siellä työpäivän aikana, syöden, juoden sekä käyden vessassa mikäli siihen tarve vaatii, ottaen pienet breikit, kun huolehdit itsestäsi niin jaksat kantaa vastuuta myös asiakkaistasi. 

 

Vaikea kuvitella että jaksaisi esimerksiksi seuraavat 20-vuotta 3-vuorotyössä kaikki työpäivät syömättä ja vessassa käymättä, anteeksi nyt vain mutta kuulostaa jo oudolta. 

[Keep the faith]

Ei läsnäolo ja potilaan tukeminen ole millään tavalla ristiriidassa sen kanssa, etteikö omasta hyvinvoinnistaan ja työelämän perusasioista, kuten ruokatauoista ja wc-käynnistä, voisi huolehtia.

Esimiestyöllä on suuri merkitys tässäkin asiassa, toivottovasti osaavat tukea näitä ihmisiä, jotka eivät itse ymmärrä huolehtia omasta hyvinvoinnistaan.

 

Useammassa tekstissä on ollut puhetta nuoresta iästä, perheettömyydestä. Ehkä meitä perheellisiä suojaa tietyllä tavalla se, että maailmassa ja elämässä on muutakin kuin työ? Siis terveellä tavalla, tarkoitan. Ei ole mitään harhaluuloja omasta paremmuudestaan, omasta työpanoksesta.

Työ on osa elämää, päivittäistä tuntimäärä, ja kun oven sulkee, on siellä oma lapsi tai lapset, lemmikit, kellä puoliso, perhe, ystävät jne.

 

En tiedä, kunhan pohdin.

[kahvikuppi_]

Suurimmaksi osaksi työpäivistä en syö tai käy wc:ssä, koska haluan olla potilailleni läsnä ja hyvä hoitaja.

Typerää.

[jupet]

Kusihädässä ja nälkäisenä olet luultavasti aika huono ja hajamielinen hoitaja.