Elämästä ja kuolemasta

[holo]

Kun hoitaja kohtaa kuolemaa työssään, onko hänellä oikeus olla surullinen? Kuolemaan liittyy aina tunteita ja etenkin pitkän potilaskontaktin jäljiltä hoitaja on luonut jonkinlaisen tunnesiteen potilaaseensa. Onko siis oikein, että hoitaja suree potilaansa kuolemaa?

Näen kuolemassa tietyn kaksijakoisuuden. On surullista, jos pieni lapsi kuolee, ennen kuin on oikeastaan ehtinyt elääkään €â€œ on myös surullista, kun vanhus kuolee. Kuitenkin toisinaan kuolema tuo potilaalle tai hänen läheisilleen suuremman helpotuksen kuin mitä kuoleman aiheuttama suru ja tuska ovat. Hyvänä esimerkkinä on äitini isäpuolen kuolema.

Äitini isäpuoli sairasti Alzheimerin tautia, joka vähitellen paheni. Hän oli iso ja voimakas mies, niin fyysisesti kuin luonteeltaankin, eikä äidinäitini ollut aina helppoa häntä hoitaa €â€œ voitte itse kuvitella, mitä on kun iso mies on henkisesti pikkulapsen tasolla. Kun hän sitten lopulta kuoli €â€œ olin niihin aikoihin noin kuuden vanha €â€œ muistan hyvin, miten helpottuneen näköinen mummini oli. Hänen kymmenvuotinen urakkansa, joka vuosien saatossa oli käynyt aina vain raskaammaksi niin fyysisesti kuin henkisestikin, oli ohi. Hän jopa lopulta itse myönsi sen, että oli helpottunut miehensä kuolemasta.

Toinen esimerkki on ystäväni koulutoverin itsemurha. Kyseinen nuori mies oli koko ikänsä sairastanut vakavaa sairautta, josta ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta parantua. Hän kesti aikansa, mutta tieto siitä, ettei hän välttämättä eläisi edes 20-vuotiaaksi oli hänelle liian selkeä ja niin hän lopulta tappoi itsensä, jättäen jälkeensä kirjeen.

Ystäväni kertoi koulutovereittensa reaktiosta tähän tapahtumaan. Monet olivat sitä mieltä, että tuo nuori mies oli toiminut varsin itsekkäästi koska €ei ajatellut yhtään, miltä muista tuntuu €. Tässä voimme kuitenkin kysyä, eikö ihmisellä ole oikeutta päättää elämästään ja niin tahtoessaan elämäänsä? Etenkin kyseisen nuorukaisen tilanteessa olisin itse hyvinkin saattanut tehdä samanlaisen ratkaisun, etenkin kun hänen sairautensa oli varsin kivuliasta laatua ja kaikki ne lääkitykset, joita hänellä oli, turruttivat hänen mieltään.

Mikä on siis ihmisen oikeus? Olemmeko tilivelvollisia muille omasta elämästämme? Onko meillä päätösvalta vai olemmeko me sidottuja yhteiskuntamme monista palasista rakentuvien normien noudattamiseen oman itsemme kustannuksella?

Jotkut perustelevat itsensä tappamisen vääräksi uskonnolla €â€œ esimerkiksi katolilaisten mielestä itsemurha on yksi kuolemansynneistä ja itsensä tappanut joutuu helvettiin. Feodaaliajan Japanissa taasen seppukun tekeminen oli joskus ainoa kunniallinen asia, minkä ihminen saattoi tehdä ja oikeamielinen ihminen syntyi uudelleen ihmiseksi, eikä esimerkiksi koiraksi. Viikinkien Valhallaan ei päässyt, jos tappoi itsensä, paitsi jos tappoi itsensä miekalla jonkin hyvän syyn perusteella.

On ymmärrettävää, että kuolema herättää ihmisissä suuria tunteita. On myös toisaalta valitettavaa, että niin monet ihmiset pelkäävät kuolemaa €â€œ jopa liian paljon nauttiakseen siitä, mitä elämä voisi antaa. Minulle se on vain osa elämän kiertokulkua eikä siinä ole mitään mystistä tai pelättävää €â€œ se tulee kun on tullakseen, mutta sitä odotellessa voi nauttia elämästä kaikin mahdollisin tavoin.

On harvoja, jotka eivät jossakin elämänsä vaiheessa kohtaa kuolemaa muutenkin kuin omakohtaisesti. Muistan itse ensimmäisen vainajani ja sen, miten erikoiselta tilanne tuntui €â€œ muistan jopa, miltä kyseisessä huoneessa tuoksui. Se oli voimakas elämys nuorelle hoitajanalulle, mutta se toisaalta opetti myös minulle, ettei kuolema ole mikään suuri mysteeri, vaan pikemminkin rauhallinen tila, johon ihminen vaipuu.

Muistan, miten käteni hieman tärisivät, kun pesimme vainajan, laitoimme hänelle lapun varpaaseen, puimme hänet ja peittelimme valkoisella paperiliinalla. Sitten ryhdyin miettimään, miksi minua oikeastaan jännittää, enkä enää keksinyt mitään syytä jännittää. Sen jälkeen olen nähnyt monia vainajia €â€œ toiset vain niinsanotusti €pois nukkuneina €, toiset huomattavasti rajumman kuoleman saaneina. Mielestäni ainoa merkityksellinen asia on, onko vainaja elänyt mielestään hyvän elämän.

[Vieras: Toimi]

Kolumnin alku kehoitti miettimään hoitajan oikeutta tuntea surua potilaan kuoleman johdosta. Harvemmin kuolintapauksia kenenkään hoitajan työssä tulee niin paljon, että olisi parempi sivuuttaa tapahtunut. En ole ihan varma kutsuisinko suruksi sitä tunnetta mikä itselle tulee kun potilas on kuollut. Aina ne kuolintapaukset ovat jotenkin jääneet mieleen. Kuolleista potilaista muistan joistakin kasvot, asennot ja jotkin pienet erityisyydet. Jokaisesta on jokin pieni muistikuva jäljellä.

Viimeisin kuolintapaus kohdallani sattui potilaalle, jolla ei ollut elossa olevia sukulaisia. Kun häntä tultiin hakemaan ruumishuoneelle, seurasin sivusta ja mietin, että minä ainakin muistan tämän. Ehkä se oli surumielistä, mutta jotenkin tuntui tarpeelliselta muistaa. Ehkä kyse oli myös jonkinlaisesta vainajan saattamisesta, vaikka saatoin vain katseellani ja ajatuksissani. Joskus mietityttää, että mitenkä ambulanssissa töissä olevat hoitajat työstävät esim. tuloksettomia elvytysyrityksiä. Hehän lähtevät paikalta pois ja poliisi hoitaa loppuun. Tosin eivätpähän myöskään tunne potilasta. Tuleeko ambulanssityössä suhtauduttua kuolemaan jotenkin kevyemmin. Tämmöistä tuumailin.

Kiitos kolumnista! Sisälsi myös hyvän kysymyksen oikeudesta kuolla, mutta minä tartuin tähän suruun.

[krissy]

Ambulanssi- ja päivystyspolityö ovat kai siinä mielessä samanlaisia, että molemissa kohtaa äkillistä kuolemaa eikä juuri ole ehtinyt minkäänlaista tunnesidettä potilaaseen muodostua. Ihan tapauksesta riippuen potilaan kuolema voi olla kova paikka. Jos potilas on nuori ja aikaisemmin terve, esim. kolaripotilas, hänen kuolemansa tuntuu pahalta. Iäkkään monisairaan potilaan kuolema, oli se kuinka äkillinen tahansa, on helpommin hyväksyttävissä. Hyvin harvoin kuitenkin jää miettimään, olisiko jotain voinut tehdä paremmin tai toisin ja näin pelastaa potilas. Tiimi on aina tehnyt parhaansa ja se siitä. Nuorena hoitajana ehkä asioita tuli vietyä kotiin, mutta ajan myötä sekin jää. Varsinaisesti surua potilaan kuoltua olen tuntenut hyvin harvoin, joskus tosin saattaa tulla kyynel silmään omaisten surua katsellessa mutta se ei ole sama asia. Ja mielestäni hoitajalla on oikeus surra potilastaan, se on ymmärrettävää jos takana on pitkä hoitosuhde.

Mitä tulee oikeuteen kuolla, mielestäni jokaisella on oikeus päättää omasta elämästään ja siis myös kuolemastaan. Ja voin jopa sanoa että ymmärrän hyvin sellaisen ihmisen ratkaisun, joka on vakavasti sairas ilman toivoa paranemmisesta ja kivuissa ym. Joskus kuolema voi olla helpotus.

[Vieras: Marsalkka]

Ei tunnu tuntemattoman kuolema miltään, enkä ajattele keikkoja kotona ainakaan muuten kuin opin kannalta pohtien. Ei saa antaa tunteiden olla mukana.

Lapsipotilaat ovat tietenkin eri juttu...niihin tulee suhtauduttua hieman eri tavoin. :-

[eh-neito]

Joskus mietityttää, että mitenkä ambulanssissa töissä olevat hoitajat työstävät esim. tuloksettomia elvytysyrityksiä. Hehän lähtevät paikalta pois ja poliisi hoitaa loppuun. Tosin eivätpähän myöskään tunne potilasta. Tuleeko ambulanssityössä suhtauduttua kuolemaan jotenkin kevyemmin.

Ambulanssissa on tosiaan helpompaa suhtautua kuolleeseen potilaaseen koska potilaskontaktit ovat niin lyhyitä eikä potilasta useimmiten tunne ollenkaan. Tosin lapsethan ovat aina poikkeus. Sanoisinkin ettei se kuollut potilas useimmiten ole se joka tekee tilanteen vaikeaksi, vaan jos jokin nostattaa tunteet pintaan niin se ennemminkin tapahtuu omaisten reaktioiden kautta - heidän tunteensa koskettavat enemmän kuin esim. se olohuoneen lattialla makaava vanhus jota turhaan yritettiin elvyttää, ja jota ei koskaan edes nähty hengissä. Tietenkin poikkeuksia on, mutta aika usein se menee näin.

Itse koenkin että niihin potilastapauksiin, jotka oikeasti ovat minua koskettaneet, harvoin on liittynyt kuolemaa. Kyse on ennemminkin ollut hädässä olevasta ihmisestä joka on tuntenut turvattomuutta, pelkoa ja on ollut (vakavasti?) sairas.

Jokaisen meistä pitää muistaa pitää itsestään huolta kun kohtaamme vaikeita hetkiä työssämme. Työparin/-kavereiden kanssa kannattaa puhua koko keikka/tilanne läpi - ketään syyttämättä. Kannattaa muistaa: jokainen meistä voi tehdä pieniä virheitä, mutta katastrofiin tarvitaan kokonainen tiimi.

[eh-neito]

Lisäyksenä vielä (Hölön asettamaan kysymykseen); tottakai hoitaja saa surra sitä, että hänen potilaansa on kuollut. Olemmehan kaikki ihmisiä. Eikä se tarkoita sitä, että on jotenkin huonompi hoitaja jos joskus joku tilanne/tapaus koskettaakin vähän normaalia enemmän.

Onko sitten itsensä tappaminen väärin? Mielestäni tähän ei ole mustavalkoista vastausta. Jos jollakin henkilöllä oikeasti menee TODELLA huonosti, hän vaikka sairastaa jotain vakavaa sairautta ja aiheuttaa vain rutkasti harmia ympärilleen (vähän ilkeä sanavalinta, mutta kai te ymmärrätte pointtini...), niin ymmärrän täysin että kyseinen henkilö saattaa päättyä sellaiseen ratkaisuun. Itse varmaan punnitsisin läheisilleni aiheuttamaa tuskaa (vrt. ennen/jälkeen) jos tuollainen ratkaisu joskus tulisi mieleen.

[Cardina]

Aina ne kuolintapaukset ovat jotenkin jääneet mieleen. Kuolleista potilaista muistan joistakin kasvot, asennot ja jotkin pienet erityisyydet. Jokaisesta on jokin pieni muistikuva jäljellä.

Viimeisin kuolintapaus kohdallani sattui potilaalle, jolla ei ollut elossa olevia sukulaisia. Kun häntä tultiin hakemaan ruumishuoneelle, seurasin sivusta ja mietin, että minä ainakin muistan tämän. Ehkä se oli surumielistä, mutta jotenkin tuntui tarpeelliselta muistaa. Ehkä kyse oli myös jonkinlaisesta vainajan saattamisesta, vaikka saatoin vain katseellani ja ajatuksissani.

Joku viisas (jonka nimeä en muista, minä dementti) on sanonut, että ihminen on olemassa niin kauan kuin hänet muistetaan... niin kauan kuin hän on jonkun mielessä.

Voiko joku viedä toiselta oikeuden surra? Ja miten se voisi tapahtua? Jos kieltää suremisen, niin estääkö se surun kokemisen? Voiko tunteita hallita? Jokaisellahan on oikeus omiin tunteisiinsa - on eri asia, miten niitä sitten ilmentää...

Olen itsekin törmännyt samaan kuin Hölö; omaiset ovatkin helpottuneita, kun uuvuttava saattohoito päättyy...  Saattohoidossa omaiset otetaan huomioon, mutta entäs silloin, kun ihminen kuolee "saappaat jalassa"....

[Vieras: Lähihoitaja v62]

Minulla on henkilökohtainen kokemus kuolemasta, tyttäreni kuoli 12h jälkeen synnytyksen. Itse olin silloin 23vuotias ja olin aivan sekaisin surusta. Silloin kuolema tuntui todella pahalle, kun se tuli niin äkkiä ja ilman suurempia varoituksia. Mutta vuosi sitten isäni kuoli syöpään, silloin koin että hän pääsi kärsimyksistään. Tuskat olivat todella kovat, kun syöpä oli levinnyt koko kehoon. Olimme isäni arkulla jättämässä hyvästit, hänellä oli helpotuksen hymy kasvoillaan ja ruumis oli kaunis omalla tavallaan. Olin sairaalassa pessyt ja laittanut yhden vainajan kuntoon, silloin tuntui myös helpottavalta kun vainajalla oli ollut hirveitä tuskia. Ensimmäinen kertaa näin ruumin, joka oli vielä lämmin. Opiskelu aikana tuntui pahalle kun laitoimme nukkea vainajana kuntoon, jotenkin tuntui että niin vakavalla asialla ei saa leikkiä vaikka kysymyksessä olikin opetustilanne.

[Cardina]

Suosittelen Martti Lindqvistin kirjaa "Surun tie". Sain kirjan yhdeltä tosi ystävältäni ja tuo kirja on oikeasti lohduttava. Myös ML:n "Kuolemaa väkevämpi" on lukemisen arvoinen...

Lapsen kuolema. Olen sanaton -    ...lämpimiä myötätuulia toivon Sinulle

[Vieras: Toimi]

Joku viisas (jonka nimeä en muista, minä dementti) on sanonut, että ihminen on olemassa niin kauan kuin hänet muistetaan... niin kauan kuin hän on jonkun mielessä.

Ehkä mulla on vähän tällainen ajattelutapa. Erityisesti siinä mainitsemassani tapauksessa kun ei ollut muitakaan, jotka muistaisi. Jonkin verran työkavereiden kanssa muistellaan menehtyneitä potilaita - joskus vuosienkin päästä tapahtuneesta. Yllättävää, miten ne asiat piirtyvät mieleen yhtä kirkkaasti kuin eiliinen päivä.

[Cardina]

Käydessäni eräällä hautausmaalla katson myös samalla läpi monen potilaankin haudat ja mielessäni muistelen heitä; mitä he sanoivat, mistä he pitivät ja mistä eivät, millaisia omaisia heillä oli ja miten he loppujen lopuksi kuolivatkaan. Millaisen elämän he elivät jne. Ihmeellistä miten sitä pystyy muistamaan yksityiskohtia...

[Teemu]

Tänään aamulla sain tiedon, että äitini eno, joka oli minulle sama kuin pappa, oli kuollut aamulla portatiiville. Hän asui kotonaan, koska ei suostunut muuttamaan palvelulaitokseen. Samaan aikaan kun puhelin soi, olin juuri ajamassa menossa B-keikalle toisaalle. Oli muuten vähän sekavat fiilikset keikalla ollessa ja varmaankin asian käsittely siirtyy siihen, kunnes pääsen duunista pois?

[Vieras: Toimi]

Nuorempana sitä alitajuisesti piti itseään ja läheisiään kuolemattomana. Jossain vaiheessa sitten oivalsi, että läheisistä ihmisistä ne vanhimmat eivät ainakaan ole kuolemattomia. Hoitotyössä on joutunut eri-ikäisten potilaiden kuoleman kanssa tekemisiin ja ei enää pidä itseään kuolemattomana.

Kuoleman kohtaaminen on tänä päivänä etuoikeus. Tavalliselta tossunkuluttajalta kuolema on kätketty sairaaloihin. Harvemmin omaisilla on mahdollisuutta edes nähdä vainajaa. Vainajaa katsoessa sitä jollain tavalla katsoo myös itseään. Kuolema on peili, joka näyttäytyy harvoin. Sanotaan, että tietoisuus omasta kuolevaisuudesta aiheuttaa ihmiselle ahdistusta ja olisi myös kaikkien ahdistusten alku ja juuri. Kuoleman kohtaaminen on kuitenkin omalta osaltani auttanut tämän ahdistuksen käsittelyssä. Miksi kuolema piilotellaan?

Kyllähän päivittäin saamme lukea lehdistä ja lööpeistä mitä hurjempia juttuja pahoista onnettomuuksista ja sotakuolemista ja puukotuksista, mutta näissäkin kuolema jää vain sanaksi tai numeroksi. Jos sittenkin media syventyy muistelemaan joitakin tiettyjä onnettomuuden uhreja tuoden esiin heidän elämänvaiheitaan, niin silti kuolema jää piiloon. Usein kuolema koetaan vääryytenä.

Öisiä pohdintoja.

[holo]

Tänään aamulla sain tiedon, että äitini eno, joka oli minulle sama kuin pappa, oli kuollut aamulla portatiiville. Hän asui kotonaan, koska ei suostunut muuttamaan palvelulaitokseen. Samaan aikaan kun puhelin soi, olin juuri ajamassa menossa B-keikalle toisaalle. Oli muuten vähän sekavat fiilikset keikalla ollessa ja varmaankin asian käsittely siirtyy siihen, kunnes pääsen duunista pois?

Otan osaa, Teemu. Koita jaksaa.

[Cardina]

Nuorempana sitä alitajuisesti piti itseään ja läheisiään kuolemattomana. Jossain vaiheessa sitten oivalsi, että läheisistä ihmisistä ne vanhimmat eivät ainakaan ole kuolemattomia. Hoitotyössä on joutunut eri-ikäisten potilaiden kuoleman kanssa tekemisiin ja ei enää pidä itseään kuolemattomana.

Elämä ei ole itsestäänselvyys! Sen kun ymmärtää, niin arvostaa elämää uudella tavalla ja myös nauttii siitä uudella tavalla (ottaa hetkistä kiinni, eikä tahdo tappaa - Hassisen koneen sanoin)

"Ei kerro valosta vain laulu elämän

ei vaikka kuolema on sointu pimeän

vaan aina ensi sävelestä lähtien

se muistaa näppäillä soinnun sinisen

En silti odota ja toivo hämärää

en vaikka kauniimpana kaiken silloin nään

mä tahdon nousta ylös kanssa auringon

ja täyttää sen mikä täytettävä on."

             (Timo Kiiskelä; Sointu sininen - Samuli Edelman tulkitsee)

[Vieras: Pölhö]

Kuolevan potilaan tai vainajan kohtaaminen koskettaa varmasti jokaista. Ainakin ensimmäisillä kerroilla, väittivätpä sitten parkkiintuneet (ensi)hoitoalan ammattilaiset mitä tahansa. Joillain erikois- ja ammattialoilla kun on myös se ongelma, että kasvonsa pitää säilyttää, vaikkei siihen olisi oikeasti tarvetta.

Vaikka kokemustakin olisi karttunut, niin kuolema koskettaa aina viimeistään silloin kun se menee tarpeeksi "läheltä". Esim. työtehtävä saa aikaan mielleyhtymiä omista omaisista yms. Vastaavaan ilmiöön törmää esimerkiksi sairaankuljetuksessa toimivissa pienten lasten vanhemmissa, lapsipotilaiden aiheuttaessa muutenkin jo suuria tunteita. Harvoin kuitenkaan tabiskeikalle sentään mennää koko matkaa kahva edellä..

Onko sitten hoitajalla oikeutta kokea surua tai muita tunteita? En näe mitään syytä miksei olisi. Tuskin kukaan voi tilanteen koskettavuudelle pokerinaaman pitämisen jälkeen paljoakaan. Tämän jälkeen asia on oman käsitykseni  jälkeen prosessoitava läpi. Eli on aivan sama, kuinka paljon kaveri nostaa penkiltä tai omaa henkistä kanttia. Töitä ei saisi viedä kotiin, mutta joskus asiat on pakko järjestellä. Tämä pätee myös työyhteisöön. Omasta näkövikkelistäni kommentoitakoon, että tilanne jossa perinteisen alapäähuumorin ja ikuisen suunsoiton perinteinen työympäristö on hiljaa edellisen työtehtävän luonteesta johtuen on hyvin lämmin ja vaikuttava.

-Pölhö

[Vieras: kepa]

Niin kai se on, että vähän vieraammankin ihmisen kuollessa herkistyy ajattelemaan omaa elämäänsä ja läheisiään. Aika pienestähän se on monesti kiinni, kuka täällä vielä huomisenkin näkee. Myönnän itsekin hautajaisissa surreeni jo etukäteen sitä mahdollisuutta, että seuraavan kerran istun itse lähiomaisten joukossa. Joskus osa kyyneleistä johtuukin juuri sen ajatuksen ahdistavuudesta. Enkä taida olla ainut?

Lapset ovat oma lukunsa kuoleman edessä. Siihen ei varmasti koskaan totu. Jokaisen menetetyn lapsipotilaan  muistan. Ja heidän vanhempansa myös. Nyt kun on omiakin lapsia, väkisinkin tulee miettineeksi mikä minun lapsiani varjelee. Ja se, miten itse voisi koskaan selvitä vastaavassa tilateessa. Onneksi kaikkien ei kuitenkaan tarvitse kokea asioita samalla tavalla pystyäkseen olemaan tukena ja apuna. Tärkeintä kai onkin aito halu olla läsnä ja se, että osaa käyttää ammattitaitoaan. Siihen nyt kumminkin kuuluu yhtähyvin kädentaidot ja kaikki "hoitotemput" kuin myös se, että malttaa kerrankin olla hiljaa ja kuunnella.

[Ketorin]

Tärkeintä kai onkin aito halu olla läsnä ja se, että osaa käyttää ammattitaitoaan. Siihen nyt kumminkin kuuluu yhtähyvin kädentaidot ja kaikki "hoitotemput" kuin myös se, että malttaa kerrankin olla hiljaa ja kuunnella.

Tässä mä olen täysin samaa mieltä. Ja tilanteessa, jossa ollaan surevien omaisten kanssa, täytyy osata tulkita hienovaraisiakin nonverbaalisia viestejä ja luovia niiden mukaan. Toiset eivät halua lohduttajaa tai kädestä pitelijää, toiselle taas koskettaminen on tärkeää. Toki jokainen kuolema herkistää, vallankin mitä pidempi hoitosuhde on takana ja joitakin kertoja olemme itkeneet yhdessä omaisten kanssa, enkä koe sitä mitenkään häpeällisenä tai huonona - saati että kokisin itseni sen vuoksi jotenkin huonommaksi hoitajaksi.

Myönnän kyllä, että joskus toimintani on täysin automatisoitua ja en elä tunnepuolella mukana, kuten esim. tänään, kun heti töihin tultuani jouduin laittamaan vainajaa.

[eh-neito]

Myönnän itsekin hautajaisissa surreeni jo etukäteen sitä mahdollisuutta, että seuraavan kerran istun itse lähiomaisten joukossa. Joskus osa kyyneleistä johtuukin juuri sen ajatuksen ahdistavuudesta. Enkä taida olla ainut?

Et ole ainut... Olen itsekin joskus 'syyllistynyt' tähän.

[Cardina]

Täysin vieraankin ihmisen kuolemassa koskettaa se, että se muistuttaa meitä meidän oman elämän loppumisesta ja siitä, että olemme myöskin kasvotusten sen tosiasia edessä, että joudumme itse olemaan joskus se sureva lähiomainen.

Pysähtyminen ja kuunteleminen - siinä on kaksi tärkeää taitoa, jotka välillä tuntuvat unohtuneen aliarvostuksen (??) vuoksi

[Vieras: Heparin]

Kyllä kuolema aina koskettaa;työssä vanhuksia laittanut monen monta kertaa,ihmistä ja omaisia kunnioittaen.Elämän ihmeellisyys ja rajuus läiskäistiin naamani eteen pari kk;tta sitten kun ystäväni teki itsemurhan.Olen jälkeenpäin miettinyt tuttavapoliisin kanssa, että miten ihminen unohtaa ammattinsa ja kaiken ,kun oman ystävänsä löytää.Nyt jo taas työt alkaneet sujumaan, mutta  aivan erilaisena ihmisenä.Kuolema tosiaan opettaa. :P

[Sini]

Kyllä se kuolema koskettaa hoitajaakin. Ihmisiähän me olemme.

Omalta kohdaltani voin sanoa, että sairaan vanhuksen kuolema on usein hyvä ja rauhallinen. Siihen on sekä vanhus että omaiset saaneet valmistautua ja se on usein helpotus.

Vastasyntyneen tai pienen lapsen kuolemaa en pysty ymmärtämään enkä hyväksymään.

[Teresa]

Kun olin hohu:n jaksolla vanhainkodissa, osastollamme oli yksi potilas joka ei pystynyt liikkuttamaan kuin silmiään ja suutaan.. Hän oli ollut vuodepotilaana jo pitkään. Hänellä oli myös pahoja tuskia ja hän huusi aina kun jaksoi, vaikka ääni ei enää kantanutkaan loppuaikoina. 

Minä olin helpottunut kun kuulin että potilas oli kuollut. Hän koki varmaankin viimeisinä kuukausinaan sellaista mitä kenenkään ei pitäisi kokea. Sillon kun potilas vielä eli toivoin että hän pääsisi jo pois...

[Anu]

Työssä on kuolemia joutunut tapaamaan kyllä, vaikka opiskelija vielä olenkin. Se antoi paljon kun tein töitä osastolla, jolla oli yhtenä osa-alueena saattohoito. Siinä näki omaisten kirjoa paljon ja kuolemia jotka olivat hyviä ja rauhallisia tai sitten kärsimystä ja kiukkua loppuun asti.

Lähihoitajaksi opiskellessani kun ensimmäisen vainajani näin, menin käymään vainajan huoneessa ja nipistin miestä varpaasta, koska halusin tietää että onko mies todella kuollut, koska hän näytti vain rauhallisesti nukkuvalta. Tämän jälkeen olo oli todella hölmö, enkä kehdannut kertoa asiasta kenellekään. Nykyään sen osaa jo ottaa aloittelijan kokemattomuutena..

Vaikka vainajia ja kuolemia on tullut nähtyä, silti jokainen kuolema on omanlaisensa. Vainajilla on takanaan elämä, jollain pidempi jollain lyhyempi. Viime kesänä tuli paljon hoidettua keuhko ca potilaita, sieltä kuitenkin muistaa parhaiten sen joka oli saanut vasta kuukausi ennen kuolemaansa diagnoosinsa, omaiset suri kun elämä loppui kesken ja niin nopeasti. Tietyt tapaukset vaan jäävät mieleen. Ja itse tilanteessa olen ollut hyvin hiljaa ja itkua pidätellen, joskus tosiaan olen itkenytkin. Lähinnä sitä seuraa omaisia ja sitä millaista tukea he haluavat, jos haluavat. Eritoten nyt kun olen ollut valvontaosastolla työharjottelussa, eikä kuolemat ole odotettuja niin huomaa osittain kuoleman raadollisuuden, ja sen paljonko omaiset tarvitsevat tukea, ja kaiken siihen liittyvän. Lapsen kuolemaa en kestä itkemättä ja surematta, se on jotain niin outoa ja tuntuu turhauttavalta menettää elämä ennen kuin se on ehtinyt alkamaankaan. Vaikka ehkä tämä mielipide on omakohtaisista kokemuksista, mutta silti.. (Menetin teini-iässä kahden vuoden sisällä kuusi ystävääni kaksi kolarissa, yhden sairauden vuoksi ja kolme oman käden kautta.)

Muistan kyllä sen kun mieheni pappa kuoli noin kuukauden sairaalareissun jälkeen. Mies oli aina ollut toimelias ja halusi kuolla "saappaat jalassa", meillä oli hyvin läheinen suhde, koska hoidin häntä anoppini kanssa "omaishoitajana". Olin osaltaan onnellinen että mies pääsi äkkiä pois, hienossa 92 vuoden iässä. Mutta sinä päivänä kun hän kuoli anoppini soitti minulle, minä kävin papan hyvästelemässä yksin, anoppini sanoi ettei hän kestä tulla.  Ainoa mitä muistan sieltä hoitajista on se kun hoitaja laittoi kätensä olkapäälleni ja kumarsi edessäni niin että kasvot tuntuivat olevan aivan kasvojani vasten (itselläni katse lattiassa), minusta se oli jotenkin äärettömän ärsyttävää ja tungettelevaa. En tiedä miksi, jotenkin vain nousi olo että painu **** siitä. Ja silloin päätin että kuuntelen vielä enemmän omaisia kyseisissä tilanteissa, jos se on vain mahdollista.

Mielestäni vain nykyään ei puhuta tarpeeksi kuolemasta, vaikka se onkin osa luonnollista elämänkulkua, se on jotenkin tehty tabuksi. Minä olen kyllä mieheni sekä äitini kanssa puhunut kuolemasta ja siitä mitä haluan kun kuolen. Mutta ei se kuulema ole normaalia enää nykyään.

Tulipas taas kirjoitettua.. No kai tässä on jotain logiikkaakin vaikka sekavalta tekstiltä vaikuttaa. Tunteiden vallassa kirjoitettua.