Jump to content
 

Arkistoitu

Tämä aihe on arkistoitu, siihen ei voi enää vastata.

Kissanainen

Potilaan kuolema, osanotto ja pieni paikkakunta

Recommended Posts

Kissanainen

Omia pohdintoja joihin en oikein tahdo löytää vastausta.

Työskentelen pienellä paikkakunnalla vanhainkodissa. Ja vanhustyössä kun olen niin kuolema on odotettukin vieras, joten asiaan täytyisi osata suhtautua oikein.

Ongelmana on varmasti oma luonteeni: ujo ja arka. Ei ole minulle luonteenomaista hypätä omaisten kaulaan ja pahoitella kuolemaa. Kun jännitän jo vieraiden ihmisten kanssa juttelua. Toisaalta osan otto tai olen pahoillani töksähtää. Mitä siis sanoa? Vai sanoako mitään?

Entäs nämä puolitutut ihmiset joiden omainen on kuollut. Tiedät asian ja tapaat heidät ehkä ensimmäistä kertaa päiväkodin joulujuhlassa tai kaupan kassalla. Pahoittelenko jos tulee juttelemaan vai jätänkö pahoittelematta kokonaan? Entä jos omainen ei tee aloitetta juttelemiseen. Pitääkö minun mennä vain ottamaan osaa. Ja nämä ovat siis ihmisiä joita et oikeasti tunne. Saattaa asua samalla kylällä tai lapsenne ovat ystäviä. Kaupungissa kun pystyit sulautumaan massaan. Kukaan ei sinua oikeasti tunnistanut. Itse en siis ole kotoisin tältä pieneltä paikkakunnalta.

Itse pahoittelen silloin kun omaiset hakevat asukkaan tavaroita osastolta, mutta se paikka on jotenkin luonteva paikka se sanoa.

Miten itse toimitte?

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
Julma

Mielestäni ei ole ammattimaista hoitaa vapaa-ajalla osanottoja ja suruvalitteluja, tietenkin on eri asia jos omaiset eivät anna mahdollisuutta välttää tilannetta. Itse en ainakaan koskaan menisi tekemään aloitetta.

Itse olen ihan tyytyväinen, että työskentelen eri paikkakunnalla kuin missä asun, nytkin joutuu liikaa tekemisiin potilaiden ja omaisten kanssa muulloin kuin hoitosuhteen merkeissä. Ja vielä sivullistenkin. Jos varallaololla sattuu ajamaan kauppaankin ambulanssilla, niin eiköhän siinä hetken päästä roiku lahkeessa jonkun potilaan naapuri kahden kuukauden takaa utelemassa mihin se on viety ja mikä sillä oli ja mitä se sairasti ja mikä sen henkilötunnus oli ja käyttikö se huumeita jajaja... Onneksi nämä sankarit ei sentään ole ihan jokapäiväisiä tai edes kuukausittaisia.

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
Kissanainen

Usean ihmisen kanssa keskusteltuani täällä se tuntuu olevan tapa että pahoitellaan vaitiolovelvollisuudesta huolimatta. Joku jopa sanoi että on tylyä tai kylmää vaan kävellä ohi, kun tietää että tuon omainen on kuollut. Toki nämä ihmiset ovat täällä pohjosessa asuneet ikänsä ja oikeasti tuntevat kaikki

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
Aadelheid

Jos mitään sanottavaa ei tule luonteisesti ulos, älä missään tapauksessa yritä väkisin. Kaikkein pahimmalta tuntuu väkisin väännetyt "osanottamiset" ja muut.

"Otan osaa" on ehkä typerin lause maailmassa, sitä ei kukaan sureva henkilö halua kuulla, ei tutuilta eikä varsinkaan hoitohenkilökunnalta tai muilta vierailta. Useimmiten se vain kuulostaa teeskennellyltä ja on muutenkin sisällöltään typerä. Ei kukaan toinen voi ottaa osaa toisen suruun eikä tietää miltä se tuntuu.

Todellinen osanotto ei useinkaan vaadi mitään "kaulaanhyppäämisiä" tai sanoja, puhumattakaan typeristä korulauseista.

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
trikki

Minusta kaupan kassalla tai muualla julkisessa paikassa ei todellakaan tarvitse puhua asukkaan kuolemasta. Silloin voi kysellä toisen voinnista ja jaksamisesta.

Työskentelen sairaalan vuodeosastolla ja kuolema sielläkin on usein odotettu vieras. "osanottoni" on maailman kankein sana. Yleensä toivotan voimia suruaikaan ja toimin tilanteen mukaan. Joku omainen saattaa selvästi kaivata fyysistä kosketusta ja silloin usein silitän hartiosta ja joskus kun omainen on tullut jo hyvin tutuksi ja niin halaan jos se tilanteeseen sopii. Useimmiten kuitenkin tapaaminen omaisen kanssa on lyhyt ja ytimekäs.

Välillä liikutun tapaamisissa, mutta silloin en sure potilaan kuolemaa, vaan liikutun omaisen riipaisevasta surusta.

Jo edesmenneen äitini ollessa huonossa kunnossa ja olin vuoteen vierellä lähdössä kotiin, niin yövuorossa oleva hoitaja kaappasi minut hartioista kainaloonsa ja puristi. Tarkoitus oli hyvä, mutta koin sen kiusallisena, koska näin silloin hoitajan ensimmäistä kertaa enkä omasta mielestäni kaivannut ventovieraan halausta. Kuoleman läheisyys oli odotettu ja toivottukin enkä ollut surusta liikuttunut edes.

Minusta kukin toimii sen tilanteen ja omien tuntemustensa mukaan.

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille
Tallaaja

Pienellä paikkakunnalla pyörin minäkin, vaikkakin kuuluu nykyisin isompaan kaupunkiin. Työpaikan ulkopuolella tervehdin omaisia, jos tulevat vastaan, muuten en ota kontaktia elleivät he itse tee aloitetta. Tällöin esitän osanoton ja kyselen jaksamista. En muista onko näitä tilanteita tullut edes työpaikan ulkopuolella... Yleensä ne ketkä pysäyttää juttelemaan työpaikan ulkopuolella ovat ihmisiä kenen kanssa saatettaisiin muutenkin pysähtyä tarinoimaan. Olen pyörinyt niillä nurkilla jo yli 20 vuotta :D. Asun naapuripitäjässä, joka vähän pienentää omaisiin törmäämisriskiä.

Jaa tämä kirjoitus


Suora linkki
Jaa toisille sivustoille

×