Mitä SINÄ teet?

[Miru25]

Täällä on kovasti puhuttu vanhuksista, vanhusten oikeudesta asua kotona/sairaalassa/palvelutalossa. Mutta mitä SINÄ teet sitten, kun omat vanhempasi tulevat siihen pisteeseen, että yksin ei enää pärjää?

Todennäköisesti he hoitavat toinen toisiaan kotonaan, kunnes tulee aika toisen lähteä. Entä sitten? Nyt on toinen yksin; äiti tai isä. Mitä SINÄ teet sitten?

[Vieras: tirlittan]

Selvät sävelet: olen läsnä päivittäin.

Isäni sai kesällä vakavan sairauskohtauksen. Neljä eka kuukautta nukuin vanhempieni luona, koska avuntarvetta oli öisinkin.Töistä olin ensin kokopäiväisesti palkattomalla ja sitten osa-aikaisesti. Kannatti.

Luultavasti olen itse eläkkeellä, kun avuntarve kasvaa.Ehkä hyppään (tulevien ) lastenlasteni ja äidin/isän väliä?

[Cardina]

Selvät sävelet myös: olen läsnä päivittäin - muutamme koko perhe toiselle paikkakunnalle juuri sitä varten.

Eipä tarvinnut kummankaan hoitaa toista, kun toinen äkillisesti heitti luut kuppiin. Mutta leskeys yli 40 vuoden avioliitto vuoden jälkeen on kova paikka. Olin itse välillä aivan loppu yrittäessäni tukea toisella paikkakunnalla asuvaa toista vanhempaani tässä menetyksessä ja pyysin kälyäni, joka on myös terveysalan ammattilainen ja asuu lähellä appivanhempiaan tähän tukemiseen mukaan. Hän sanoi, että ei siellä hänen apuaan tarvita, kun "ajaahan se autoakin ja siivoaakin". Niin, fyysinen puoli olikin ok, ja varsinkin kun kävin viikonloppuna laittamassa kaikki ruoat pakastimeen valmiiksi ja tsekkaamassa, että ne oli myös syöty. Ja vain olemassa läsnä, vaikka itseänikään se ei olisi aina huvittanut ja omassakin kotona olisi ollut tekemistä.

Mielenkiintoinen kysymys muuten. Ei ole itsestään selvää, pitävätkö kaikki omista vanhemmistaan huolta. Riippuu niin paljon millaiset suhteet on esim. mieheni tuskin pitäisi huolta omista vanhemmistaan, enkä ihmettele sitä yhtään enkä myöskään painosta. Jokaisella on oma historiansa, joka vaikuttaa tähän päivään.

[Ketorin]

Eiköhän tuo huone löydy vanhuksille, sitten kun se aika on edessä. Mutta etenemme kuitenkin äidin/isän ehdoilla, he kuitenkin itse saavat päättää olemisestaan/menemisestään. En tyrkytä itseäni/apuani, mutta olen saatavilla jos tarvetta on.

[Vieras: tirlittan]

Vanhukset tarvitsevat enemmän kuin huoneen- läsnäolo on tärkeintä. Läsnäoloon kietoutuu saumattomasti kuntoutus. Osat linjalla vanhempi-lapsi vaihtuvat. Onneksi kohdalleni tämä sattui jo pitkän työuran jälkeen, jolloin sillä rintamalla on jo saavutukset pääosin tehty.

Saattohoitoa tehneenä tiedän, että tulevaisuudessa avautuvat vielä eri näkymät. Tällöin avainsana on läsnäolon lisäksi on luottamus. Kuolema voi olla kaunis- ja aina yllättävä.

[Ketorin]

Vanhukset tarvitsevat enemmän kuin huoneen- läsnäolo on tärkeintä. Läsnäoloon kietoutuu saumattomasti kuntoutus. Osat linjalla vanhempi-lapsi vaihtuvat.

Heh ;)  Aavistelin että joku vielä "tarraa" sanoihini. Teen työtä vanhusten parissa(kin), joten se alueen luulen tuntevani. Vastaukseni ylimalkaisuutta en perustele, kysymyksen laittaja tietänee mitä tarkoitan.

[Vieras: tirlittan]

Työskentely on eri asia kuin oma kokemus- tosin ennakkoluulottomasta työnteosta tarttuu paljon hihaan omia kuvioita varten.

[Miru25]

Työskentely on eri asia kuin oma kokemus- tosin ennakkoluulottomasta työnteosta tarttuu paljon hihaan omia kuvioita varten.

Minä tiedän todellakin, mitä Ketorin tarkoitti vastauksellaan ja tiedän myös, että hänellä on paljon omakohtaisia kokemuksia tästä asiasta. Ketorin suuntasi vastauksensa suoraan minulle, pienenä piikkinä, ei tosissaan. ;)

[Vieras: tirlittan]

a) no voisittekos sitten pitää kirjeenvaihtonne kahdenkeskisenä?

asia on mitä tärkein, oli sitten alan koulutusta tai ei. Äitini, joka viimeksi kesällä 1944 on tehnyt alan töitä säkenöi keksien uusia työtapoja minun ja poikani (nykyaikaisen koulutuksen saaneen hoitsun) ällistykseksi.

[Miru25]

Minä tarvitsen vain puhelun, sitten minä olen valmis lähtemään. Jos vanhempani tarvitsevat apuani, minä olen valmis auttamaan, niin kuin he ovat auttaneet  minua. Pakkaan lapseni autoon ja vaihdan paikkakuntaa. Minä voin muuttaa pysyvästi vanhempieni luokse, tai haen vanhempani luoksemme. Minä olen valmis valvomaan yöt, valmis tekemään mitä vain vanhempieni puolesta.

Joskus voi tulla aika, että pääsen maksamaan takaisin ne teot, mitä vanhempani ovat tehneet vuokseni. Teen sen mielelläni, jos itse vain olen siinä kunnossa, että pystyn niin tekemään...

[Ninis]

Aikoinaan lupasin äidilleni, että hoidan häntä kun hän on vanha...Nyt toukokuussa nollaneljä äitini (42v) sai vakavan aivoverenvuodon eikä tällä hetkellä puhu syö eikä kävele...!Monesti olen miettinyt, että pitäisikö minun lunastaa lupaukseni jo nyt tässä vaiheessa kun äitini on vielä nuori 5 lapsen (21v ,19v ,14v ,2,5v ja 6kk) äiti...Synkältä elämä näyttänyt koko kesän...nyt pikkuhiljaa parempaan päin menossa...

Jos äiti tarvitsee jossakin vaiheessa henkilökohtaisen hoitajan pystyäkseen asumaan kotona pienten lastensa kanssa, niin minä olen valmis uhraamaan osan omaa elämääni...

[yökkönen]

Minäkin aikoinani ajattelin, että hoidan vanhempani itse sitten kun he ovat siinä pisteessä, että eivät itse yksinään selviä. Vaan toisin on käynyt. Ensin äiti meni huonoon kuntoon. Isä yritti jaksaa kotisairaanhoidon turvin. Äiti joutui lopulta terv.keskuksen vuodeosastolle ja nukkui pois. Minä asun monen sadan kilometrin päässä ja asuntovelkaa niin paljon, että en pystynyt ottamaan palkatonta vapaata. Kelalta ei ymmärrystä herunut, eivät avanneet rahakirstun nyörejä vaikka uhkasin ruveta ryyppäämään jos eivät avusta taloudellisesti. Ei onnistunut. Niin en päässyt avuksi vanhemmilleni. Isä on nyt yksin. Ei huoli apua ei, ei p.....le millään. Ei päästä edes kotisairaanhoitajaa luokseen. Lääkäri ei keskustele kanssani (isän lääkäri) kun on kyse luottamuksellisesta lääkäri-potilas suhteesta. Isä on vainoharhainen kaikkia kohtaan. Varkaita ollaan kaikki sukulaiset ja pahaa vain hänelle halutaan. Auta siinä sitten äijää kun tappelu syntyy joka kerta kun yrittää avuksi olla. Hermot menee. En viittis ihan holhouksen alle ukkoa laittaa kun kykenee kuiten raha-asiat, laskut, lääkkeet ja lääkärissäkäynnit hoitaan. Taksi tuo ruuan kerran päivässä.

Mutta olinhan edes joskus ajatellut kauniisti  vaikka se ei toteutunutkaan.

[Vieras: Teija02]

Minäkin aikoinani ajattelin, että hoidan vanhempani itse sitten kun he ovat siinä pisteessä, että eivät itse yksinään selviä. Vaan toisin on käynyt. Minä asun monen sadan kilometrin päässä ja asuntovelkaa niin paljon, että en pystynyt ottamaan palkatonta vapaata. Isä on nyt yksin. Auta siinä sitten äijää kun tappelu syntyy joka kerta kun yrittää avuksi olla. Mutta olinhan edes joskus ajatellut kauniisti vaikka se ei toteutunutkaan.

Tuossapa niitä ajatuksia, joita on minunkin päässäni risteillyt. Isäni asuu 300 km päässä, yksin. On suht "nuori" vielä ja ei ole mitään suurempia elimellisiä sairauksia, jos ei alkoholismia lasketa...se on kyllä tuhonnut jo harmaat aivosolut ja varmaan maksakin on viittä vaille poks...

Aikoinani yritin minäkin auttaa häntä hoitoonhakeutumisessa, mutta siitä tuli turpaan...oikein kirjaimellisesti, mutta ymmärsin kerrasta ja peräännyin. Silloinkaan en tarjonnut apuani, ennenkuin hän itse oli pyytänyt, mitenhän minulle olisi käynyt, jos olisin itse apuani tarjonnut?

No, tänä päivänä välimme ovat neutraalit, ja sillon tällöin hän soittaa tai laittaa sähköpostia. Puhun hänen kanssaan puhelimessa, jos hän on selvinpäin. Viesteihin yleensä vastaan ja joulukortilla muistan.

Olen usein miettinytkin, että mitenkä tulen suhtautumaan sitten, kun hän alkaa olemaan niin huonona, ettei yksin enää selviä tai, että hän sairastuu vakavasti...

Toki, olisi ollut hienoa, että olisin voinut pitää vanhempani kuten ns. normaalissa perheessä on. Äiti kuoli 45 vuotiaana syöpään ja isä jäi yksin...viina vei miehen...olen hyväksynyt sen..se on hänen valintansa elää täällä pallolla...minä elän omaa elämääni... ;)

[Vieras: kepa]

Äitini on oik. puol. halvaantuneen, lähes puhekyvyttömän isäni omaishoitaja. Asun samalla paikkakunnalla, joten yritän olla apuna parhaani mukaan. Aina on vaan tunne, etten tee tarpeeksi. Isällä järki ja muisti ovat tallella, joten kuluneet vuodet ovat olleet toisaalta järjettömän raskasta ja surullista, mutta toisaalta armollista aikaa. Minulla sentään on vielä isä, jolle olen voinut kertoa, kuinka häntä rakastan. Ja lapsenikin ovat ehtineet tutustua isöisäänsä. Nyt pitäisi vaan yrittää nähdä, milloin äiti on liian vanha/väsynyt. Ja mitä sitten tehdään. Vanhainkodin intervallipaikka on onneksi jo nyt säänöllisesti käytössä.

Seurasin myös sitä, kun äitini oli aikoinaan jatkuvasti huolissaan dementoituneen kotona asuvan isoäitini pärjäämisestä. Silloin äiti sanoi suoraan pelkäävänsä, että on itse joskus yhtä muistamaton. Sovimme silloin, että äiti antaa minulle etukäten luvan toimittaa hänet ajoissa sopivaksi katsomaani paikkaan, jotten joudu hänen takiaan elämään samassa murheessa. Hän jopa "antoi ja pyysi etukäteen anteeksi", mikäli joudun tekemään päätöksiä vastoin hänen tahtoaan.

[Vieras: molla]

Vanhusten pitkäaikaishoidossa vuosia työskennellenä. Edelleen kovasti työssäni kyllä viihtyen. Olen kyllä huomannut, että lupauksia vanhempien, puolisoiden jne...kotona loppuun asti hoitamisesta, en minä ainakaan mene tekemään. Kun tilanne sitten joskus eteen tulee, niin mietitään sitä sitten päivä kerrallaan. Kotona hoitaminen on raskasta työtä ja omaa aikaa ei silloin juuri ole. Fyysiset voimat loppuvat helposti kesken ja lupauksien pettämisestä taas tulee henkinen pahoinvointi.

Olen myös nähnyt omaisia, jotka joka päivä vuosikausia käyvät katsomassa läheistään laitoksessa. Tyttäriä ja äitejä joilla on jo roolit kääntyneet ja omaisia jotka ovat jo itsekkin "laitostuneet". Sitten kun läheinen lopulta kuolee on omaisen hyvin vaikeaa jatkaa elämäänsä, kun ei ole omaa elämää lainkaan, ei mitään tekemistä, eikä lainkaan ystäviä.

Siispä ei kanneta huolta huomisesta, mietitään sitä sitten kun se on kohdalla :D

[Sini]

Meillä aihe on juuri nyt ajankohtainen. Appeni, joka on vasta reilu 50v. sai aivoinfarktin ja on olllut laitoshoidossa syksystä asti. Nyt kotiutuminen lähenee. Mietityttää, pohdituttaa, arveluttaa.

[Teemu]

Nyt näyttää vahvasti siltä, että sukulaisuussuhde on viemässä vaimoani ja koko perhettä vastaavaan tilanteeseen ja sanoin vaimolle et "kerro vain milloin lähdetään?". Nyt mietityttää oma työllistyminen eli onko kellään kokemusta pienessä TK:ssa SH:n sijaisuudesta epäpätevänä? Saa laittaa viestiä pikaviestillä jos tänne ei viitsi...

Nimim; neuvoja tarvitseva :-

[Sini]

Meillä tilanne ratkaistaan niin, että kun kuntoutus on edennyt ja nähdään, miten hyvin appeni on toipunut, niin hän muuttaa meidän lähellemme.

[ampparitar]

Saman kokenut työssäni minäkin kun Molla. On surullista nähdä kuinka  omaiset ovat vanhuksen poismentyä aivan rikki. Eivät enää osaa elää omaa elämää. Viimeinen niitti on kun alkavat vaatia kaikkea mahdollista tehohoitoa omaiselleen kuoleman lähestyessä, ei haluta luopua,päästää irti. Vanhuuskin pitäisi pystyä parantamaan ja mummon/papan pysyä ikinuorena.Kun omainen sitten nukkuu pois tehdään kaikenmailman hoitovirhe valitukset ja syytellään lopuksi hoitajia, että on heitteille jätetty. Miksi ihmiset eivät suostu ymmärtämään että vanhus on jo usein itse toivonut pääsevänsä pois. Suru on ymmärrettävä mutta se on käytävä läpi ja kuuluu elämään.

[nkr]

kyllä minä ainakin meinasin omat vanhempani hoitaa kun sen aika tulee. Muutamissa vanhainkodeissa työskennelleenä en mistään hinnasta omia vanhempiani sellaisiin paikkoihin laittaisi. kyllä näin on!  ::)

[Vieras: Iitaliina]

Olemme tätä joskus mieheni kanssa miettineet... :- Anoppi hoiti kotonaan anoppinsa. Upeaa, mutta näin myös anopin väsymisen. Appiukkohan ei asiasta ottanut vastuuta, vaikka oma äiti olikin. Mummolla oli loppuun asti järki päässään. Myös hän kärsi siitä, että miniä pesi pyllyn, syötti... Mummo ei laitokseen halunnut, vaikka vaikeaa oli pojankin kotona.

Väistämättä omat (ja miehen) vanhemmat vanhenevat. Osa heistä polttaa siltoja takanaan koko ajan. Välillä sietäminen on se enin, mitä pystyy tekemään. Juuri nyt en ottaisi hoitovastuuta kenestäkään. Heistä yksikään ei ole auttanut, kun meillä on ollut hyvin vaikeaa (mm. sairasteluni takia). Miksi minun pitäisi auttaa? Ok. Olen kiitollinen elämästäni, mutta ei se tarkoita sitä, että huolehtisin kärttyisästä ja motkottavasta ihmisestä. Täällä on hyviä ryhmäkoteja ja tarvittava määrä laitospaikkojakin. Uskon, että siellä pidetään huoli. Heillä on sentään työaika. Luultavasti pystyn antamaan enemmän, kun en ole "sidottu" hoitoon.

Joku varmaan tarttuu sanaan kiitollinen... En tarkoita, että kaikki, minkä teen, teen kiitollisuudesta. Ei tosiaankaan. Ei elämä ole sellaista. On myös velvollisuuksia ja oikeuksia. Minä vain koen, etten ole se paras ihminen huolehtimaan. Olen myös miehelleni sanonut, jos minulle käy jotain, en odota, että hän hoitaa minut kotona. Haluan, että hän jatkaa elämäänsä ilman riippaa nilkassa.

Hups. Asia hieman karkasi :-[.