Jump to content
MAINOS

Suomalainen hoitotiede, kenelle?


Vieras: Trio Niskalaukaus

Recommended Posts

Vieras: Trio Niskalaukaus

Koulutusyksikköjen, professuurien ja suoritettujen tutkintojen määrällä suomalaisen hoitotieteen kehitys on ollut huimaa. Tieteet eivät synny itsestään tapahtuvien eriytymisprosessien tuloksena, vaan niitä kehitetään ja synnytetään myös tietoisesti, näin myös hoitotieteessä. Miksi lisääntyneestä hoitotieteen tutkimuksesta ja kehittyneestä opetuksesta huolimatta koetaan, ettei hoitotieteestä saada tarpeeksi tietoa terveydenhuollon kentän ongelmiin/sen kehittämiseen? Hoitotiede tuskin yksin painiskelee tämän asian kanssa. Kuitenkin voidaan aiheellisesti kysyä, mitä vastauksia ja toimintamalleja hoitotieteen tutkimus on pystynyt tarjoamaan?

Hoitotiede on onnistunut tuottamaan uusia teoreettisia valmiuksia, metodista osaamista ja kriittisyyttä hoitoalalle. Hoitotieteen vahvuuksina voidaan pitää sen laaja-alaisuutta (yhteiskuntatieteet ja käyttäytymistieteet). Valitettavasti tuloksena on ollut usein vaikeasti avautuvia ja abstrakteja käsiteluetteloita ja jopa filosofisia pohdintoja (Fenomenologis-eksistentialistiseen filosofiaan pohjautuva kuvaus sairaanhoitajan terveyskäsityksen muodostumiseen vaikuttavista tekijöistä). Myös uskomattomia käsitteellisiä analyysejä esim. erittämisen tarveindeksistä. Uskon, että nämä asiat eivät tavallista hoitajaa paljon lämmitä. Arkitodellisuuden tilanne olisi tunnistettava ja tunnustettava ja rakentaa tutkimusaiheet enemmän arkitodellisuutta vastaaviksi. Kliinisiin toimenpiteisiin kuuluu tällä hetkellä ylivoimaisesti eniten työaikaa, hoitotieteen vuorovaikutuksella potilaan umpisuolentulehdus tuskin paranee.

Mielestäni hoitotiede itse on aiheuttanut itse sen arvon alenemisen (jos sillä kovin suurta arvoa on koskaan ollutkaan) suoltamalla sinänsä tasokkaita analyysejä perushoidosta ja siinä tapahtuvista itsestäänselvyyksistä  sekä potilaan välisen vuorovaikutuksen merkityksestä. Hoitaminen on muutakin kuin pelkkä hoivaamista ja vuorovaikutusta. Nämä asiat ovat toki tärkeitä, mutta valitettavasti hoitotieteellisten tutkimuksien rajauksen lähtökohta on usein juuri tämä. Miksi? Näiden ilmiöiden tulisi rajoittua vain pieneen osaan hoitotieteellisiä tutkimuksia, nyt jätetään systemaattisesti kuitenkin pois monia käytännön arjen ulottuvuuksia. Mm. Lääketieteellisen teknologian ja hoitokäytäntöjen vaikutukset potilaiden kokonaishoitoon ja hoitotyön sisältöön sekä työn intensiteettiin ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Tästä syystä monien hoitajien arvostus hoitotieteeseen on vähäistä: €Ei niin minkäänlaista yhteyttä käytännön työelämään €. Arvostuksen kohottaminen voisi alkaa tuomalla kentälle enemmän joitakin työskentelyä tai potilaan hoitoa hyödyttäviä/helpottavia menetelmiä/keinoja. Ulkomainen tutkimus suomalaisesta hoitotieteestä on samoilla linjoilla. Tutkimuksessa suurin osa suomalaisista hoitotieteellistä tutkimuksista todettiin aivan liian käsitteelliseksi ja arkityöstä etääntyneeksi.

Hoitotieteelle on muukin paikka kuin roskakori (jonne eräs kollega osuvasti sanoi sen kuuluvan) , kunhan tutkimuksien painotuksia mietittäisiin ja sen kapea-alaisuudesta luovuttaisiin. Jo terveydenhuollon opetuksessa ollaan menossa väärään suuntaan, jos jo nk. peruskoulutuksessa hoitotoimenpiteiden opettamista karsitaan hoitotieteen nimissä. En edes uskalla ajatella mitä vaikutuksia sillä voisi olla €Â¦jokainen voi tätä asiaa pohtia itse.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

MAINOS

Mielestäni hoitotieteen ongelma on siinä, että se on väkisin luotu tiede. Hoitotiedettä kuvataan laaja-alaiseksi tieteeksi joka yhdistää monia tieteenhaaroja. Minusta tämä on merkki siitä, että hoitotieteellä ei ole mitään omaa sanottavaa. Hoitotieteellä tulisi olla tarjottavaa hoitotyölle, kertoohan siitä jo hoitotiede-nimikin, mutta hoitotieteen saavutukset ovat lähinnä hoitotiedefundamentalistien abstrakteja töitä joilla ei ole minkäänlaista yhteyttä hoitotyöhön. Työhön, jota varten hoitotiede on luotu.

Failure is always an option

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Hyvä!

My brain is stuck from shooting glue

I'm not sorry for the things I do

 

Carbona not glue

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Hoitotieteen vahvuuksina voidaan pitää sen laaja-alaisuutta (yhteiskuntatieteet ja käyttäytymistieteet). Valitettavasti tuloksena on ollut usein vaikeasti avautuvia ja abstrakteja käsiteluetteloita ja jopa filosofisia pohdintoja. Uskomattomia käsitteellisiä analyysejä esim. erittämisen tarveindeksistä. Uskon, että nämä asiat eivät tavallista hoitajaa paljon lämmitä. Arkitodellisuuden tilanne olisi tunnistettava ja tunnustettava ja rakentaa tutkimusaiheet enemmän arkitodellisuutta vastaaviksi.

Hoitotieteen ja hoitotieteilijöiden perimmäinen tarkoitus pitäisi olla hoitamisen ja hoidon kehittäminen tutkimusten avulla ja sitä kautta potilaiden terveyden edistäminen. Kaikesta kuitenkin paistaa läpi että väitöskirjat, lisensiaattityöt ja gradut ovat suunnattuja pääasiassa oman laitoksen kollegoille ja muille hoitotieteilijöille ympäri maailmaa, eikä hoitotyötä tekeville ammattilaisille saatikka sitten suurelle yleisölle.

Uuden ja ensiaskeleitaan ottavan tieteenhaaran menestymisen edellytys on se että se saavuttaa alan työntekijöiden, ja jossain vaiheessa myös muun väestön hyväksynnän. Tutkimusaiheiden arkipäiväistämisen lisäksi olisi keskityttävä tekemään tiedettä hoitajille ja potilaille - eikä akateeminen urakehitys mielessä. Jos tieteellinen tutkimus on tehty hyvin, se kestää myös tutkimuksen popularisoinnin hoitajien tarpeita vastaavaksi.

Hyvä hoitotieteellinen tutkimus on myös julkinen, nykyaikana se tarkoittaa tutkimusten julkaisemista internetissä. Jostain syystä juuri hoitotieteilijät ovat karsastaneet tutkimustulostensa julkistamista hoitajien käytettäväksi.

Säästyyhän siinä tietysti rahvaan typeriltä kysymyksiltä ja kyseenalaistamisilta kun käytännössä ainoastaan kollegat saavat tutkimuksen käsiinsä...

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Olin juuri VIII hoitotieteellisessä konferenssissa, muutamia ajatuksia sen pohjalta: kuuntelin arviolta 20 lastenhoitotyötä koskevasta tutkimuksesta 15 min esityksen. Niistä kahdesta voisin kuvitella olevan jotain hyötyä käytännön hoitotyössäni. Yleispäätelmänä tuli mieleen, että kaikkein lähimpänä käytännön työtäkin olevista aiheista puuttui se viimeinen "askel" jotta sitä voitaisiin hyödyntää. Maailmoja syleilevät aiheet olivat tietysti valovuosien päässä kenttätyöstä. Sitten paras oli tutkimus, jossa oli aiheena perheiden pahoinvointi. Oli siis tutkittu, esiintykö perheissä pahoinvointia. Tulos: esiintyy. Joskin pahoinvointi on osa perheen luonnollista kehityskaarta. No eikö silloin olisi epänormaalimpaa jos sitä ei esiintyisi? Tutkimusongelmana oli myös se, miten pahoinvointiin voitaisiin puuttua. Kuitenkaan tutkija ei ollut pystynyt viemään johtopäätöksiä niin pitkälle, että hänelle olisi tullut mieleen kyseenalaistaa, onko kaikkeen pahoinvointiin ylipäänsä tarpeen puuttua ja missä määrin, JOS KERRAN se on osa perheen kehitystä...

Osa tutkimuksista toki oli oikein ansioituneita, mutta kuten sanottua, varsinaiseen käytäntöön niitä ei sellaisenaan kuitenkaan voi viedä, vaan vaatii aika paljon työtä pystyä hyödyntämään niitä käytännössä. Tiedä sitten mikä on tarkoituskaan.

Kuopion yliopiston professori Vehviläinen-Julkunen kyllä toi esitelmässään esille voimakkaasti juuri sitä, että mitä järkeä on väsäillä tutkimuksia pienen piirin kesken toisilleen. Ketä hoitotiede palvelee? AIVAN! Ketä hoitotiede palvelee??? Aika laillahan se tuon konferenssin perusteella on pienten piirien puuhastelua.

Iltajuhlan jälkeen mentiin vielä työkaverin kanssa yksille ja ajauduttiin siellä hoitotieteelliseen keskusteluun (!). Totesinpa vain, että ei ikinä uskoisi, että ne hoitotieteilijät on joskus olleet sairaanhoitajia ja käytännön työssä (tai ei kai ne pakosti ole olleetkaan, ainakin tapasin yhden opiskelukaverini, joka oli heti valmistuttuaan lähtenyt lukemaan hoitotiedettä, ja käytännön taidot oli opiskeluaikana jo mitä oli, siinä tulee taas yksi loistava opettaja amk:n...) Mistään työhön liittyvästä ne ei pystyneet keskustelemaan tuomatta siihen jotain teoriaa tai mallia ja näytti ihan oikeasti siltä, että ne ei YMMÄRTÄNEET edes puoliakaan siitä, mitä me käytännön työstä puhuttiin.

Että totesinpa vain että on se hyvä etten koskaan ole maisteriksi halajanut...

"Olkaapa hetki paikallanne, kun otetaan sydänfilmiä."

"Jaa KUHANSILMIÄ?!"

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Kun meillä nyt on tämä "näyttöön perustuva hoitotyö" -malli, eli kaikelle mitä teet pitää olla perustelut. Okei, se on hyvä, niin minäkin vaadin. En koskaan kelpuuta vastausta "nokun se on aina tehty näin, meillä on tapana". Ehkä hoitotieteen tehtävä olisi palvella tätä näyttöön perustuvaa hoitotyötä, tuottaa nimenomaan sitä näyttöä jolle hoitotyö perustetaan!? Useimmiten kuitenkin se näyttö on lääketieteen, farmasian, sekä sekalaisten käyttäytymistieteiden ja psykologian tutkimuksia - olenko oikeassa?

Toisaalta, eikö joitakin asioita voi pitää itsestäänselvyyksinä, kuten esim. sitä että jos ihmiset kohtelevat toisiaan ystävällisesti ja huomaavaisesti, he voivat paremmin ja tuntevat itsensä kuulluiksi ja ymmärretyiksi.. Puhutaan paljon medikalisoitumisesta, eli että ihan normaalitkin tai ainakin yleiset asiat pitää selittää lääketieteellisesti ja niihin pitää löytää lääketieteellinen selitys/ratkaisu. Minusta hoitotiede yrittää tehdä saman hoitotyön eri ulottuvuuksissa. Kun kohtaan pahoinvoivan potilaan, minun on mietittävä toisaalta lääketieteen ja kliinisen hoitotyön kannalta mitä tapahtuu, miksi, kuinka voin auttaa ja saada pahoinvoinnin vähenemään tai jopa loppumaan, mutta hoitotiedepä vaatii samalla miettimään minkä teorian kautta lähestyisin tätä ihmistä ja kuinka kohtaan hänen pahoinvointinsa ja mikähän tämän ihmisen elämän kokonaisuudessa nyt on vialla kun tämä ilkeä pahoinvointi sen harmonian rikkoo... (huh.gif)

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

  • 1 vuosi myöhemmin...
Vieras: hoitopoika

;D Onko milään muuttunut sitten kun sana HOITOTIEDE lanseerattiin hoitajien koulutukseen. Mielenkiintoisin väitös minkä olen lukenut koski Tukholman vessojen hygieeniaa. Aika lähellä sairaalan nykypäivää. Mielen kiinnolla odotan uusia 00000 tutkimuksia jotka vedetään hoitotyöhön ja samalla tohtorin lakki päähän. Onnea vaan tohtoreille

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Itse olen pohtinut hoitotieteen merkitystä viime aikoina.Opiskelen itse hoitotyön opettamista ja hoitotiede on pakollista pakkopullaa.Myös päästäkseen hoitotyön johtajaksi on opiskeltava hoitotiedettä.Hoitotyöhön on vaikeaa soveltaa hyvin monimutkaisia teoreettisia hienouksia, koska viime kädessä hoitotyöhän on erittäin käytännönläheistä. Mutta jos tarkastellaan hoitotyötä kokonaisuutena lääketiedehän siinä näyttelee hyvin keskeistä osaa. Luulen,että hoitotiede vastaan lääketiede aiheuttaa hoitotieteilijöille paljon pään vaivaa. Yritetään mahdollisimman tarkasti käsitellä vain hoitotieteen näkökulmaa tutkimuksissa vaikka tosiasiahan on, että näiden kahden tieteenalan yhdistäminen saisi tutkimustuloksiin jotain järkeä. Sellaisilla tutkimuksilla olisi tarvetta hoitotyön kehittämiseen.

Hoitotieteen laitoksethan kuuluvat yliopistojen lääketieteellisiin tiedekuntiin. Siellä ne ovat minun mielestäni vain siivellä menijöitä.Hoitotiede ei koskaan tule saamaan samaa statusta kuin lääketiede. Tämä on yhtä varma kuin se, että hauki on kala ;D.Vaikka nämä kaksi laitosta usein toimivat fyysisestikin hyvin lähekkäin mitään yhteistyötä ei ole kuin hallinnollisesta näkökulmasta katsottuna.

Hoitotiede on jämähtänyt Suomessa 1980-luvun "huippuvuosiin", jolloin täällä ravasi hoitotieteilijöitä Amerikasta asti. Nämä rouvat nostettiin suomessa miltei jumalan rooliin hoitotieteen laitoksilla. Sen jälkeen mitään ei ole tapahtunutkaan. Meilläkin suurin osa hoitotieteen materiaalista  on näiden ameriikan rouvien kirjoittamia monimutkaisia teoreettisia malleja, jotka lentelevät tämän päivän hoitotyöstä yhtä kaukana kuin kuu on maasta (upeita vertauskuvia,vai mitä :-X)

Haluan kuitenkin päästä opettamaan tämän maan toivoja, jotka ovat halunneet hoitoalalle. Tämän vuoksi minun on luettava höpönpöppöötä ja yritettävä vain uskoa, että siinä on jotain järkeä...viidentoista vuoden työkokemus useasta eri hoitotyön työpaikasta ehkä tuottaa minulle tiettyä kyynisyyttä tarkastellessani hoitotieteen merkitystä.En halua yleistää asioita, nämä olivat vain minun henkilökohtaisia mietteitäni..

Kun joskus opettajan pätevyyden saan haluan työssäni nimenomaan korostaa käytännön merkitystä hoitotyön tekemisessä. Tietysti tietty teoreettinen näkökulma tulee ottaa aina huomioon. Kosketusta käytännön hoitotyöhön aion päivittää keikkailemalla tavallisilla vuodeosastoilla silloin tällöin. Minusta jokaisen hoitotyön opettajan ja johtajan olisi joskus hyvä käydä katsomassa sitä todellisuutta mikä tänä päivänä hoitotyössä on.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Hoitotiede ei kuulu kaikkialla lääketieteenlaitoksille. Kuopiossa me oltiin ihan yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa. Ja meillä oli kuitenkin se suomen ensimmäinen hoitotieteen laitos, miksiköhän muut yliopistot eivät seuranneet esimerkkiähuh.gif

Opettaja jumalan armosta...

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Hoitotiede ei koskaan tule saamaan samaa statusta kuin lääketiede. Tämä on yhtä varma kuin se, että hauki on kala

Ei varmasti. Samaa koskee montaa muutakin tieteenalaa, kuten esim kulttuuriantropologiaa, filologiaa, folkloristiikkaa, agroteknologiaa jne jne. Tottakai lääketiede on lähimpänä tavallista kadunmiestä koska sen tulokset on niin konkreettisia. Omana henkilökohtaisena mielipiteenäni, kenenkään vakaumusta loukkaamatta, mutta turhimpana tieteenä pidän teologiaa. Tieteenhaara joka perustuu yhteen satukirjaan. Ja miettikää mikä satus sillä on. Sehän on valtion kanssa kytköksissä ja vaikuttaa moniin yhteiskunnallisiin asioihin, kuului siihen koulukuntaan tai ei.

Hoitotiede sentään tutkii olemassaolevia ilmiöitä, ei uskomuksia tai satuja. Ja ihan eri asioita mitä kuitenkin lääketiede. Ei, en ole hurahtanut hoitotieteeseen, mutta noin 90% tieteistä on yhtä uskottavia ja konkreettisia kadunmiehelle kuin hoitotiede. Ei se ole yksin.

Tässä muuten aiemmin esittämäni tutkimus eräältä toiselta tieteenalalta joka on täysissä voimissaan ja arvosttettu.

Täytyy muistaa että yliopistoissa on monia muitakin tieteenaloja jotka suoltavat täysin "turhia" tutkimuksia; miltä kuulostaa esim Helsingin yliopiston antropologian laitoksen tutkimus "Keski-Celebesin torajien kuorikangaskulttuuri" (KUISMA, Eija-Maija), tai Oulun yliopiston humanistisen tiedekunnan taideaineiden ja antropologian laitoksen työ: Täydellisen vartalon uskonto kehonrakentajakulttuurissa (Kinnunen, Taina) jne, jne...

Kuulostaako tuo sitten vakavasti otettavalta tutkimukselta jolla on jotain konkreettista annettavaa meille?  8)
Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Tämä on yhtä varma kuin se, että hauki on kala.

:peukku: Mistä tiedät että hauki on kala? Onko se tieteellisesti todistettu? Onko hoitotiede ottanut kantaa tähän teoriaan?  :P

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Haluan kuitenkin päästä opettamaan tämän maan toivoja, jotka ovat halunneet hoitoalalle. Tämän vuoksi minun on luettava höpönpöppöötä ja yritettävä vain uskoa, että siinä on jotain järkeä...viidentoista vuoden työkokemus useasta eri hoitotyön työpaikasta ehkä tuottaa minulle tiettyä kyynisyyttä tarkastellessani hoitotieteen merkitystä.En halua yleistää asioita, nämä olivat vain minun henkilökohtaisia mietteitäni..

Kun joskus opettajan pätevyyden saan haluan työssäni nimenomaan korostaa käytännön merkitystä hoitotyön tekemisessä. Tietysti tietty teoreettinen näkökulma tulee ottaa aina huomioon. Kosketusta käytännön hoitotyöhön aion päivittää keikkailemalla tavallisilla vuodeosastoilla silloin tällöin. Minusta jokaisen hoitotyön opettajan ja johtajan olisi joskus hyvä käydä katsomassa sitä todellisuutta mikä tänä päivänä hoitotyössä on.

Kaikilla on joku ihanne tulevasta työstään... Ja ainahan sitä voi omalta osaltaan tehdä sellaista ruohonjuuritason myyräntyötä.

Aika paljon hoitotyön opetusta kuitenkin määrittelevät opetussuunnitelmat (+työyhteisö). On niin turhauttavaa, kun kliinisen hoitotyön osuus kokoajan pienenee tuntimäärissä, vaikka opiskelijat ovat oppimiskyvyiltään tänäpäivänä hyvin erilaisia; toiset oppii nopeammin - toiset hitaammin. Mielen valtaa se entuudestaankin jo tuttu tunne; tiedän kyllä, mitä ja mitä pitäisi tehdä, mutta ei ole mahdollisuutta toteuttaa sitä...

Työelämäyhteistyö on hyvä asia. Ja tosiaan: sinne kaivataan myös ylihoitajia - eikä pelkästään kokouksissa istumaan... Joissakin sairaaloissa pitkävarpaiset ylihoitajat  itse ovat nimenomaan este oppilaitoksen ja kliinisen hoitotyön yhteistyölle!  angry.png

Aina kun minun pitää valita kahdesta pahasta, kokeilen sitä pahaa, johon en ole vielä tutustunut.

                                  - Mae West -

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

  • 3 vuotta myöhemmin...

Suomalainen hoitotiede tuntuu olevan vastakohta lääketieteelle. Siinä haisee reviiritaistelut, ikivanhat luulot tehtävien jakautumisesta kovaan lääketieteeseen ja potilaan "ymmärtämiseen". Hoitotiede on tieteentekemisenä varmastikin saavuttamassa hyvätasoisen tason.

Mutta oppilaitoksessa pakka on monesti sekaisin. Rinnakkaisten erityistaitojen sijaan kvantitatiivinen osaaminen ei näy, ei myöskään lääketieteellinen osaaminen. Valtava osa käden taitojen ja monipuolisten teoreettisten tietojen osaamisesta on muuttunut vuorovaikutus- ja ymmärrysnäennäistieteeksi. Mekanistinen, syy-seuraus -suhteita ja suuruusluokkia, fysiologisia tai vaikka farmakologisia ilmiöitä selittävä maailmankatsomus on opetuksesta jopa täysin kadonnut.

Sairaanhoitajaksi voi jo valmistua ilman, että ihmisen fysiologiaa tarvitsee ymmärtää, tai hoitamisen fyysisiä syy - seuraussuhteita. Tällaisen ajattelutavan esiintuominen tai opetteleminen on jopa kerettiläistä - se ei kuulu hoitajalle, se kuuluu lääkäreille. Jäljelle on jäänyt vain hoivapseudotiede, joka edistää vuorovaikutusta, mutta ei tarjoa enempää osaamista potilaan muun kokonaisuuden ymmärtämiseen.

Liikaa tulee vastaan opistosairaanhoitajia, jotka - jo vuosikymmen, pari - sitten päättyneen kliinisen uran lopulla ilmeisesti kuvittelivat osaavansa runsaasti kokemuspohjaista tietoa. Tieto ei valitettavasti usein perustu muuhun kuin työssä nähtyyn. Hoitotieteen opintojen jälkeen on tapahtunut hoitajan voimavaraistuminen ja valaistuminen, joka tuodaan esiin. Potilaalla tai opiskelijalla ei siinä valtaistumisessa - tai suoraan sanoen vallankäytössä - ole enää todellista merkitystä. Hoitotieteen yliopistotutkinnon on voinut hyvin suorittaa ilman syventymistä maailman toiseen puoliskoon, siihen mekanistiseen, lääketieteelliseen, kvantitatiiviseen. Tietenkin, sehän ei auta oppimaan sitä, mitä luulemme ymmärtävämme potilaan tunteista. Eikä moisessa lähestymistavassa tarvitse ehkä kantaa todellista syvällistä osaamista ihmisen psykofyysissosiaalisesta kokonaisuudesta. Ja mikä tärkeintä - ei tarvitse alkaa enää opettelemaan ensimmäistäkään matemaattista kaavaa, tai opetella uutta tietoa potilaan lääketieteellisestä hoitamisesta. Näillä eväillä voikin jo siirtyä opettamaan, ja kun opetusympäristö on samanhenkistä, voi kaikki osaamiskehitys pysähtyäkin siihen. Mutta pedagogin oma kokemus osaamisesta on valtava. Hänhän omasi valtavasti kokemusperäistä tietoa työelämästä, nyt maisterin tutkinnolla sitä on jo "toiseltakin alueelta" vaikka kuinka paljon...

Ja näin luodaan opetusympäristö, jota on erittäin vaikea sitoa ajallisesti todelliseen, tutkittuun ja näyttöön perustuvaan tietoon. Ovatko opetettavat hoitotieteen asiat tuoreita? Mihin perustuu hoitamisen mekanistinen ja lääketieteellinen näkökulma? Vai jääkö tällaiset asiat enemmän ja enemmän opiskelijan itse opeteltaviksi, jos he viitsivät - ja muun opetuksen ohella edes sellaista ehtivät? Lopputulema on kuitenkin selvä: opettajaksi voi päästä nimellisellä pätevyydellä, ilman, että tarvitsee osata ihmisen fysiologiasta tai lääketieteellisistä aineista edes perusasioita, vaikka opettaakin jonkin erityisalan hoitotyötä. Mutta sehän on hoitotyötä, lääkäreille kuuluu antaa hoitomääräykset.

Valitettavasti osa hoitajienkin tehtävästä on itsenäistä, lääkäri ei ole lähellä, välttämättä saatavilla. Erityisesti sairaalan ulkopuolisessa työssä suhteellisuudentaju ja myös fyysisen maailman tunteminen ovat välttämiä taitoja. Mutta totta kai myös sairaalan sisällä liian kapeakatseiseksi urautunut uusi hoitaja voi tietämättään tappaa potilaan, jos hän ei hallitse riittävän monipuolisesti potilaan havainnointia ja hoitamista. Ymmärtämiseen keskittyminen ei opeta, paljonko on paljon. Valitettavasti kapeutuminen näkyy myös joidenkin ihmisten vallankäytössä. On hyvin huolestuttavaa, kun hoitotieteestä ja etiikasta puhutaan samalla, kun itsekään sitä tajuamatta poljetaan lainsäädäntöä ja potilaan todellisia oikeuksia jalkoihin. On huolestuttavaa, kun korkealle tasolle edistynyt hoitotieteen edustaja korostaa puheessaan potilasta, mutta lauseissa kuuluu jatkuvasti vain yksi persoonapronomini - minä.

Suomalainen hoitoalan kulttuuri ja valitettavasti ihmisten negatiiviset ominaisuudet näkyvät tämän tieteenalan käyttämisessä välineenä. Ikävää - tieteellinen hoitotiede on muuttunut paikoin vääränlaiseksi välineeksi. Sen käyttö väärällä tavalla ja liian rajaavasti vaikuttaa pitkällä aikavälillä varmasti myös hoitotieteen maineeseen ja tasoon. Hoitotiedettä käytetään välineenä - ja väärin, todellista tieteentekoa, todellista hoitotieteen tekoa pilkaten.

- Kommentti perustuu kokemuksiin hoitoalan AMK-opiskelijana 2000-luvulla.

Jos potilas on sekavampi kuin meidän yksikössä hoitajansa, kuuluu potilas sairaalahoitoon...

Ylpeiksi jumalat tekevät ensin heidät, jotka jumalat haluavat tuhota.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

  • 2 viikkoa myöhemmin...

Olen täysin samaa mieltä edelleen omista aikaisemmista kirjoituksistani aiheesta ja Pöllön näkökulma asiaan ei ole pöllömpi:) Nimim:"hoitotyön opettaja keikalla hankkimassa laaja-alaista kliinistä näkemystä ja kokemusta opetustyöhönsä"

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

*Tekee kunniaa* Tiituska 35:lle, kun hoitotyön opettaja panostaa kliinisten taitojen ja realiteettien ylläpitoon!

Vilkaisin myös aiemman kommentin, missä nousi esiin tuo 1980-luvun hoitotieteilijöiden jumalaksi nostaminen ja sen jälkeen... Nothing.

Hoitotieteen arvostus sen sijaan oikeasti voisi nousta huomattavasti, jos se alkaisi tekemään käytännönläheistä ja kokonaisvaltaista tiedettä potilaan hyväksi ja osittain lomittuisi lääketieteeseen. Ei ole mikään ihmeellisyys, että esim. tutkimusryhmässä saattaa olla hyvin erilaisten alojen edustajia, ja joskus jopa julkaistaan hieman oman erityisalueen ohitsekin. Harmi vain hoitotieteilijöillä ei taida riittää osaaminen kvantitatiivisiin menetelmiin ja luonnontieteisiin...? Kuitenkin paiskitaan sellaisella alueella töitä, joissa huomattava osa asioista perustuu tasan fysiologiaan, anatomiaan, patofysiologiaan yms. aiheisiin.

Mutta jos työnjako on jo valittu niin, että on lääkäreiden tehtävä pohtia, miten ensihoitajan elvytys oikeasti onnistuu ja mitkä tulokset siihen vaikuttavat, ja hoitotieteen näkemys on lähinnä pohtia elvytystä sivustakatsojien fenomenologisena ilmiönä tai miltä elvytettävästä tuntuu, ja nämä tantat opettavat elvytystä, niin ollaan aika... hutelikossa....

Jos potilas on sekavampi kuin meidän yksikössä hoitajansa, kuuluu potilas sairaalahoitoon...

Ylpeiksi jumalat tekevät ensin heidät, jotka jumalat haluavat tuhota.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Erittäin mielenkiintoista kannanottoa ja keskustelua..ole itsekin miettinyt näitä asioita varsinkin kun hoitotieteen perusteet-kurssi on tuoreessa muistissa. (Oli erittäin mielenkiintoinen kurssi!)

Hoitotieteen käsitteet: ihminen, terveys, ympäristö, hoitotyön toiminnot. Hoitotyön toimintoihin kuuluu hoitotyön "omien" toimintojen lisäksi lääketieteellisen hoidon toteutus. Hoitotieteen erottaa omaksi tieteenalaksi hoitotyön "omat" toiminnot. Lääkärikin voi toteuttaa lääket.hoitoa, mutta hoitotieteen mukaan ei nursinkia. Olen miettinyt, että voiko sairaanhoitaja tehdä työtään tekemättä yhtään hoitotyön ns.omaa toimintoa ja tulin siihen tulokseen, että instrumentoiva sh ei tee työssään yhtään hoitotyön omaa toimintoa...ei kai esim. leikkausalueen pesua, tai leikkausasennon laittoa lasketa hoitotyön toiminnoksi? Asentoa määrittelee fysiologia ja antomia ja aseptiseen toimintaan pystyvät kirurgitkin. No nuo taisi olla valvovan sh:n tehtäviä, mutta kuitenkin. Olenko väärässä, kertokaa leikkaussalihoitajat, mitä hoitotyön toimintoja teette keskivertotyöpäivänä, ja mitä hoitotieteellä on annettavaa teille?

Ylipäätään mitä lääketieteellisemmäksi sairaanhoito muuttuu, vähenee samalla hoitotyön omat toiminnot ja sitä vähemmän hoitotieteellä on sairaanhoitajan työhön annettavaa(?)

Mielestäni hoitotieteen uskottavuutta ja arvoa syö se, että tutkimusten aiheet ovat täysin hoitotieteilijöiden omien intressien varassa. Hoitotiedettä pitäisi tehdä kaikilta hoitotyön alueilta tasapuolisesti, jotta voitaisiin osoittaa sen soveltuvan oikeasti hoitotyöhön. Ei kukaan ensihoitoa tutkikaan, kun se harvaa hoitotieteilijää kiinnostaa. Luulenkin, että tämä heijastuu myös opinnäytetyöaiheisiin esim. Stadiassa ei ollut vuonna 2008 yhtään akuuttihoitoon liittyvää opinnäytetyöaihetta. Kuosce olisi ollut, mutta sh opiskelijana en siihen päässyt koska hakijoita oli paljon ja eh-opiskelijat menivät edelle.

Eräs opettaja perusteli hoitotieteen olemassaolon ja oman hoitotieteilynsä näillä sanoin: "Jos näyttelijät tekevät tiedettä omista koreografioistaan yms, miksi sairaanhoitaja ei tekisi tiedettä omasta työstään". Pidetään ensin toista tiedettä huuhaana, ja ajatellaan että miksen minäkin lähtisi tohtorin hattua ja miekkaa havittelemaan.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Stadia itse selittänee joskus, miksei akuuttihoidon hoitotyöhön liittyviä opinnäytetöitä ole.

Stadiassa ensihoidon koulutus on ollut aika tuuliajolla. Ensihoitaja ei voi välttämättä tehdä ensihoitotyötä akuuttityöstä lainkaan, tai aiheesta, joka häntä kiinnostaisi.

Jos potilas on sekavampi kuin meidän yksikössä hoitajansa, kuuluu potilas sairaalahoitoon...

Ylpeiksi jumalat tekevät ensin heidät, jotka jumalat haluavat tuhota.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

  • 1 kuukausi myöhemmin...

Mielestäni hoitotieteen ongelma on siinä, että se on väkisin luotu tiede. Hoitotiedettä kuvataan laaja-alaiseksi tieteeksi joka yhdistää monia tieteenhaaroja. Minusta tämä on merkki siitä, että hoitotieteellä ei ole mitään omaa sanottavaa. Hoitotieteellä tulisi olla tarjottavaa hoitotyölle, kertoohan siitä jo hoitotiede-nimikin, mutta hoitotieteen saavutukset ovat lähinnä hoitotiedefundamentalistien abstrakteja töitä joilla ei ole minkäänlaista yhteyttä hoitotyöhön. Työhön, jota varten hoitotiede on luotu.

Juuri näin!Lainaan tässä erästä kolleegani,sieltä menneisyydestä 1990 luvun alkupuolelta,kun hoitotiedettä alttiin ajaa sisään."Jumalauta!Jos hoitotiede on tiedettä,niin masturbointi on taidetta!"Ammatillista,todellisuuteen pohjautuvaa näkemystä mielisairaanhoitajalta,eikö?Kunnia ja ylistys "dinosauruksille"

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Jos yliopistoissa kerta opetetaan teologiaa, niin kai sitten siellä menee toinenkin "tiede" eli hoitotiede. Tosin hoitotieteessä on edes jotain tieteeseen viittaavaa.

"If you ain't part of a solution, you are solid or gas."

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

  • 1 kuukausi myöhemmin...
Hoitotyöhön on vaikeaa soveltaa hyvin monimutkaisia teoreettisia hienouksia, koska viime kädessä hoitotyöhän on erittäin käytännönläheistä. Mutta jos tarkastellaan hoitotyötä kokonaisuutena lääketiedehän siinä näyttelee hyvin keskeistä osaa. Luulen,että hoitotiede vastaan lääketiede aiheuttaa hoitotieteilijöille paljon pään vaivaa. Yritetään mahdollisimman tarkasti käsitellä vain hoitotieteen näkökulmaa tutkimuksissa vaikka tosiasiahan on, että näiden kahden tieteenalan yhdistäminen saisi tutkimustuloksiin jotain järkeä.

Lääketieteessähän tehdään erittäin runsaasti perustutkimusta ja käytännön hoitamiseen ja tuloksiin liittyvää tutkimustyötä, mistä hoitotiede halusi kai osin irtautua ja tietoisesti kehittyä esoteerisemmäksi ja laadulliseen arviointiin keskittyvämmäksi "tieteeksi", luoda omat käsitteistönsä?

Mielenkiintoista sinänsä, koska ihminen ja ihmisen hoitaminen on vuorovaikutuksen lisäksi mitä luonnontieteellisintä työtä. Terveydenhuollossa olisi tilausta myös oikealle henkilö- ja talousjohtamiselle, mikä esimerkiksi lääkärikoulutuksessa on ongelma. Jokainen vastaantullut järkevä tieteenala ei ole rajannut itseään johonkin yksittäiseen kehikkoon, vaan on ottanut vastaan malleja ja teorioita myös muista tieteistä: hoitotieteellähän olisi loistavat pohjat soveltaa psykologiaa, lääketiedettä, johtamista, taloutta... Ja kasvaa tieteeseen oikeasti kuulumattomasta auktoriteettiuskosta logiikan johdonmukaiseen maailmaan.

Itsehän olen nähnyt lähinnä sairaanhoitaja - hoitotieteen maisteri -yhdistelmiä amk-koulutusta käydessäni. Yhdistelmä on jopa vaarallinen amk-opettajaksi: fysiologian, patofysiologian tai jonkin erikoisalan lääketieteen yliopistotason osaamista ei useimmilla opettajilla ole lainkaan. Takana on lähinnä opisto- tai amk-tasoinen näennäisluonnontieteellinen osaaminen. Hoitotiede ei ole tähän tuonut juuri pedagogista lisää, erilaisia ohjaus- yms. malleja kyllä, joiden käytännön sovellettavuus vaihtelee rajusti.

Entisellä tontillani (jolta siis yliopistokoulutus) valmistui tieteelliseltä pohjalta ihmisiä, joilta useimmilta pyyhkiytyivät ideologiat ja mielikuvat raa'an tiedon ja mekanistisen päättelykyvyn kehittymisen myötä. Ammattimaailmassa valitettavasti tuli vastaan paljon pseudoasiantuntijoita, eli enemmän ideologioihin uskovia valeintelektuelleja, jotka välttivät matematiikkaa, lukuja ja mekanistista ajattelutapaa kuin ruttoa. Nämä henkilöt olivat tavallisesti aika hakoteillä arvioidessaan asioiden suuruusluokkia, merkittävyyttä tai ihan vaikka jonkin yksittäisen tiedon luotettavuutta.

Mikä eniten amk-tasoisessa koulutuksessa on ottanut päähän, on joidenkin opettajien kertakaikkinen tanttageeni. Asenne, että he ovat jollain tapaa hyviä ja osaavia ihmisiä, opiskelijan tehtävä on ottaa heidän ihmeellisyytensä vastaan - ja siihen kun käytetään perustana Helsingin Sanomia ajankohtaisjulkaisuna tai todetaan, että työssähän ne asiat sitten opitaan, niin mietitytti kyllä, mitä moiselta henkilöltä oppi.

Jos amk-koulutus hoitoalalla perustuu jonkinlaiseen mestari - kisälli -ajatteluun, niin jostain syystä amk:ssani ei niitä oikeita mestareita pahemmin näkynyt. Ja oikeasti mietin, voiko nykyiselläkään sairaanhoitajakoulutuksella saavuttaa sitä monipuolista osaamistasoa, jota itse kaipailin koulutuksella. Ajatukset kulkivat tavallisesti suuntaan, jossa sairaanhoitajakoulutus siirrettäisiin yliopistoon, missä lääke- ja hoitotieteen tiedekunnat muuntuisivat toisenlaisiksi.

Toinen vaihtoehto olisi, että ammattikorkeakouluissa otettaisiin muillakin koulutuksilla ihmisiä sisään kuin sairaanhoitaja- ja/tai hoitotieteen maisteri -tutkinnon suorittaneita. Nyt suoraan sanoen ollaan erittäin sisäsiittoisia ja ylläpidetään itseään toistavaa järjestelmää. Useammallekin hoitotieteen maisterille on tehnyt mieli sanoa, että vaikka olo voi tuntua erittäin fiksulta ja valaistuneelta, kun on ihan hoitotieteen maisteriksi lukenut, niin ulospäin vaikutelma on ollut hyvinkin toisenlainen. Se maisteri on nimittäin yliopistossa se perustutkinto, millä saa likimain minimitiedot työelämään ja hyvin alkeellisen osaamisen tutkimukseen. Sillä ei brassailla, sillä ei lähdetä opettamaan eikä sillä julistauduta rikkiviisaiksi. Luennoimaan ei sillä tiedolla olisi lähdetty, todellakaan... Sairaanhoitaja-AMK:ssa sillä tutkinnolla jo nostetaan itseään auktoriteetiksi oppilaisiin nähden ja uskotaan omaavan jotain erityistä osaamista ja taitoja?! Mitvit??!!

Tohtorin tutkintokin oli osoitus, että tieteenteon alkeet ovat hallussa, ja voi alkaa tekemään vähän vakavampaa tiedettä. Asiantuntemusta oli tuossa vaiheessa tavallisesti  melko suppealta alueelta, se asiantuntijuus kun tarkoitti niissä kuvioissa aivan jotain muuta kuin maisterin tutkintoa. Ja jos tieteen sisältö ja käytettävyys on hakusessa, niin harmillisesti se vielä laskee hoitotieteen tutkintojen arvostettavuutta. Yliopistolla opetuksessa tavallisesti näkyy myös ajankohtainen tieteenteko, eli tieto uusiutuu. Tämähän on tavoite myös amk-koulutuksessa, eli opettajakunta olisi tiedoiltaan päivittyvää ja monenlaiseen verkostoitumiseen kykenevää. Uudessa koulumallissa tämä on vielä varmaankin kehittymässä oleva asia. Entisessä opinahjossani kyllä huomattiin, jos jonkin luennoitsijan opetus ja tieteenteko jäi ajastaan jälkeen - määräaikaisuudet alkoivat lyhenemään ja selvästi sanottiin, että tiedettä tarvitsee tehdä ja osaamista päivittää...

Tämä teksti ei varmasti ole kovin miellyttävää luettavaa monelle maisterille tai opettajalle. Mutta tarttis kai parin asian tuulettua, jotta amk-koulutus joiltain osin nousisi sille tasolle, mikä nykyresurssein voitaisiin jo toteuttaa. AMK-koulutus joillain aloilla on tuottanut myös alansa osaajia, tekniikan puolella insinöörejä on tehnyt huikeita uria keksinnöissä, johtamisessa, liiketoimintaosaamisessa, jotkin koulutukset ovat jopa varsin raskaita. Ehkä joitain terveydenhuollon koulutuslinjoja on myös kyennyt haastavaan, moniulotteiseen ja oikeiden moniammattilaisten antamaan opetukseen...

Jos potilas on sekavampi kuin meidän yksikössä hoitajansa, kuuluu potilas sairaalahoitoon...

Ylpeiksi jumalat tekevät ensin heidät, jotka jumalat haluavat tuhota.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

  • 7 kuukautta myöhemmin...

Mielestäni kuulostaa, että useilla on mennyt kys. asian suhteen täysin puurot ja vellit sekaisin. Terveystieteiden koulutuksen allahan voi useimmissa yliopistoissa suuntautua joko opettajapuolelle, terveyshallinnon puolelle, hoitotieteen tieteenalan puolelle tai erityisesti esim. preventiiviseen hoitotieteeseen.

Opettajan pätevyyden saavat vain kasvatustieteitä sivuaineenaan lukevat. Hoitotieteitä pääaineena opiskelevalla on oikeus valita sivuaineensa vapaavalintaisesti. Valittavana on siis kaikkea maan ja taivaan väliltä oman mielenkiinnon mukaan. Useimmat ilmeisesti opiskelevat juuri kasvatustieteitä tai hallinnon alaa, mutta osa ottaa sivuaineekseen esim. tietojenkäsittelytieteitä, filosofiaa, yhteiskuntatieteitä, markkinointia, kieliä tms. Aivan kuten monilla muillakin yliopiston tieteenaloilla.

Mielestäni puheet siitä, että hoitotiede on täysin turha tieteen ala, joka ei tuo mitään uutta käytännön elämään ovat aika huttua ja hatusta vedettyjä. Yhtälailla turhaksi voi siinä tapauksessa väittää kasvatustiedettä, sosiologiaa, tieteiden äitiä filosofiaa tai mitä tahansa tiedettä joka tutkii samantyyppisiä asioita ja samaan tyyliin. Hoitotiede on nuori tieteenala, joten hoitotieteen omat käsitteet ovat vielä vailla määrittelyä. Tähän saakka tehty hoitotieteellinen tutkimus onkin ymmärtämykseni mukaan lähinnä tehnyt perustutkimusta, jonka avulla ei välttämättä vielä saada apuja käytännön elämään (eikä sen tavoitteet vielä välttämättä olekaan siellä) vaan jonka avulla luodaan ja pohjustetaan tieteenalan omaa käsitemaailmaa ja tutkimustraditioita. Vanhoja hoitotieteellisiä teorioita, joita useille on sh-opintojen yhteydessä paukutettu päähän, ei ole koskaan tarkoitettukaan käytännön työhön sovellettaviksi vaan tueksi ja turvaksi, perusteiksi joihin voi ongelmatilanteissa nojata ja ennen kaikkea jonka pohjalta voidaan lähteä laajentamaan hoitotieteellistä tutkimusta ja tarkentamaan tiettyjä kysymyksiä.

Itse asiaa tarkemmin tuntematta sanoisin, että monien hyökkäävä asenne hoitotiedettä kohtaan johtuu ymmärtämättömyydestä koko yliopistokulttuuria ja sen merkitystä kohtaan. Itse en usko, että hoitotiedettä opiskelleet haluavat päteä tiedoillaan tai väitellä tohtoriksi ainoastaan tittelin vuoksi. Uskon ja toivon, että myös hoitotiedettä tehdään puhtaasta mielenkiinnosta ja halusta ymmärtää asioita syvällisemmin!

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Uskon ja toivon, että myös hoitotiedettä tehdään puhtaasta mielenkiinnosta ja halusta ymmärtää asioita syvällisemmin!

Oma mielenkiinto asiaan tietysti yksi hyvä syy tehdä tiedettä. Toivoisin kuitenkin että niin kauan kuin hoitieteilijät harrastavat lajiaan pääasiassa veronmaksajien rahoilla, olisi tieteen tekemisen motivit enemmän alan ja alan työntekijöiden olosuhteiden kehittämisen puolella kuin henkilökohtaisella tasolla.
Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

  • 1 kuukausi myöhemmin...

Itsehän olen nähnyt lähinnä sairaanhoitaja - hoitotieteen maisteri -yhdistelmiä amk-koulutusta käydessäni. Yhdistelmä on jopa vaarallinen amk-opettajaksi: fysiologian, patofysiologian tai jonkin erikoisalan lääketieteen yliopistotason osaamista ei useimmilla opettajilla ole lainkaan. Takana on lähinnä opisto- tai amk-tasoinen näennäisluonnontieteellinen osaaminen. Hoitotiede ei ole tähän tuonut juuri pedagogista lisää, erilaisia ohjaus- yms. malleja kyllä, joiden käytännön sovellettavuus vaihtelee rajusti.

Entisellä tontillani (jolta siis yliopistokoulutus) valmistui tieteelliseltä pohjalta ihmisiä, joilta useimmilta pyyhkiytyivät ideologiat ja mielikuvat raa'an tiedon ja mekanistisen päättelykyvyn kehittymisen myötä. Ammattimaailmassa valitettavasti tuli vastaan paljon pseudoasiantuntijoita, eli enemmän ideologioihin uskovia valeintelektuelleja, jotka välttivät matematiikkaa, lukuja ja mekanistista ajattelutapaa kuin ruttoa. Nämä henkilöt olivat tavallisesti aika hakoteillä arvioidessaan asioiden suuruusluokkia, merkittävyyttä tai ihan vaikka jonkin yksittäisen tiedon luotettavuutta.

Useammallekin hoitotieteen maisterille on tehnyt mieli sanoa, että vaikka olo voi tuntua erittäin fiksulta ja valaistuneelta, kun on ihan hoitotieteen maisteriksi lukenut, niin ulospäin vaikutelma on ollut hyvinkin toisenlainen. Se maisteri on nimittäin yliopistossa se perustutkinto, millä saa likimain minimitiedot työelämään ja hyvin alkeellisen osaamisen tutkimukseen. Sillä ei brassailla, sillä ei lähdetä opettamaan eikä sillä julistauduta rikkiviisaiksi. Luennoimaan ei sillä tiedolla olisi lähdetty, todellakaan... Sairaanhoitaja-AMK:ssa sillä tutkinnolla jo nostetaan itseään auktoriteetiksi oppilaisiin nähden ja uskotaan omaavan jotain erityistä osaamista ja taitoja?! Mitvit??!!

Perustuuko tämä juttu, Pöllö, sun omiin kokemuksiin täysin? Eikö sulla ole ollut lainkaan hyviä opettajia? Minkälaiset pitäisi olla opettajan pätevyysvaatimukset AMK:ssa?

Vanhoja hoitotieteellisiä teorioita, joita useille on sh-opintojen yhteydessä paukutettu päähän, ei ole koskaan tarkoitettukaan käytännön työhön sovellettaviksi vaan tueksi ja turvaksi, perusteiksi joihin voi ongelmatilanteissa nojata ja ennen kaikkea jonka pohjalta voidaan lähteä laajentamaan hoitotieteellistä tutkimusta ja tarkentamaan tiettyjä kysymyksiä.

Ne todella ovat tietyllä tapaa "vanhoja" teorioita, kun onneksi sekä hoitotyö että -tiede on mennyt niistä ajoista eteenpäin. Nehän ovat, kuten kaikki kirjoitettu teksti, "aikansa lapsia" (= -50 - 70-lukulaisia) ja siitä vinkkelistä niitä tuleekin tarkastella. Nykyään enemmän tukea ja turvaa, varsinkin ongelmatilanteissa saa, näyttöön perustuvasta tiedosta, joskin sitäkin on monentasoista. Ja ehkä tärkeää onkin (opiskeluaikana) oppia lukemaan niitä tutkimuksia kriittisesti ja ottaa niistä se irti, mitä irti otettavissa on ja hyödyntää/soveltaa sitä tietoa omassa työympäristössä. Tosin näyttöön perustuvan tiedon lisäksi hoitotyössä tarvitaan myös muitakin tiedonlajeja  (ne Carperin määrittelemät tiedonlajit).

Aina kun minun pitää valita kahdesta pahasta, kokeilen sitä pahaa, johon en ole vielä tutustunut.

                                  - Mae West -

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Hyvää keskustelua! Silloin kun hoitotieteellinen tutkimus tuo jotain käytännön hoitotyöhön, on se tervetullutta. Et ei se ihan suorilta roskakoppaankaan mun mielestä jouda. Mut just nää fenomenologis-eksistentialismi-jutut ei oo sitä mitä meidän ala tarvitsee. Linkki sinne käytäntöön pitää löytyä.

Siinä olen kanssa samaa mieltä, että hoitotiede ei saisi ottaa liikaa tilaa käytännön harjoittelulta, joka on kuitenkin se meidän ykkösjuttu.

Voi olla että toistan mitä muut on jo sanonu, mutta näin minun mielestäni.

EKG NERD

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

MAINOS

Arkistoitu

Tämä aihe on arkistoitu, siihen ei voi enää vastata.

×
×
  • Luo uusi...