Jump to content
MAINOS

Miehet painavat töitä niska limassa – naiset eivät?


Reportteri

Recommended Posts

Yhdyn Dinon puheenvuoroon. Osastoilla on töissä valitettavasti ihmisiä jotka steppaa ympäri osastoa hokien kuinka on kiire, kiire, kiire. Sen sijaan että tarttuisivat toimeen, jotta se tulisi tehdyksi eikä olisi kiireen tuntua.Ja kiireen tuntu tarttuu. En nyt väitä etteikö osastolla koskaan olisi kiire, mutta väitän ettei kiire ole ihan niin jatkuvaa kuin kuin jotkut antavat ymmärtää. Tai ehkä he vaan kokevat asian eri tavalla. Ja stressaavat niistä tekemättömistä töistä. Itselläni suhtautuminen kiireeseen ja tekemättömiin töihin on lähinnä että tehdään ne hommat mitä keritään ja seuraava vuoro tule jatkamaan. Onhan joillain ihmisillä vapaallakin jatkuva kiire vaikka ulkopuolisen silmin ei olisi yhtään kiireen merkkiä nähtävissä.

Älykäs tuntee toiset, viisas tuntee itsensä. - Lao Tsu

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

MAINOS

Itselläni suhtautuminen kiireeseen ja tekemättömiin töihin on lähinnä että tehdään ne hommat mitä keritään ja seuraava vuoro tule jatkamaan.

Erittäin terve asenne! :D

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Osastoilla on töissä valitettavasti ihmisiä jotka steppaa ympäri osastoa hokien kuinka on kiire, kiire, kiire. Sen sijaan että tarttuisivat toimeen, jotta se tulisi tehdyksi eikä olisi kiireen tuntua.Ja kiireen tuntu tarttuu. En nyt väitä etteikö osastolla koskaan olisi kiire, mutta väitän ettei kiire ole ihan niin jatkuvaa kuin kuin jotkut antavat ymmärtää. Tai ehkä he vaan kokevat asian eri tavalla. Ja stressaavat niistä tekemättömistä töistä. Itselläni suhtautuminen kiireeseen ja tekemättömiin töihin on lähinnä että tehdään ne hommat mitä keritään ja seuraava vuoro tule jatkamaan. Onhan joillain ihmisillä vapaallakin jatkuva kiire vaikka ulkopuolisen silmin ei olisi yhtään kiireen merkkiä nähtävissä.

Kiireestä on tullut muoti-ilmiö, jonkinlainen menestyksen mittari. Muka ilman kiirettä ei ihminen olis tärkeä ja tarpeellinen..

Kiireestä on tullut myös yleisselitys jota hokemalla voi selitellä tekemättömiä töitä ja jonka taakse voi paeta kunniallisesti.

Kirjailija Tommi Hellsten sanoo lisäksi että "kiire on joillekin toimintastrategia. Se on tapa hankkia kulttuurista ihailua ulkopuolisilta ja jotkut turruttavat sillä oman mielen tyhjiötä."

Hellstenillä on muutenkin terve suhtautuminen kiireeseen, seuraavassa lainaus Terveyden edistämisen lehdestä (PDF!);

"Kiire tarkoittaa sitä, että ihminen on aina väärässä paikassa väärään aikaan. Hän ajattelee aina seuraavaa hetkeä ja seuraavaa tekemistään, ei pysähdy eikä keskity.

– Ihminen on kadottanut läsnäolon taidon, Tommy Hellsten sanoo. Hän sanoo, että ihminen ei kuitenkaan ole kiireen viaton uhri. Kiireestä ei voi syyttää ulkopuolisia, pomoa, työyhteisöä tai tilannetta. Ihminen vastaa itse omasta kiireestään ja jopa luo sen. Ainakin suuren osan kiireestämme olemme Hellstenin mielestä itse itsellemme valinneet. Sillä aikaa on paljon ja sitä tulee lisää koko ajan."

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

  • 2 viikkoa myöhemmin...

Luonnollistahan tuo on että oma ala on aina kiireisin, raskain, vaativin ja muutenkin niin raastava....Pelkästään työehtosopimusneuvottelujen takia pitää pitää ainakin ulkopuolisille tämä kuva terveydenhuoltoalasta. Olen itse ollut töissä hoito-alalla yhteensä noin 2 vuotta. Erilaisilla osastoilla eri pituisia työjaksoja. Pisimmät ovat olleet noin 9 kuukauden kaksi työjaksoa eri paikassa. Työpaikkoina ovat olleet keikkatyössä Oysin psykiatrisen klinikan eri osastot ja pidempiaikaisessa hengityshalvausyksikkö ja Oulun kaupungin hoivaosasto. Missään näistä paikoista ei ole kiirettä tai tappavaa työtahtia näkynyt poikkeustilanteita lukuunottamatta (esim. exitus (siirrettiin muualta työntekijöitä että saadaan omaisten kanssa rauhassa tehtyä asiat)ja pari hätätilannetta). Kahvitaukojen ja lounastaukojen keskiverto kesto on ollut noin 2/8 työtunnista. Kaikissa paikoissa on syöty potilasruokaa, paitsi yhdessä missä oli potskut pegeis. Niin ja kyllä...en ole ollut apulaisena vaan itsenäisesti tehnyt töitä lääkelupineen ja muineen (pl. keikkatyöt joissa todellisuudessa on ollut apulaisena tai 100%-valvojana jne.)...laillisuudesta ei julkisuuden takia viitsi tässä keskustella, sopinee. Näiden työsuhteiden aikana olen perehdyttänyt uusia työntekijöitä ja ottanut normaalisti osaa koulutuksiin ja muihin. Kerran muuten kysyin useammalta työkaverilta kahvihuoneessa että parantaisiko ylimääräinen työntekijä iltavuoroon hoidon tasoa oikeasti vai onko kyse loppupeleissä vain omasta edunvalvonnasta. Siis kun työntekijät tälläistä vaativat tuloksetta. Vastaus oli että eihän se kyllä parantais, että 95% hoitajista tekee kuitenkin asiat tietyn päiväohjelman mukaan ja on siihen aika nytkin riittänyt.

No tästä tulee varmaan vihaa niskaan, varsinkin kun en ole puhdasoppinen hoitaja. Ja uskon kyllä että monella osastolla on kiirettä, itse en ole vain sellaiselle vielä sattunut. Oulussa esim. on varmasti hyvät resurssit verrattuna moneen muuhun paikkaan.

Ja vielä alkuperäiseen aiheeseen jotta saan vielä lisää vihaa niskaani. Kyllä miesten kuuluisi saada enemmän palkkaa ja he saavatkin. On erikoista että kotityöt, lapset, harrastukset tai ylipäätänsä mikään työpaikan ulkopuolinen palkkasummaan vaikuttaisi, mutta jostain kumman syystä tämän on silti monen pääargumentti tässä palkkakeskustelussa. Ylipäätään voidaan kysyä miksi naiset voivat olla suivaantuneita tutkijalle joka luotettavia tilastoja lukemalla tekee johtopäätöksiä. Luulen että otsikot ja ylipäätänsä provokatiiviset kannanotot ovat normaalia journalismia.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Dino kuvasikin, miten kiireestä on tullut muoti-ilmiö ja työkuormasta sekä suorittamisesta ihmisen mittari. Maailmallahan on paikkoja, joissa bisnes on todella kovaa ja työtahti on aika karmea. Suomessa sitä löytyy myös yritysmaailmassa, johdossa - tietyissä paikoissa julkista sektoriakin. Työpäivät ovat niissä pitkiä ja kun työtahti on koventunut, niin suoritemäärä on melkoinen. Työpaikastaan riippuu, miten hallittavissa työ on, miltä tahti oikeasti tuntuu. Viekö se vain, vai antaako se myös.

En varmaan saa ystäviä minäkään, mutta sanotaan ja kuvataan ääneen nyt myös uhrautuminen ja marttyyrius. Näitä hoitoalalla on. Ehkä kahdenlaista mallia, todellista uhrautumista ja venymistä, ja sitten martyyriksi alkamista, tai pikemminkin uhriutumista. Osa hoitajista tekee pitkää päivää, hektistä tahtia, ei pysty syömään, käymään vessassa, näin joko potilaan hyväksi, työnantajan vaatimuksesta tai siksi, ettei vaihtoehtoa toimia toisin tunnu olevan. En arvostele, en kadehdi, todellakaan.

Sitten on se uhriutuminen. Luodaan kiire, kuvataan meno hektiseksi, organisoidaan työ tavalla, että lounastauot jäävät väliin - ja tehdään siitä iso numero. Työ voi olla sellaista, että se organisoinniltaan tai määrältään ajaa tällaiseen tilanteeseen. Mutta sitten on myös se tukkelin kuvaama tarve luoda mielikuva, että työ on raskasta, kiireistä ja vaativaa, vaikka ulkopuolisella pyörii mielessään paikkoja, joissa meno on huomattavasti rankempaa. Ja tällekin on henkilökohtaiset tai kollegiaaliset tarpeensa. Halutaan huomiota, halutaan - luonnollisesti - muiden ymmärtävän oma työnkuva paremmin, kollegiaalisesti ei haluta väheksyä muualla tehtävää kiireistä ja kuormittavaa työtä, ja kumotaan ulkoisia mielikuvia "leppoisasta juoruskelusta kahvitauolla, mistä palkkaakaan tarvitse maksaa" (kärjistetty mielikuva, ei tarkoitettu provosoivaksi).

Uhriutuminen on hyvä tunnistaa, koska se sisältää myös pari haitallista asiaa. Ihminen mieltää kuormittuvansa, ylittävän rajansa, olevansa alipalkattu, huonosti huomioitu, hän alkaa entistä vahvemmin uskomaan tähän. Ja siinä on sitten valmis negaatio itsestä, alasta, työnkuvasta - miten se vaikuttaa motivaatioon, jaksamiseen, muiden työtovereiden huomioimiseen. Ja toinen on sitten se viesti ulospäin. Realiteettien kuvaaminen on mitä paras tapa korjata harhailevia mielikuvia työn ja alan ominaisuuksista, raskaudesta ja mm. palkan suhteesta kuormitukseen, tietysti mm. työn eduista ja haitoista sekä työnantajan kohtelusta. Mutta jos uhriudutaan silloin, kun havainnoijalla on varsin erilainen käsitys työn vaativuudesta ja sorrutaan itse stereotypioiden julistamiseen, silloin ei tule hyvää jälkeä.

Mielessä on konkreettinen esimerkki Tehyn lakoin ajoilta, kun lasten päivähoitaja hyökkäsi kovin sanoin hoitajalakkoa vastaan. Päivähoitajat tarvitsevat palkankorotusta vielä enemmän, oma työ on tosi raskasta ja ankeaa, korotuksen pitää olla ainakin paperiliiton luokkaa, ja kun johtajatkin saavat. Ja oma reaktio on aika nopeasti vastareaktio: ollaanko realiteeteissa, mistä katkeruus tulee, onko oikeutettua väheksyä muita? Miksi huomaan oman sympatiani ja empatiani vähenevän, vaikka hyvä ystäväni on päivähoitaja ja arvostan aivan hitosti heidän työtään, enkä pidä työkuormaa aina suinkaan pienenä?

Itsehän on paininut työelämässä motivaatio- ja jaksamisongelmassa, leipääntynyt, voisi sanoa, että joskus myös katkeroitunut, ja ollut tekemässä itsestään myös uhria. Miten todellista se muiden mielestä on ollut, on toinen asia. Joku reagoi vastaaviin ristiriitoihin voimakkaammin, joku taas kokee muut asiat kuormittavana. Paras lihamylly, mistä tuli mentyä läpi, pisti varsin positiivisen ja osaavan duunikaverin pitkälle sairaslomalle, pohtimaan itsemurhaa ja muuta kivaa. Voi sanoa ääneen, ei ole helppoa linkittää tätä ihmistä minuun, ja toisaalla hän aika avoimesti puhui tilastaan. Ja silti, mitä hyötyä uhriutumisesta on? Se on tiettyyn rajaan asti säätely-, selitys- ja selviämiskeino. Mutta mitä sitten, kun se ei enää riitä? Mallin syventäminen ei välttämättä tuota hyvää tulosta? Ääneen voi sanoa, että vieläkin haen varmaan jollain tapaa itseäni sen revohkan jälkeen, olen hakenut rajoja ja kokeillut jaksamista, mennyt yli ja paljon vielä ehkä edessä. Mutta kannattaako katkeroituminen, uhriutuminen, vai pitäisikö ratkaisua hakea sitten jostain muualta? Pohtimalla jaksamista, tekemällä jotain muuta, laittamalla kuntoon elämää tukevia asioita?

Keskimäärin työkuorma ja vaatimustaso on kasvanut alalla kuin alalla, ja olisi tietysti hyvä löytää mittareita, joilla luotettavasti ja vertailukelpoisesti voisi kuvata tätä muutosta ja todellista työhyvinvointia. Kohtalaisia kuormittavuusmittareita on, lisäksi tiede tuottaa kyllä tutkimusta mm. syketasoista, unihäiriöistä ja vaikkapa vuorotyön vaikutuksesta kuolleisuuteen. Joissain töissä on mittailtu stressihormoneja. Ja muuttuneet olosuhteet, sijaiset, työvuoromuutokset, pula työntekijöistä, organisoinnin muutokset, epävarmuudet ja johtamistavat, siinä lisää arvioitavaa. Ja dataa, jolla perustella työntekijän näkökulmaa. Miten perustella esim. hoitoalan työehtojen ja palkkauksen muutoksia, kun muilla aloilla saatetaan olla vielä suuremmissa muutospaineissa?

Viime päivinä on HS:n paperiversion sivuilla ollut tarinaa mm. Meilahden leikkurista ja päivystyksestä, ja kuvattu menoa siellä - työpäivät voivat venyä, leikkauspöydän vierestä ei lähdetä aina tauoille, sijaisia ei saa, osastokoulutettua henkilöstöä puuttuu. Päivystyksessä toimittaja ihmetteli lähinnä alkoholin vaikutusta ihmiskehoon ja päivystystapauksiin. Leikkuriteksti kuvasti aika asiallisesti ja hyvästä näkökulmasta työntekijän näkökulmaa, provosoimatta tai tunteilematta. Ken lukee, osaa tehdä itse omat johtopäätöksensä. Hyvää vaikuttamista. Rivien välistä sitten saattoi lukea yhden seurauksen, joka pitää paikkansa jo lääkärimaailmassa, ja joka ehkä tulee hoitajienkin maailmaan Suomessa. Silläkään ei ehkä saa paljoa kavereita, mutta veikkaisin, että hoitajien palkkaerot tulevat nousemaan. Ja tavallaan toivon, että näin kävisikin. Se herättää kateutta ja katkeruutta siellä, missä palkka jää perustasolle - se kun helposti kuvitellaan, ettei työ olisi tärkeää ja palkitsemisen arvoista. Mutta erityisen vaativiin, lisäkoulutusta vaativiin tehtäviin, tai tehtäviin, joihin yksinkertaisesti ei enää muuten saada työntekijöitä, on hoitajienkin kohdalla pakko laittaa lisää liksaa peliin. Palkkaerot kasvavat, mutta se ei suoraan tarkoita sitä, että kenenkään asema huononisi. Päinvastoin, etenemismahdollisuuksia ja houkutuksia tulee lisää, ehkä pako hoitoalalta muihin tehtäviin myös hieman vähenee. Samalla se olisi tunnustus myös vaativien tai kuormittavien työpisteiden työnteolle. Ovatko hoitajat itse siihen valmiita, vai kaatuuko moinen muutos työntekijöiden omaan vastustukseen, sitä kannattaa miettiä etukäteen...

Juha Siltalahan antoi yhden ohjenuoran - jättäkää ihmiset rauhaan ja antakaa heidän tehdä työtä, tällä hän halusi vähentää johdon jatkuvaa muutoshalua ja keksiä aina vain uutta ja lisää ylhäältä alaspäin ihmisten työhön, kuuntelematta välttämättä, miten ihmisistä itsestään työ kannattaisi tehdä. Joissain työpaikoissa ohjenuora voisi olla, että työ (ja erityisesti vessa- ja lounastauot...) pitää ottaa uudelleen haltuun. Eli miettiä rajoja, keinoja ja organisointia, jolla itse voi välttää kiireen tuntua ja saada työn hallintaan siten, että sen lounaan ehtii syödäkin. Miettiä, mitä siitä seuraa. Tämäkään ei ratkaise tilannetta, jossa paine yksinkertaisesti on sellainen, että työntekijä itse kärsii enemmän käydessään lounaalla kuin jättämällä lounaan täysin syömättä. Silloin pitäisi pystyä kollegion vaikuttamaan ulospäin. Muutos on ehkä hidas, mutta...

Talousmaailman lehdissähän arvoisat taloustoimittajat vuosi vuodelta kuvaavat enemmän ja enemmän työhyvinvointia ja sen vaikutusta tehokkuuteen. Rahamaailman mediassa puhutaan valtavasti johtamisen vaikutuksesta työntekijöihin. Eräs esiin nostettu esimerkki oli johtajasta, joka havaitsi konttorin ikkunoiden palavan iltamyöhäisellä. Ja päätti puuttua asiaan. Jos työtä on niin paljon tai se tehdään tavalla, että normaali työaika ei siihen riitä, on jotain organisoitava uusiksi. Ei huono vihje muuallekin?

Jos potilas on sekavampi kuin meidän yksikössä hoitajansa, kuuluu potilas sairaalahoitoon...

Ylpeiksi jumalat tekevät ensin heidät, jotka jumalat haluavat tuhota.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

MAINOS

Arkistoitu

Tämä aihe on arkistoitu, siihen ei voi enää vastata.

×
×
  • Luo uusi...