Ensimmäinen exitus

[Riia]

^Toi on ihan totta! Mulla putosi iso taakka hartioilta kun sain tietää kuolinsyyn. Tiesin, että en olisi voinut tehdä mitään muuta ja se etten tehnyt mitään väärin. Samalla myös äitini sai ns. synninpäästön omantunnon tuskiinsa olisiko hänen pitänyt huomata jo aiemmin jotain, ja tekikö hänkin jotain väärin.

[Christabel]

Vanhainkodissa sijaisena työskennellessäni tuli ensimmäinen exitus vastaan. Vanha rouva, ollut huonovointinen koko päivän

ja iltakierroksella löysimme hänet menehtyneenä omasta sängystään. Ei siitä mitään suurempaa "traumaa" itselleni jäänyt,

olihan se pysäyttävä kokemus kuitenkin.

[Primax]

Ihan ensimmäinen oli palvelukodilla jonka vieressä kulkevasta joesta löysimme yhden talon asukkaan, ei se kovin sykähdyttänyt, hieman hämmensi nuorta vastavalmistunutta.(ikäihminen oli tuo vainaja). Ensimmäinen ja ainoa aivan kohdalle sattunut exitus 14v uran aikana oli keikalla vanhainkodilla minulle lähes tuntematon mies vanhus. Ei se oikein miltään tuntunut, lähinnä luonnolliselta, koska hän oli saattohoidossa. Mukana ollut opiskelija kyllä meni aivan hysteeriseksi jota sai sitten enemmänkin lohdutella ja rauhotella. On kyllä vainajan laittoja sattunut kohdalle ja kuljetuksia kylmiöön, muttei enempää "justiinsa nyt" minun vuorolla pois menneitä. Kotihoidossa jossa olen myös ollut v.2001 lähtien, ei kertaakaan ole sattunut kohdalleni, onneksi..

[hippis]

Ensimmäinen oli hyvin vanha rouva, joka oli ollut huonossa kunnossa. Tosin melenaoksennusta tuli edelleen suusta niin paljon käännellessä, että hieman teki pahaa.. Paljoa en siinä vainajaa laittanut, vaan tyydyin katsomaan kauempaa ja välillä ojentamaan jotain tarvittavaa.

Kuitenkin ihminen oli pitkäaikaisosastolla, vanha ja huonokuntoinen ja odottikin jo kuolemaa. Varsinkin vanhuksilla ja saattohoidossa yleensäkin asia on helppo hyväksyä, sillä se on potilaalle helpotus.

Ensimmäinen, jonka itse löysin, oli toisessa harjoittelussa toisena työpäivänä. Ei järkyttänyt, vainaja näytti kovin rauhalliselta ja selvää oli ollut, että elinaikaa ei ollut kovin jäljellä.

Opiskelua takana vajaa vuosi ja takana jo monta exitusta. Jotenkin olen joutunut aina saattohoito-osastoille. Toisaalta en kylläkään koe asiaa pahana vaan jostain kumman syystä tunnun pitävän saattohoidossa työskentelemisestä. Se, että on tekemässä potilaan viimeisistä hetkistä, päivistä tai kuukausista helpompia ja oman hoidon kautta mahdollisimman mukavia, tuntuu tärkeältä ja hyvältä.

[Janne]

Ensimmäinen kroppa tuli vastaan 3vk opiskelun jälkeen. Pääsin kaverin kautta heti opiskelujen alettua kolmanneksi oppimaan lanssihommia, ja ensimmäisessä vuorossa sattui kohdalle vainaja. Keski-ikäinen alkonmannekiini, ollut kuolleena useamman tunnin, mutta kyllä minun käsien tärinä sai päitsimillä rytmiä katsottaessa värinän näytölle...

[köyhä hoitaja vaan]

Muista ekan "exitukseni", vaikka siitä on jo aikaa yksi ihmisikä. Olin sisuksien harjoittelussa ja tämä mieshenkilö sairasti keuhkosyöpää. Kuolema oli hänelle selvästi kovin ahdistava, sekä henkisesti että fyysisesti. Käytännössä hän näytti vähitellen tukehtuvan. Olin tottakai järkyttynyt. Ensimmäistä kertaa en kuollutta ihmistä nähnyt, mutta ensimmäisen kerran näin ihmisen kuolevan. Päätin silloin etten ikinä polta tupakkaa.

No työvuosien kertyessä on kuolemia tullut kohdattua lukemattomia.

Nuoren ihmisen kuolema on aina vähän vaikeampaa, etenkin jos kuolema on odottamaton. Vanhan ihmisen kuolema on luonnollisempi asia, yksi osa tätä elämää. Ehkä "vaikeinta" on saattaa kuolemaan ihmistä, joka tietää kuolevansa, ja on kovin ahdistunut siitä. Samoin omaisten kohtaaminen kuoleman kohdatessa voi olla välillä "rankkaa".

Milloinkaan en ole ottanut henkilökohtaisesti potilaiden kuolemaa. Se on yksi osa työtäni sekin. Kuolevan ja hänen omaistensa kohtaaminen, ja heitä siinä tukeminen ja auttaminen. En tarkoita, että olisin mikään kivisydän, usein kyyneleet silmissä on näitä asioita kohdattu, mutta suremaan en ole koskaan alkanut edesmennyttä potilastani.

Kuolleen vainajan laittamisessa mielestäni on tärkeää, että se tehdään vainajaa ja hänen omaisiaan kunnioittaen. Eikä siinä vaiheessa enää tarvita maskeja tai mitään muitakaan erityissuojaimia, samalla tavalla toimitaan kuin vainajan eläessäkin. Ei kuolema itsessään tartu, se on meillä kaikilla tässä elämässä edessä ja mukana.

Hoitajana on tärkeää siinä tilanteessa huolehtia, että vainaja tulee identifioitua riittävästi minkäänlaisten sekaantumisten välttämiseksi (tarvittavat liput ja laput paikoilleen ja kiinni hyvin). huoneen tuuletus, kukka yöpöydälle, kenties sytytetään kynttilä ja nenäliinoja pakkaus saataville, silmälaput pois vainajan silmien päältä, huoneeseen siisti yleisilme ja sitten annetaan omaisille mahdollisuus jättää hyvästejä. Arkutuksen yhteydessä varmistetaan, että hautaustoimiston sedät/tädit noutavat oikean vainajan.

Itse haluan omat kuolleet läheiseni laittaa omin käsin "viimeiselle matkalle". Ja haluan myös omat omaiseni nähdä kuolleina. Kuollut ihminen on usein oikeastaan kaunis, rypyt ovat silinneet kasvoilta ja tyyneys ja rauha astuneet tilalle. Siksi suosittelen yleensä omaisille, jotka eivät ole varmoja haluavatko "nähdä" kuolleen omaisensa, että menemme yhdessä katsomaan vainajaa, sillä se on konkreettinen alku omaisten surutyölle. En kuitenkaan painosta tai pakota ketään siihen tilanteeseen. Tuen ja rohkaisen enneminkin.

[Satu]

Pistipä silmään ylen sivuilta juttu asiaa sivuten..

[Keep the faith]

Pistipä silmään ylen sivuilta juttu asiaa sivuten..

Äärimmäisen harvoin onneksi tarvitsee selkeästi kuolevaa lähestyvän olla tyyliin 4-heng. huoneessa. Kaikki yritetään, että saatais venkoiltua omaa rauhaa, varsinkin kun ja jos omaiset läsnä.

Eriasia on nämä yöllä vuoteesta löydetyt, ns. huonokuntoiset mutta ilman omaisia ja selkeää kuoleman läheisyyttä olevat.

[Saltsu]

Ensimmäinen exitus tuli vastaan ensimmäisessä harjoittelupaikassa vanhainkodissa. Muistan kuinka kyseinen potilas oli ollut sairaana pari päivää ja sinä päivänä yleiskunto oli tosi heikko. Kuolema tuli rauhallisesti, ja oli niin koskettavaa kun lähes kaikki osaston henkilökunnasta oli paikalla hiljaisina, yksi aina pitämässä potilasta kädestä ja auttamassa esim. juomisessa. Potilas ei kuollut yksin, vaan rauhallisessa ja kunnioittavassa ympäristössä. Jäi mieleen pitkäksi aikaa (ja vieläkin tuntuu tulevan tippa linssiin), vaikka itse kuolema ei sinällään ollut hirveä asia.

[hoitaja851]

Muistan kyllä aina ja ikuisesti ensimmäisen exitukseni.Olin lähihoitaja opiskelijana tk:n vuodeosastolla ja vielä yövuorossa ohjaajani kanssa. Oli siinä ilta rapsalla puhe että sinne on tullu uusi potilas.Mentiin sitten kierrolle ja tää potilas joka sinne oli tullu löydettiinkin kuolleena sängystään.No me tietenkin päästiin ohjaajani kanssa laittamaan sitä vainajaa,oli se sellanen jännä kokemus kyllä ja vielä kun se mun ohjaaja tokas mulle "haen tosta kaapista lakanan ja tulen kohta takaisin,varo sit ettei se herää eloon,katos nyt sen käsi liikku" Jääny niin mieleen toi sen lause.Nyt oon nykysessä työpaikassani vaan nähny kuolleita,mut en oo silleen ollu siin että ois päässy laittamaan,mutta ehkä sekin hetki koittaa joskus.

[Zandra]

Ensimmäisen exituksen näin ollessani harjoittelussa muutama vuosi sitten. Olin mukana laittamassa vainajaa ja muistan tilanteesta sen epäuskon, voiko tuo ihminen ihan oikeasti olla kuollut? Aina, kun käännettiin vainajaa, niin odotin, että nyt se avaa silmät tai tarttuu kädestä kiinni. Iäkkään ihmisen kuoleman hyväksyy jotenkin osana elämää, varsinkin, jos on paljon sairauksia ja joutunut kärsimään kivuista.

Viikonloppuna kohdalleni sattui nuorin vainaja, jonka olen kohdannut. Omaisten kohtaaminen oli vaikeinta ja ensimmäistä kertaa oli itselläkin itku kurkussa, kun katsoi järkyttyneitä ja lohduttomasti itkeviä omaisia. Hädin tuskin täysi-ikäiset lapset ja heidän valtava suru ja sydäntäraastava itku kosketti. Kun sitten työkavereiden kanssa asiasta juteltiin, niin jotkut olivat sitä mieltä, ettei hoitaja saisi itkeä. Meikäläistä katsottiin oudosti, kun sanoin, että melkein tuli itku. Mun mielestä hoitaja saa liikuttua, saa tulla kyynel silmään. Ihmisiä mekin ollaan. Mutta kuitenkin pitää pystyä myös tukemaan omaisia.

Kaikkein vaikein potilaan kuolemaan liittyvä tilanne on ollut yllättävän kuoleman ilmoittaminen omaiselle. Ensimmäisenä työtehtävänä aamuvuorossa jouduin soittamaan iäkkäälle rouvalle, että hänen miehensä on yllättäen kuollut yöllä. Miten sanoa hienotunteisesti yli 80v. rouvalle, että mies, jonka kanssa hän on elänyt kymmeniä vuosia, on kuollut. Elämäni vaikein puhelu. :-/

[hippis]

Viikonloppuna kohdalleni sattui nuorin vainaja, jonka olen kohdannut. Omaisten kohtaaminen oli vaikeinta ja ensimmäistä kertaa oli itselläkin itku kurkussa, kun katsoi järkyttyneitä ja lohduttomasti itkeviä omaisia. Hädin tuskin täysi-ikäiset lapset ja heidän valtava suru ja sydäntäraastava itku kosketti. Kun sitten työkavereiden kanssa asiasta juteltiin, niin jotkut olivat sitä mieltä, ettei hoitaja saisi itkeä. Meikäläistä katsottiin oudosti, kun sanoin, että melkein tuli itku. Mun mielestä hoitaja saa liikuttua, saa tulla kyynel silmään. Ihmisiä mekin ollaan. Mutta kuitenkin pitää pystyä myös tukemaan omaisia.

Kyllä mun mielestä hoitaja saa liikuttua ja itkeäkin. Kyllä omaisena uskoisin, että liikuttunut hoitaja olisi parempi kuin täysin pokkana pysyvä: tulisi tunne, ettei olla liukuhihnakamaa. Tosin eri asia on parkua omaisten läsnäollessa, mutta siitähän tässä ei ollut kysymys.

[Sini]

Ensimmäinen kuolema tuli ensimmäisessä harjoittelussa, ensimmäisen tunnin jälkeen. Tulimme osastolle parahiksi ruoka-aikaan. Minulle annettiin tarjotin ja ohjattiin syöttämään potilasta. Yhden lusikallisen laitoin suuhun, ennen kuin tajusin, että kaikki ei ole kohdallaan. Kaavin ruuan takaisin lusikkaan ja pysäytin hoitajan. Tämä kurkkasi potilasta ja totesi, että selvä. Kuolee se. Huoneessa toinen potilas, jolta ruokahalu loppui siihen. Tilaa kuolevalle ei ollut muualla, huonetoveri ohjattiin päiväsaliin istumaan.

Pienelle hoitajanalulle krouvi tapa aloittaa ura.

Nykyään pitkäaikaissairaiden potilaiden kohdalla kuolema on usein odotettu helpotus. Tällöin sekä omaisten että potilaan tukeminen on helpompaa. Kuolleena syntyneitä vauvoja en koskaan oppinut kestämään. Muistan kesäaamun, kun kannoin sylissäni vastasyntynyttä, joka oli edellisenä päivänä kuollut kohtuun. Se vääryys, se tuska. Kyyneleet valuivat hiljaa.

[hippis]

Kuolleena syntyneitä vauvoja en koskaan oppinut kestämään. Muistan kesäaamun, kun kannoin sylissäni vastasyntynyttä, joka oli edellisenä päivänä kuollut kohtuun. Se vääryys, se tuska. Kyyneleet valuivat hiljaa.

Juuri tätä mä pelkään tulevassa ammatissani. Miten itse pystyy kohtaamaan vauvan kuoleman.

[aqualife]

Opiskeluaikana minäkin olin exituksessa mukana about vuosi sitten. Työkaverin kanssa vainaja laitettiin. Jännittävää se sinänsä oli, kaikessa surullisuudessaan. Olin potilasta usein hoitanut joten jollain tasolla oli tilanne koskettava. Kaikessa hiljaisuudessa laitettiin vainaja, minä siunasin mielessäni hänet viimeiselle matkalle.

Itseäni ei vaivaa vainajan käsittely ollenkaan. Pidän sitä enemmän kunnia-asiana voida valmistella ihminen sille viimeiselle matkalleen. Varmasti tilanne olisi eri kun potilaana olisi nuorempia. Puhumattakaan että lapsia. :huh:

[holbs]

muutamia vainajia olen ns. "saattanut" viimeiseen lepoon, eli siis olen huomannut että nyt on lähdön aika, olen ottanut ihmistä kädestä kiinni ja sanonut että kaikki on ihan hyvin, joillekin vielä että voit mennä. se on omalla tavallaan tosi koskettava hetki, mutta ei se kyllä hyvältä tunnu. tai no ehkä siinä mielessä että on voinut olla siinä sen ihmisen kanssa hänen viimeisellä hetkellä, eikä hänen ole tarvinnut olla yksin.

Mun työkokemus on niin lyhyt, että muistan jokaisen kohtaamani exituksen... Itsekin olen pyrkinyt olemaan vieressä jos ihminen on kuolemassa. Näitä tapauksia on mun uralla ollut kaksi ja molemmat ovat jääneet vahvasti mieleen. En uskalla kertoa tarkemmin, ettei vaan kukaan tunnista...

[Mae]

Ensimmäinen exitus oli ensimmäisessä harjoittelussa jokunen vuosi sitten, vanhempi rouva. En ollut hoitanut aiemmin niin ei tuntunut kauhean pahalta. Jos olisi ollut pidempi hoitosuhde niin olisin varmaan itkenyt. Kyllähän se jotenkin omituiselta tuntui, mutta siihen tottuu. Varsinkin, kun vanhemmasta ihmisestä kyse niin sen hyväksyy helpommin.

Yhdessä harjoittelussa vauvan elvytys jäi mieleen. Olin katsomassa, en osallistunut itse elvytykseen. Ehkä oli pahinta juuri katsoa, kun ei voinut auttaa mitenkään. Jotenkin tuntui kuin olisi katsonut sitä tv:stä, kun ei itse päässyt osallistumaan. Kyllä minä itkin. Itkin, kun pääsin kotiinkin. Tuntui, että sen jälkeen maailman olisi pitänyt pysähtyä. Mutta kaikki vaan jatkui eteenpäin. Selviytymismahdollisuudet olivat olemattomat, mutta silti lapsen kuolema on varmasti vaikein hyväksyä ja se pysähdyttävin kokemus. Ei voi käsittää, miksi jotain niin pientä ja kaunista pitää ottaa pois.

Kesätyöpaikassa on ollut nyt kaksi vainajan laittoa muutaman viikon sisään. Ensimmäisessä ei ollut pidempää hoitosuhdetta, kun oli terminaalihoidossa. Kuolema oli traumaattinen, joten ei ollut kaunis näky. Jos näin voi sanoa. Se oli ehkä ikävintä siitä tilanteessa. Aina on kuitenkin sellainen omituinen tunne.

Tällä viikolla oli viimeisin vainajan laitto. Tuntui pahalta, kun oli pidempään hoitanut. Löydettiin vanhempi rouva elottomana vuoteesta, yritettiin elvyttää. Olin painelemassa. Äkkiä oli ohi, kun mitään ei ollut enää tehtävissä. Pahalta tuntui totta kai. Mun mielestä pitäisi ehkä vähän huolestua, jos ei tuntuisi miltään jos on hoitanut potilasta ja hän sitten kuolee. Terve reaktio se on. Saa hoitajakin itkeä. Kyllä ehdin miettiä vuoron aikana, että olisiko jotain ollut tehtävissä ja olisinko voinut tehdä jotain toisin. Olisiko lopputulos ollut sama. Toisaalta odotettavissa oleva kuolema oli.

Niin ja ensimmäisillä exitus-kerroilla jotenkin aina varoi siirroissa ym. ettei potilaasta tunnu pahalta. Sitten tajusi, etteihän se enää satu jos on vaikka kipeä lonkka tms.

[Venni-Veiterä]

omalta kohdaltani sairaanhoitajana voin sanoa tuohon kohtuun kuolleen lapsen synnyttämiseen jotain. Sillä kohtaa kun on kohtuun kuolleen lapsen synnyttämisen aika ja kun lapsi on syntynyt, niin siinä hoitajan käsi olkapäällä ja empaattinen suhtautuminen on asioita jotka jää mieleen ja joka kantaa toipumisprosessin aikana. Ja se, että lasta kohdeltiin hyvin ja vanhempien toiveita kunnioittaen. Meidän pienen hoitaja kääri kotoa mukaan otettuun vilttiin koska halusin niin (olisin siihen vilttiin elävän lapsenkin halunnut kotona ottaa syliini) ja saatiin pitää sylissä ja hoitajakin piti niin kuin lapsi olisi ollut elossa ja juteltiin vauvan kasvon piirteistä, sormista yms.

Elämäni kauhein asia josta kuitenkin jäi lämmin muisto. Sairaalapapin kyyneleet on jääneet mieleen myös, eikä ollenkaan huonona asiana. Hoitajan empaattinen suhtautuminen ja ehkä kyyneleetkin kertovat siitä että hoitaja oli mukana työssään koko sydämellään.

ja tuohon vainajan katsomiseen omaisena. Minä en ole halunnut katsoa kuolleita läheisiäni, äitiäni enkä isovanhempiani. Haluan pitää mielessäni heidät elävinä. Veljeni katsoi äitiämme kuolleena ja asiasta juteltiin myöhemmin. Veli tuumasi ettei olisi pitänyt katsoa. Avauksen jäljet oli näkyvissä, iho sinervä eikä äitikään ollenkaan itsensä näköinen kasvoiltaankaan.

Oman enkelivauvan taas halusin nähdä ja katsella koska muuta muistoa hänen kasvoistaan ei olisi koskaan..

[HenkkaZ]

Kyllähän tuon ensimmäisen vainajan laiton muistaa. Tapausta osastiin odottaa sekä potilas oli jo terminaalivaiheessa. Kuitenki nuorena opiskelija poikana, kun sinne huoneeseen yksin yövuorossa meni, niin kyllähän se yllätty. Hengittääkö, ei hengitä, hengittää, ei hengitä. Tätä sitten sairaanhoitajankin kanssa mietittiin. Potilaan laittaminen ei sinänsä tuntunut sen kummemmalta kuin muutenkaan hoitamienen. Ootin sen tulevan uniinkin, mutteipa tullut. Elämään ja hoitotyöhön kuuluva asia.

[Entinen Esko]

Ensimmäinen vainaja oli opintojen aivan alkuvaiheessa. Aivan ekassa harjoittelussa. Vanha sotaveteraani, kuoli vanhuuteen. Tippa tuli linssiin kun sairaalan aulassa soitettiin finlandiaa kuten veteraanien kohdalla tapana oli. Töihin päästyäni ensimmäinen liikenneonnettomuus vainaja, jossa 15 vuotias poika ajoi rekan alle mopolla vanhempien silmien alla on jäänyt mieleen, tuosta tapahtumasta kävin myös ensimmäisen pakollisen debriefingin. Muistan myös erään elvytyksen jossa vainajan koira kävi nuolemassa vainajan kasvoja elvytyksen päätyttyä. Oma ennätykseni on 3 X-1:stä(vainajaa) samassa vuorossa. Joskus sitä niitä miettii hetken tai toisenkin, mutta yöuniani en ole menettänyt eikä mikään ole suuremmin jäänyt vaivaamaan. Tuo 15 vuotias on muuten urani nuorin vainaja ja pienten lasten isänä en toivo tilannetta jossa kohtaisin omien lapsieni ikäisiä vainajia. Vääjämättä ensihoitajana sekin on varmasti edessä...

[spiderview]

Itellä ensimmäinen exitus sattu olemaan oma ukki. En tosin ollut töissä hoitavalla vuodeosastolla, mutta hoidin kyllä viimesiä aikoja kotona ja laitoin äitini kanssa ruumiin. Osastotyössä ei ole vielä kuolemaa tullut vastaan. Asiaan vaikuttanee se, että työskentelen psykiatrian puolella. Kerran elvytyshälyyn olen vastannut, mutta se tipahti käsiin. Samoin kun olin harjoittelussa ambulanssissa, niin yhdessä elvytyksessä olin mukana ja sekin tipahti käsiin. Jotenkin on oppinut oman läheisen kuoleman kautta käsittelemään koko asiaa ja pystyy suhtautua kuolemaan jokseenkin ammatillisesti. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakin. Oletan että ammatti-ihmisinä ymmärrätte. Tietysti se on aina surullista, mutta potilaiden kuolemat olen käsitellyt melko kylmästi eikä ne jää mieleen pyörimään. Toisaalta empä ole vielä esimerkiksi sellaista potilasta laittanut, jonka kanssa minulla olisi pitempi hoitosuhde. Kuten sanottu, se on vain elämää.

[Aadelheid]

Jotenkin on oppinut oman läheisen kuoleman kautta käsittelemään koko asiaa ja pystyy suhtautua kuolemaan jokseenkin ammatillisesti. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakin. Oletan että ammatti-ihmisinä ymmärrätte.

Mulla on sama juttu, ensimmäinen oli oma isä kun olin 15 vuotias. Se kyllä poisti sen kuoleman kohtaamisen jännittämisen ihan kokonaan sitten työelämässä, ja toi myös nimenomaan tuota ammatillisuutta. Koen omasta kokemuksesta saaneeni arvokasta oppia siihen miten kohdataan kuoleva ihminen ja hänen omaisensa, siitä sai kyllä sellasta know-howta mikä olisi ihan mahdotonta tajuta muuten.

[Vieras: Toni X]

Mulla on sama juttu, ensimmäinen oli oma isä kun olin 15 vuotias. Se kyllä poisti sen kuoleman kohtaamisen jännittämisen ihan kokonaan sitten työelämässä, ja toi myös nimenomaan tuota ammatillisuutta.

Minulla ihan sama kokemus. Tai ennen isääni oikeestaan kuoli jo isoisäni keuhkosyöpään kun itse olin 12 -vuotias.

Olin nuorena sitten sivarissa toista vuotta sairaalan terminaaliosastolla, missä potilaita kuoli tuon tuostakin mm. syöpään.

Ei se muistaakseni mitään kauhean suuria tunnereaktioita itsessäni herättänyt silloinkaan. Lähinnä tunsin myötätuntoa ja surua potilaiden omaisten puolesta, ja heidän kohtaamisensa oli kaikkein haastavinta.

Nykyisin en kohtaa exitusta työssäni useinkaan, mutta mahdollista se on koko ajan etenkin kotihoidossa.

Asiakkaan löytämiseen kotoaan kuolleena pitänee valmistutua.

[Caddy]

Olenkohan minä sitten ainoa, jolle exitukset eivät jää mieleen tai tunnu mitenkään erityisiltä? Koen, että työssäni on paljon raflaavia asioita, mutta kuoleman kohtaaminen ei kyllä niihin kuulu. Jos tapahtuma jääkin mietityttämään, niin käy jostain muusta syystä: esimerkiksi omaisten reaktioiden tai tilanteen takia tai oman toiminnan takia tms. Sinänsä kuollut on kuollut ja jotenkin koen, että se itsessään on työni helpointa osaa. Ihminen syntyy ja kuolee. Molemmat ovat yhtä luonnollisia asioita.

Se minkä kerta toisensa jälkeen koen haastavaksi, on omaisten kohtaaminen. Ei poliisin odotteluun käytetty aika yleensä erityisen pitkältä tunnu, elleivät sitten muut tehtävät paina päälle. Omaisten kanssa yleensä jutellaan ihan tavallisista asioista, leppoisasti ja usein poikkeuksellisen rehellisesti. Ei siinä ammattilaisen tarvitse mikään supertaituri olla. Riittää kun on empaattinen ja ihminen toiselle ihmisille sen pienen hetken, kun se tilanteessa on mahdollista. Ei minulla ainakaan ole sellaisia viisauksia, joita hirvittävästi kannattaisi noissa tilanteissa ladella, eikä sitä kukaan odotakaan. Kuunteleminen ja myötäeläminen on tärkeää.

Moni tässä keskustelussa onkin sivunnut henkilökohtaisia kuolemakokemuksia. Voisiko olla niin, että kun oman elämän rajallisuuden hyväksyy ja tiedostaa kuoleman meille kaikille edessä olevana kokemuksena, siihen suhtautuu jotenkin toisella tavalla? Kuolema sinänsä ei ole pelottava mörkö. Vainaja on jo mennyt ja hyvän matkan toivotus kuulostaa kauniilta. Mutta omaiset ovat jäljellä ja heidän surunsa tukemiseksi on vielä jotain tehtävissä. Suurin osa kuolemista on odotettuja ja rauhallisia, yllättävän usein jopa toivottujakin. Tietysti eroamiseen silti suruakin liittyy.

[Lääkärihoitaja]

Yllättävä exitus aulassa/kanttiinin luona taas muistutti elämän lyhyydestä.. Mutta komeita poliiseja, täytyy sanoa.