Ensimmäinen exitus

[seek]

Mun ensimmäinen kuoleman kohtaaminen sattui toisessa työharjoittelussa opiskeluaikana. Olin sillon ensimmäistä kertaa vanhusten parissa töissä ja kuolema oli ihan normaali asia siellä. Vanhat ihmiset nyt vain jossain vaiheessa kuolevat. Silti se otti koville. Varmasti siksi, että olin nuori ja erittäin kokematon alan töissä.

Toinen kuolemantapaus sattui niin, että hoitokodissa, missä olin silloin töissä, yksi asukas oli jo jonkun aikaa ollut sairaalassa ja sitten yhtenä iltana sieltä soitettiin, että nyt nukkui pois. Onneksi puhelimen toisessa päässä oleva lääkäri kertoi ilmoittavansa myös omaisille, etten itse joutunut niitä puheluita lähteä soittamaan.

Kuolema on aina kamala. Vanhusten kohdalla sen ymmärrän helpoiten, mutta en usko, että siihenkään koska voisi tottua.

[pauliiina]

Ensimmäinen exitus tapahtui ensimmäisellä työpaikallani, jossa aloin keikkahommia tekemään. Kyseessä oli n. 60-vuotias syöpäpotilas. Hän tuli saattohoitoon yksityiseen palvelukeskukseen, jossa sai olla omassa rauhassa pienessä yksiössä. Alkuaikoina kulki vielä kävellen, loppuvaiheessa hoidettiin sänkyyn. Oli raskasta seurata vierellä koko ajan, näki miten ihmisen kunto huononee päivä päivältä. Satuin olemaan pitkässä iltavuorossa, eli jäin yksin odottamaan yökköä kun muut hoitajat lähtivät kotiin. Kävin useasti katsomassa potilasta, istumassa vieressä ja pitämässä kädestä. Hän selvästi kaipasi läheisyyttä ja viimehetken hyvästejä viimeiselle matkalle. Pikkuhiljaa hiipui pois.

[mirah]

Minun ensimmäinen exitus oli kotihoidossa työskennellessäni.

Vanha neiti-ihminen oli kotiutunut sairaalasta edellisenä iltana ja olin menossa aamupuuroa keittämään. Heti avatessani oven tiesin mitä oli tapahtunut. Iäkäs neiti oli kaatuneena keittiössä ja löynyt päänsä kiviseen ikkunalautaan kaatuessaan. Ei kaunis näky, mutta muistan ajatelleeni, että hän sai nukkua pois kotona kuten toivoikin. Hän makasi siinä lattialla elämä loppuneena ja minä vieressä koettelin pulssia; vauva masussani potki kovasti; ajattelin sinä siinä lopussa ja tuo tuolla elämän alussa potkii...

Ei jäänyt mieleen kummittelemaan.

[Torlohka]

Muistan vieläkin 90-luvulta sen hartaan ja kiitollisen hengen aina kun joku potilasvanhus nukkui, pääsi pois.

[Fore73]

Ensimmäisestä exituksesta on jäänyt päällimäisenä mieleen kuinka työparin kanssa arvailtiin exituspaketin sisältöä.. Saatiin lopulta vainaja paketoitua ja onhan niitä tässä vuosien varrella joutunut jo useamman laittamaan.

[bAnnigs]

Ensimmäinen exitukseni sattui toisessa työharjoittelussa. Potilas oli vanha ja sairas, joten sinällään kuolema ei tuntunut pahalta. Vainajanlaitto sen sijaan oli outoa, pelkäsi juurikin sitä, että kyseinen vainaja heräisikin eloon ja tarraisi vaikka kädestä kiinni kesken kaiken. Pysäyttävintä oli ehkä se, kun tajusi kuorien olevan, mutta jonkin silti puuttuvan. Yllättävän harvakseltaan noita exituksia on omalle kohdalle sattunut.

Oman, kohtuun kuolleen tyttären pitely käsivarsilla oli kamalin kokemus koskaan, mutta täytyy sanoa kätilöiden suhtautumisen olevan huippuluokkaa! Saimme pidellä tytärtämme juuri niin kauan kuin halusimme, eikä kyynel kätilön silmäkulmassa tuntunut ollenkaan pahalta. Paskemmalta olisi tuntunut, jos olisi nähnyt ettei asia heitä liikauta p*skan vertaa. Kätilöt myös puhuivat tyttärellemme kuin hän olisi ollut siinä, vaikkei ollutkaan. "Anna kun äiti harjaa sinun tukkaasi, noooin... onpas sinulla pienet, suloiset kädet..." Tuntui hyvältä, ettei pienokaisemme ollut vain tyhjä kuori tai epäihminen sen vuoksi, ettei hän sattunut syntymään elävänä edes pieneksi hetkeksi. Sellaiseksi hoitajaksi tai kätilöksi itsekin haluan tulla, sellaiseksi joka osaa kohdata suurimman menetyksen kohdanneet ihmiset. Sitä empatiaa ja lämpöä en vain unohda, enkä kätilön sanoja: "Sä olet äiti, kaikesta huolimatta". Se tuntui hyvältä.

Vaan no, kuolema on osa elämää, ja jokaisen aika on joskus. Joillekin se lähtö tulee aiemmin ja joillekin myöhemmin. Jokaisesta exitustapauksesta ei voi hajota kappaleiksi eikä ainakaan alkaa parkua omaisten läsnäollessa räkää valuttaen, mutta pieni tippa linssissä ei silti ole paha juttu, eikä lämmin osanottokaan.

Milloin teidän mielestänne on liian herkkä alalle? Entä jos jokaisen kuoleman kohdalla itkettää? Itse ajattelen asian niin, että homma on pielessä siinä vaiheessa, jos osastolla sattuneesta kuolemantapauksesta ei pääse yli eikä ympäri, ja sitä jää vatvomaan ikuisiksi ajoiksi (suurin piirtein).

[Aadelheid]

Milloin teidän mielestänne on liian herkkä alalle? Entä jos jokaisen kuoleman kohdalla itkettää? Itse ajattelen asian niin, että homma on pielessä siinä vaiheessa, jos osastolla sattuneesta kuolemantapauksesta ei pääse yli eikä ympäri, ja sitä jää vatvomaan ikuisiksi ajoiksi (suurin piirtein).

Mun mielestä saa itkettää ja olla liikuttunut kunhan se ei mene liiallisuuksiin (tyyliin että omaiset joutuvat lohduttamaan hoitajaa). Tunteiden näyttäminen ja liikuttuminen on ihan ok, ihmisiähän me kaikki ollaan. Ja niinkuin kirjoititkin, niin liian pitkälle se tunteilu menee silloin jos ei pääse siitä asiasta siirtymään eteenpäin.

[Astra]

Oli pelottavaa ja uskomatonta että ihminen ei enää liiku eikä hengitä eikä puhu. Ei ole olemassa mutta siinä hän kuitenkin on.

Tämä oli hyvin nuorena opiskeluaikana.

[SirLucas]

ensimmäinen vainaja jonka olen nähnyt on ollut oma iso-vaarini hänen omissa (ortodoksisissa) hautajaisissa joissa arkku avattiin. Olin tuolloin ala-aste ikäinen. Opiskeluaikana ja töissä vastaantulleista exituksista mieleen ovat jääneet lapset ja nuoret.

[kaktus]

Kertarykäisyllä elämän ensimmäinen ja toinen exitus samana päivänä ensimmäisessä harjoittelussa. Tippa tuli kyllä linssiin, vaikka molemmista osattiin kuolemaa jo odottaakin. Kuolleen ihmisen näkeminen, laitto tai kylmiöön vienti ei varsinaisesti järkyttänyt, teki vain kovin surulliseksi :(

[O'Boy]

Lapset, tutut ja muut poikkeavat jää mieleen, loput unohtuu aika nopeasti. Samalla tavalla asia menee elävienkin kohdalla. Perus vanhuksen poisnukkuminen ei juuri herätä tunteita, lähinnä kunnioitusta vainajaa ja omaisia kohtaan. Muistan miten ensimmäinen elvytyksen jälkeinen exitus herätti riittämättömyyden tunnetta ja sitä kautta pahaa oloa. Omaiset katsoi vierestä kun elvytettiin keskellä maatalon pihaa ja varmaan omaisilla oli niin kauan toivoa kun elvytystä jatkettiin. Se teki nuoreen mieheen lähtemättömän vaikutuksen kun sitten mentiin sanomaan että ei pysty mitään, mennyttä on. Sitten kelaili keikan jälkeen läpi kaiken mitä oltiin tehty ja menikö elvytys niinku pitää. Kaikki meni putkeen ja totesin että turhaa sitä itseänsä sättimään, kuolevia me ihmiset ollaan ja sitä ei pysty kukaan muuttamaan. Sen kokemuksen jälkeen kuoleman hyväksyminen on ollu paljon helpompaa.

[Julma]

kuolevia me ihmiset ollaan ja sitä ei pysty kukaan muuttamaan.

Noinhan se menee, ilman sen isompaa mystiikkaa ja ihmettelyä. Vainajien kohtaaminen työssä ei ole ollut oikeastaan koskaan haikeaa tai vaikeaa. Parilla ekalla kertaa tuli myös mietittyä, että tuliko kaikki tehtyä jne, mutta en mä siitä mitenkään itseäni ruotinut. Ja sitten tietysti ns. erityisryhmät jää mieleen, eli itsetuhoiset, tapaturmaiset, nuoret jne. Mutta ei nekään pääse yöuniin tai ruokapöytään kummittelemaan. Harjoittelujakso obduktiosalissa opetti melko hyvin kohtaamaan sen ruumiin kaikilla aisteilla, eikä siitä "goremmaksi" enää oikeastaan mene mikään. Omaisten puolesta joskus ollut huono fiilis, jos kuolema on tullut selvästi liian aikaisin tai jos pitkäaikainen elämänkumppani on vaan aamulla löytynyt kylmänä vierestä tms.

Läheisten kohdalla en voi välttyä tunnemyrskyltä, oli se kuolema odotettua tai ei. Ihminen on poissa, muistot on poissa, mitä jäi kertomatta, mitä jäi kuulematta jne. Onneksi työskentelen paikkakunnalla missä ei asu läheisiä. Myös siitä olen kiitollinen, että tähän asti kaikki läheiset ovat kuolleet sairaalassa tai joku muu on löytänyt heidät.

[Peipponen]

Ensimmäistä exitustani työelämässäni en muista. Työskentelen sisätautiosastolla jossa törmään jatkuvasti exituksiin, pari kertaa olen kädestä saatellut potilaan viimeiselle matkalleenkin.

Omaan reaktiooni kuolleita kohtaan vaikuttaa varmasti hyvin paljon lapsuudesta koetut kuolemat ja nähdyt kuolleet. Suvussani on aina suurella joukolla käyty katsomassa vainajia arkuissa, isoisäni kuoli viereeni nurmella päiväunia ottaessa yllättäin ollessani lapsi sekä perheen ja suvun avoin puhuminen kuolleista ja kuolemasta. Minulle kuolema on aina ollut luonnollinen juttu eikä mitenkään tramaattinen. :)

Osastollamme on jatkuvasti opiskelijoita ja heidän reaktionsa kuolleita kohtaan ovat mielenkiintoisia. Jos opiskelijoiden perheissä on käsitelty kuolemaa, suhtautuvat opiskelijat kuolleisiin "melko neutraalisti" = saattavat itkeä hieman mutta suhtautuvat asiaan ammatillisesti. Jos opiskelijat tulevat perheistä joissa kuolemasta ei puhuta voivat reaktiot olla hyvin erilaisia. Mieleen on jäänyt hyvin ulkomaalaissyntyinen nuori opiskelijatyttö jonka kulttuurissa vainajia kunnioitetaan ja he laittavat vainajat kuntoon suvun voimin. Tämä tyttö ei vain ikinä ollut kohdannut kuolemaa. Tyttö ei uskonut vainajaa kuolleeksi eikä uskaltanut koskea siihen lainkaan. Tämän lisäksi hän sai jonkin asteisen paniikkikohtauksen ja alkoi itkeä ja täristä hysteerisesti. Lopulta tyttö joutui poistumaan vainajanlaitosta kesken (oli siis vain sivustakatsojana). Kyseessä oli siis "siisti" iäkäs vainaja jonka kuolemaa osattiin jo odottaa. Tämä vainajanlaitto on jäänyt tästä syystä erityisesti mieleen.

[Nellue]

Nyt opiskelujen aikana ensimmäisessä harjoittelussa kohdalle osui ensimmäinen exitus. Onhan se aina etukäteen hieman jännä kun ei voi ollenkaan tietää miten sitten itse tulee reagoimaan. Itsellä kyseessä oli vanhuksen pois nukkuminen johon ei liittynyt sen suurempaa dramatiikkaa. Kyllähän se hiljaiseksi veti, mutta ei siinä mitään. Kuuluu elämään ja siihen on vaan opittava suhtautumaan ammatillisesti. Kaikesta huolimatta olen tyytyväinen että se "ensimmäinen" osui kohdalle jo nyt opintojen alkuvaiheessa eikä vasta sitten joskus hamassa tulevaisuudessa.

[Katjja2]

Eka exitus oli keväällä, siihen asti meni hyvin kunness omaiset lähtivät arkun kanssa - silloin kyllä itku tuli :(