Ensimmäinen exitus

[tarina]

Kertokaa miltä tuntui kun ensimmäisen kerran jätitte hoitamallenne henkilölle hyvästit.Mietittekö pitkään ihmisen merkitystä ja lähtemisen karuutta?

itsellä vähän ontto olo ::)

[Lääkärihoitaja]

Ensimmäistä exitusta en sinänsä muista. Muuta kuin että vanha väsynyt ihminen erikoissairaanhoidossa. Ensimmäisen pidemmän aikaa hoitamani, nuoren ja loppuun asti paranemiseen uskovan potilaan exituksen muistan. Suoraan sanottuna yhdessä itkettiin. Muistan ensimmäisen epäonnistuneen elvytyksen. Siitä jäi vain paha maku suuhun. Muistan ensimmäisen itseäni nuoremman potilaan kuoleman ja sen, miten omaiset uskoivat loppuun asti paranemiseen..

Mielestäni emme ole mitään koneita. Jos olit häntä pidemmän aikaa hoitanut, varmasti se tuntuu pahalta. Kannattaa puhua työkavereiden kanssa miltä sinusta tuntuu, voit huomata monen ajattelevan samoin. Jos potilas on ollut pidemmän aikaa hoidossa, voit muistella hyviä asioita hänestä. Kunhat muistat aina, että teit varmasti hoitajan parhaasi ja hänen aikansa vain oli tullut.

[krissy]

Muistan ensimmäisen ihan hyvin, olin silloin tosin vasta opiskelija. Potilas oli toisessa yksikössä työskentelevän hoitajan mies, tais olla vasta vajaat kolmekymppinen. Kyllä siinä itsellä ja muillakin hoitajilla oli tippa silmässä. Uran varrella näitä exituksia on tullut vastaan melkoisen monta (20v. hoitajana) ja kyllä mä ainakin otan nuoren ihmisen kuoleman erilailla kun ikäihmisten. Ja omaisten surun näkeminen ottaa aina koville, ilmeni se sitten itkuna tai hillittömänä raivoamisena.

Kannatan minäkin tuota kollegojen kanssa keskustelua, se helpottaa.

[Liisa]

Minäkään en muista ensimmäistä potilastani, jonka kuolemassa olen ollut läsnä. Pitkäaikasisairaanhoidossa joka tapauksessa, iäkäs ihminen. Joidenkin iäkkäämpien kuolema on jäänyt mieleen, usein silloin omaisetkin ovat olleet jo tutumpia. Ensimmäistä lapsen kuolemaa en ole unohtanut enkä varmasti ikinä unohda. Vanhusten kohdalla ajatuksen kuolemasta pystyy ohjaamaan luonnollisuuteen, lapsen kuoleman kohdatessa hoitajana jouduin tekemään paljon töitä itseni kanssa. Luulin, että omnat aiemmat kokemukset olisivat valmistaneet siihen, mutta toisin kävi. Työyhteisöntuki on avuksi aina. Jos sitä ei saa, kysy mahdollisuutta työnohjaukseen. Muutama kertakin voi riittää, ainakin työnantaja herää (ehkä) siihen, että kaipaat tukea asian kanssa.

Liisa

[ETI]

Ensimmäinen exitus oli opiskeluaikana. 80-vuotias vanharouva, jonka poika uhkasi tappaa minut. Äiti oli kuulemma annettu opiskelijoiden leikkikaluksi.

Vuosien saatossa toi muisto on haalistunut.

Nyt mieleen herkästi palaavimmat kuolemat ovat nykyisestä työpaikasta, jossa potilaskontaktit ovat pitkiä (1-2kk yhtäjaksoisesti osastolla, 6-12kk kaiken kaikkiaan). Ensimmäinen nuori potilas jota olin hoitanut ja joka kuoli, palaa ajoittain vielä 5 vuodenkin jälkeen mieleen. Kyllä sitä miettii olisiko voinut tehdä jotain toisin ja olisiko se vaikuttanut lopputulokseen.

On niitäkin kuolemia missä potilas on ollut useamman hoitajan ympäröimänä. On silitelty, pidetty kädestä kiinni, annettu kipulääkettä ja kerrottu, että nyt voi päästää irti, kaikki on hyvin.

Kyllä asioista saa miettiä ja pohtia, se on normaalia. Potilaan kuolema saa koskettaa hoitajaakin, on luvallista itkeä. Asiat pitää käydä lävitse, hyväksyä tapahtunut. Jos mieli ei pääse ylitse tai et pysty ajattelemaan mitään muuta, kannattaa miettiä muunlaista keskusteluapua tai paikan vaihtoa.

Kun aika kuluu, ei sen tutun potilaan muistelu saa enää niin suuria tunteita aikaan. Kyllähän se hieman voi liikuttaa, mutta ei itketä tai vedä mieltä matalaksi useaksi päiväksi.

[Maailman vahvin tyttö]

Heti ekassa harjoittelussa vuoden opiskelujen jälkeen, pitkäaikaisosastolla vanha, sairas ihminen. Osaston yleisestä hoitokulttuurista voidaan olla montaa mieltä, mutta mieleen on jäänyt vainajan laitto ja se, että hoitaja sanoi että "hyvää matkaa". Se oli minusta erittäin kauniisti sanottu. Siitä on jäänyt itsellekin sellainen vainajan kunnioittamisen malli, että edelleen esim. kotona tuloksettomana päättyneen elvytyksen jälkeen pyri aina kohtelemaan vainajaa kauniisti ja jättämään siistinä odottamaan hauturia, siinä määrin kuin avaukseen menevää nyt ylipäänsä saa siistiä.

Ensimmäinen lapsen elvytys ja menehtyminen ei unohdu koskaan, samoin jotkut nuorten ihmisten menehtymiset jäävät mieleen, jopa jotkut iäkkäät vainajat, jotka on vaan käyty toteamassa. Mutta yöuniani en ole menettänyt eikä mikään asia ole (toistaiseksi) tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta. Enemmän jää vaivaamaan ne, jotka on vienyt kriittisessä tilassa jatkohoitoon ja kohtalo jää epäselväksi.

[dino]

Ensimmäinen lapsen elvytys ja menehtyminen ei unohdu koskaan, samoin jotkut nuorten ihmisten menehtymiset jäävät mieleen

Totta, vanhemmista elvystystilanteista ei mullekaan kyllä nouse mieleen kuin nämä lasten/nuorten tilanteet.

Enemmän jää vaivaamaan ne, jotka on vienyt kriittisessä tilassa jatkohoitoon ja kohtalo jää epäselväksi.

Kauhuskenaario mulle olis se että elvyttäisin jonkun kasviksi hoivasairaalaan ja joutuisin itse hoitamaan/kuskaamaan ko potilasta vuosien päästä. Tätä tilannetta pyrin välttämään kaikilla mahdollisilla laillisilla keinoilla.

[Keep the faith]

Kertokaa miltä tuntui kun ensimmäisen kerran jätitte hoitamallenne henkilölle hyvästit.

Varsinainen vainajan laitto meni ihan oppia kuunnellessa.

Tilanne oli siinä vaiheessa hieman absurdi, kun tunsin ihmisen edellisen elämän ajoilta. Monen monta kertaa jutellut, tervehtinyt, vaihtanut kuulumisia, muistettu jouluna jne.

Kun oli aika kohdata omaiset, itketti aivan kybällä. Laskin murtolukuja ja katselin kappelin seiniä todella huolellisesti. Teki vaikeeta nähdä aikuiset miehet itkemässä ja jättämässä hyvästejä. Oikeastaan oma käsitys vainajan hyvyydestä kertautui siinä tilanteessa.

Sitten on jäänyt yksityiskohtia muuten eri vainajista lyhyen hoitajan urani aikana. Uniin ei ole kukaan tullut, en millään tavalla kammoa kohdata omaisia tms.

Mutta osan muistaa, toisia ei koskaan.

[huomen]

Ensimmäin exitus tuli toisessa harjoittelussa. Pt kuolema oli odotettu, en ollut osallistunut hoitoon muistaakseni millään tavoin ja oppimistilanteena se vainajan laitto lähinnä toimi. Päällimäisiä tunteita oli toki jännitys ja kuolleen koskettaminen, tuolloin konkretisoitui kuolema ja se, että se on todellakin lopullinen. Vieläkin, kun vainajia näkee se kuoleman välittömyys koskettaa. Aina pitäisi muistaa kunnioittaa vainajaa kohdattaessa ja huomioida omaiset siinä määrin, kun se on mahdollista. Sairaalassa työskennelessä vainajan omaiset oli tavallaan "omalla, hoitajan" reviirillä kun taas ambulanssissa usein ollaan vainajan kotona. Kyllä se usein on että niitä omaisia tulee mietittyä enemmän kuin sitä itse vainajaa, tai lähinnä sitä tulee mietittyä hetken aikaa kuinka esim. vanhan avioparin toinen osapuoli jaksaa kun se elämän kumppani on kuollut. Samoin joitain omaisia hämmentää se, kun poliisit tulevat kotiin...Hetket kun poliisia odotellaan kohteessa on joskus hyvinkin pitkiä..puolituntia-yli tunti kun on täällä ihan normaali aika odotella poliisia kohteeseen. Ja se on PITKÄ AIKA vainajan kanssa ollessa. Omaiset käyttäytyy hyvin erilaisesti, toiset on ihan murtuneita ja jotkut pystyvät pitämään itsensä hämmästyttävän hyvin kasassa.

Ns. odotettu tai vanhan ihmisen kuoleman kohtaaminen menee ilman sen kummempia miettimisiä, epäonnistuneet elvytykset tai traumaattiset kuolemat tulee käytyä työparin kanssa läpi. Työjutut harvemmin uniin tulee, sama koskee vainajia töissä..

[dino]

Hetket kun poliisia odotellaan kohteessa on joskus hyvinkin pitkiä..puolituntia-yli tunti kun on täällä ihan normaali aika odotella poliisia kohteeseen. Ja se on PITKÄ AIKA vainajan kanssa ollessa.

Pitkältä voi aika tuntua jos puoliso/omainen ei ole voinut/osannut tehdä surutyötä ja luopumista yhtään etukäteen ja reagoi kuolemaan hysterialla. Mutta toisinaan poliisia odotellessa syntyy rauhallisen omaisen kanssa erityisen hyviä ja koskettavia keskusteluita, hienoja elämäntarinoita ja ihmiskohtaloita olen näissä tilanteissa saanut kuulla kerrottavan kun vainajaa on muisteltu.

[Maailman vahvin tyttö]

Hetket kun poliisia odotellaan kohteessa on joskus hyvinkin pitkiä..puolituntia-yli tunti kun on täällä ihan normaali aika odotella poliisia kohteeseen. Ja se on PITKÄ AIKA vainajan kanssa ollessa. Omaiset käyttäytyy hyvin erilaisesti, toiset on ihan murtuneita ja jotkut pystyvät pitämään itsensä hämmästyttävän hyvin kasassa.

Juu, ne on pitkiä minuutteja kun odotellaan poliisia... siinä joutuu tosissaan miettimään mitä sanoo ja kuinka on. Välillä pidellään omaisia kädestä, joskus istuttiin ulkorappusilla työparin kanssa ja omaiset joi kahvia sisällä (tarjosivat kyllä meillekin, mutta ei huolittu). Vainaja odotti peiteltynä kamarissa. Kerran mentiin ihan muulla koodilla katsomaan pappaa, joka oli kuollut jo muutama tunti sitten. Omainen ei ymmärtänyt lainkaan, että mies on kuollut. Odoteltiin poliisia piiiiitkään, ja rouva kävi useaan otteeseen silittelemässä peiteltyä vainajaa ja juttelemassa hälle. Me istuttiin keittiössä hiljaa. Aika paljon varmaan vaikuttaa se hoitohenkilökunnan oma asenne, että suhtautuuko siihen vainajaan lempeästi ja esim. puhuttelee nimeltä, rohkaiseeko omaisia koskettamaan tai jättämään jäähyväisiä...

[Iipi]

Ensimmäinen elvytys, jonka itse johdin ensihoidossa hoitoyksikössä, meni jotenkin kutenkin. Kaikki ainakin tuli tehtyä. Lopussa vainajan mies kimpaantui meille kovasti asiasta, johonka en huomannut reagoida. Mies sanoi ennen poliisin tuloa, että hän haluaa valita ja soittaa hauturin. Poliisi sitten sanoi minulle puhelimessa, että he soittaa hauturin, enkä paniikissa reagoinut. Mies meinasi kimpaantua, kun yhtäkkiä pihaan kaarsi hauturi ja poliisi yhtä aikaa. Mies messusi "kuka tilasi hauturin", minä siinä että "ööö, Poliisi". Noh, sattui olemaan onneksi se oikea hauturi, niin mies siitä tokeni. Mitä tästä opimme, opimme sen että hoksottimet on oltava hereillä heroistisen elvytyksenkin jälkeen ja jokaiseen pieneenkin asiaan on reagoitava ajatuksella.

Itse kerkisin näkemään useita kroppia ja elvyttämään monta kertaa, ennen kuin edes hakeuduin terveydenhuoltoalalle. Toimin pienen pitäjän palokunnassa, johon pitkähkö matka sakuilla. Eli ensivasteessa sitten elvyteltiin. Ekat jäi kyllä mieleen ja jäi myös mieleen kaverin kropan katsantokäynti. Olisin kaverin kohdalla voinut jäädä poiskin, mutta tyhmyyttäni menin. Ehkäpä toiveissani pystyväni häntä auttamaan. Tosin keikkakin oli B700, eli ei kaikista kiireisin keikka. Löydetty poka, vai mitenkä nyt kriteerit meneekään hienosti sanottuna.

[Julma]

Ensivasteessa Iipin tavoin näin ekat ruumiit ja elvytykset. Aika tarkkaan nuo vähät keissit on jäänyt mieleen, ei mitenkään pahasti, mutta kuitenkin.

1 onnistunut, 2 yritettyä ja 2 joilla oli sekundaarisia kuoleman merkkejä jo. Onnistunut elvytys yllättäen ei ollut mitenkään niin hieno kokemus kun olisi voinut kuvitella. Hyvä fiilis siitä jäi, mutta siis ei mitään hehkuhehkua.

Ensimmäinen vainaja oli koskettava tapaus, enemmän omaisen vuoksi, joka ei tainnut ymmärtää oikein, että hänen puolisonsa on kuollut. Hätäpuhelukin tuli muistaakseni loppujen lopuksi ulkomailla asuvalta sukulaiselta, kun ei-kuollut puoliso soitti sukulaisia läpi miettiessään että mitä nyt pitäisi tehdä. Palaa ajoittain mieleen, ei uniin, ei ahdista, mutta siis on selkeesti tuolla jossain.

[Maailman vahvin tyttö]

Mutta etkös sä ole Iipi saanut myös limppua kiitokseksi onnistuneesti elvytetyltä potilaalta...? Sillä ei moni voi leuhkia

Eka elvytys ja X-1 näissä nykyisissä hommissa on myös jäänyt mieleen, ihan vaan sen takia että se oli se eka. Kyseessä oli yksityinen hoitolaitos. Häke oli kyllä saanut puhelusta heti kiinni elottomuuden, oli maallikkoelvytettykin, meillä vaan tuhottomasti matkaa kohteeseen. Evy oli paikalla. Pakolliset 30 min jatkettiin ilman tulosta. Iäkäs ihminen ja perussairauksia löytyi, joten ei jäänyt ns. harmittamaan. Sinänsä menehtyminen oli kyllä yllättävä. Ehkä siinä enemmän vielä joutui keskittymään siihen että miten se itse elvytystapahtuma menee. Sittemmin on pystynyt laajentamaan sitä laadukasta hoitoa myös omaisten huomioimiseen sekä elvytystilanteessa että sen jälkeen, kun elvytys ei ole tuottanut tulosta.

Alkuun oli ihan pannarissa että koska se ensimmäinen elppa tulee. Sittemmin on helpottanut kun on tajunnut, että lähtökohtaisesti se potilas oli eloton kun aloitettiin. Sen tila ei voi siitä huonommaksi enää mennä. Se ei ennen lopullista kuolemaansa sano että mikset tehnyt enempää. Nyttemmin minusta elvytystä vaikeampia keikkoja on joku paha henkivaikea, epästabiilit traumapotilaat, huonokuntoiset lapset jne. Sellaiset, joiden auttamiseen on kentällä melko rajalliset keinot. Toki elpasta käyntiin lähtenytkin on sitten haastava kuljetettava. Kerran oli kaks elvytystä peräkkäin ja molemmat saatiin vielä hengissä sairaalaan. Sen jälkeen oli takki melko tyhjä.

Pahinta kai on se, kun potilas menee käsiin ja menehtyy. Siinä auttaa kun mielessään käy tilanteen läpi ja useimmiten toteaa, että teimme kaiken mahdollisen ja potilaan aika vaan oli tullut. Vanhusten kohdalla usein voi todeta, että parempi näin. Ja yllättävän usein myös omaiset on samoilla linjoilla. Ehkä siihen vaikuttaa se, jos ovat omin silmin nähneet, että kaikki on yritetty. Jotenkin lyhyesti selkokielellä aina koittaa kertoa, että miksi elvytys ei tuottanut tulosta: sydän ei lähtenyt käyntiin; hän oli ollut liian kauan veden alla; perussairaudet ovat niin vakavia että elimistö ei enää jaksanut taistella tms.

Väärin ei ole näyttää omia tunteitaan, mutta auttajasta ei saa tulla autettava. Osanotot ja kättelyt aina. Jotkut omaiset haluaa halatakin. Evylle /kollegoille kiitokset ja kamat kasaan. Kotimatkalla oman parin kanssa pikainen "jälkipuinti" ja varusteita huoltaessa tulee tehtyä se oma päänsisäinen pohdinta. Melko pian on kuitenkin oltava valmiina uudelle keikalle.

[huomen]

Alkuun oli ihan pannarissa että koska se ensimmäinen elppa tulee. Sittemmin on helpottanut kun on tajunnut, että lähtökohtaisesti se potilas oli eloton kun aloitettiin. Sen tila ei voi siitä huonommaksi enää mennä. Se ei ennen lopullista kuolemaansa sano että mikset tehnyt enempää. Nyttemmin minusta elvytystä vaikeampia keikkoja on joku paha henkivaikea, epästabiilit traumapotilaat, huonokuntoiset lapset jne. Sellaiset, joiden auttamiseen on kentällä melko rajalliset keinot. Toki elpasta käyntiin lähtenytkin on sitten haastava kuljetettava.

Väärin ei ole näyttää omia tunteitaan, mutta auttajasta ei saa tulla autettava. Osanotot ja kättelyt aina. Jotkut omaiset haluaa halatakin. Evylle /kollegoille kiitokset ja kamat kasaan. Kotimatkalla oman parin kanssa pikainen "jälkipuinti" ja varusteita huoltaessa tulee tehtyä se oma päänsisäinen pohdinta. Melko pian on kuitenkin oltava valmiina uudelle keikalle.

MVT puhut asiaa, etenkin tossa mikä nykyään on haastavimmat potilaat eikä vaan sydän kurkussa odottele sitä elvytyskeikkaa. Luulen, että ketjun aloittallekin helpottuu kuoleman kohtaaminen ajan kanssa, hoitotyössä pitää kuitenkin kasata itsensä melko nopsaan tilanteesta ku tilanteesta seuraavaa "tilannetta" ajatellen oli sitten osastotyössä tai missä vaan. Mutta on ihan luonnollista, että hoitajassakin kuolema herättää tunteita ja niin minun mielestä pitää ollakin. Ne tunteet vaan pitää osata käsitellä eikä jäädä vatvomaan pitkiksi ajoiksi. Ja enemmän varmaan tunteita ja ajatuksia potilaan kuolema silloin herättääkin, kun on ollut esim.omahoitajana ja potilassuhde ollut pidempi, on nähnyt potilaan kamppailun sairauden vuoksi ym.

[tarina]

Kiitokset vastauksista on tuo olo jo helpottanut , ja hienoa huomata teidän puheissanne ammatillisuuden lisäksi aitoa lämpöä,myös kollegiaalista.

erityisen hienosti oli sanottu -hyvää matkaa ;D kunnioittavaa ja kaunista samalla kertaa.

[Iipi]

Joo, mää sain limpun ansiokkaasta elvytyksestä... Puolet yhä syömättä pakkasessa. Sillä keikalla oli otollisimmat hetket elvyttää kuin koskaan. Intoksikaatio poka tippui käsiin. Tai otollisimmat ja otollisimmat, voisihan intoksikaatiolla juurikin ne otetut elottomuuden aiheuttaneet rohdot myös totaalisesti estää sen sydämen käynnistymisen. Keikalla tajuton saatu autoon ja siinä vielä räpellettiin. Olin juuri heittelemässä ekg lätkiä, kun rupesin katsomaan monitoria. Pulssi tippui, tippui ja 20 kohdalla kaveri rupesi painelemaan ja minä kaivamaan defibrillaatiolätkiä, mitään toisillensa sanomatta.. Sitten evy apuun ja hoitoelvytys käyntiin. Aika pitkään elvytettiin, se 30 minuuttia rupesi jo läheneen. Kunnes katsoin, että nyt kapno pomppasi ja sitten olikin pulssi jo palpoiden löydettävissä. Se poka oli eka oma, jonka hoitoyksikössä sain käyntiin. Aikaisemmin ollut aina ensivasteessa tai perustason sakussa. Heiltähän pokan, hoitovastuun ja kunnian vie aina hoitoyksikön kaverit.

[Tatya]

Vanhusten kuolemissa on minusta myös se vaikea puoli, vanhainkodeissa tai hoitolaitoksissa, että siellä ovat ne muutkin vanhukset. Kyllähän tilanteissa ymmärtää itse, että se on jopa hyvä asia ja kaikilla edessä, ja vanhuksetkin sen ymmärtävät, mutta minulle tekee välillä pahaa katsella sitä surua, vainajasta ja usein itsestään. "Miksi hänkin ensin enkä minä." "Koska on minun vuoroni?" Se on minusta tuntunut vaikealta käsitellä näiden ihmisten kanssa. Eihän siinä mitään voi, kuunnella ja puhua. Mutta kyllä se kirpaisee, kun joku kertoo siitä, että olisi mieluummin jo itse, kun tällä edesmenneellä oli vielä niin nuoret lapsenlapsetkin ja kaikkea..

[Jiippari]

Muistan ensimmäisen exitukseni vieläkin erittäin hyvin. Aikaa on nyt kulunut 7 vuotta. Olin 18-vuotias ja paikka oli ensimmäinen työpaikkani, kaupungin kuntoutussairaala. Osastolla, jossa olin, hoidettiin myös pitkäaikaispotilaita. Kyseinen mummo oli jo yli 90v, mutta erittäin pirtsakka ja terävä kuin partaveitsi. Hän oli lempparimummoni osastolta. Edellisenä iltana katsoimme yhdessä Kauniit ja rohkeat ja avustelin häntä iltatoimissa kuten aina ennenkin. Seuraavaan aamuvuoroon tullessani löysin hänet kuolleena sängystään. Muistan pelästyneeni ihan hirveästi. Olisin tuolloin halunnut päästä laittamaan vainajan, mutta osaston muut työntekijät eivät antaneet, koska vainaja oli ensimmäiseni. Kuitenkin he laittoivat minut kertomaan omaisille. Tilanteesta on jäänyt tosi ahdistava muisto, vaikka se onkin jo muuten käsitelty.

Sairaankuljettajan urani ensimmäistä vainajaa en muista, mutta ensimmäisen elvytyksen kyllä. Potilas oli vanhempi mies, joka tuli meitä ovelle kävellen vastaan. Rintakipuja valitteli ja loppujen lopuksi meni käsiin. Elvytys oli pitkä, ROSC saatiin useampaan kertaan, mutta mies kuitenkin menehtyi. Keskityin itse elvytyksen hoitamiseen niin paljon, etten ehtinyt itse tilannetta juuri tajuta. Omaiset jäivät täysin pimentoon omalta osaltani, onneksi muut paikallaolevat huolehtivat heistä. Nykyään osaa jo ottaa omaisetkin huomioon. Tilannetta haistellen rohkaisen usein jättämään hyvästit ja koskettamaan vainajaa, usein paikalla olleet omaiset niin omatoimisestikin ovatkin tehneet. Joskus ollaan hiljaa, joskus jutellaan. Ikinä en pyytämättä/kysymättä jätä omaisia yksin vainajan kanssa.

Omalle kohdalleni ei ole (vielä) sattunut lapsen tai nuoren ihmisen kuolemaa. Kahta vakavasti sairastunutta pientä lasta olen hoitanut, molemmat keikat ovat jääneet mieleen kyllä erittäin kirkkaina. Eritoten vanhempien tuska. Onneksi olen myöhemmin saanut kohdata molempien vanhemmat uudelleen ja puhua heidän kanssaan. Myös molemmat lapset ovat kunnossa.

Mutta, mielestäni hoitohenkilökunta saa näyttää tunteensa ja reagoida kuoleman sattuessa. Sehän on aivan inhimillistä. Kunhan, kuten MVT jo sanoikin, hoitajasta ei tule hoidettavaa.

[nalle22]

mä en ole ihan varma muistanko oikein ekan exituksen.

muistaakseni se oli ihan ekassa hoidon ja huolenpidon harjottelussa -04. siis näin vainajan, mutta en mitenkään osallistunut laittamiseen yms.

yllättävän paljon on tullut exituksia kohdattua, huomioon ottaen että mä olen valmistunut 2006. harjotteluiden aikana niitä tuli tosi vähän, koska olin sellasissa paikoissa jossa niitä ei kauheasti tapahtunut, mitä nyt just toi terkkarin vuodeosasto, siellä taisi muutama nukkua pois mun harjottelun aikana.

vikan harjottelun ja 1,5v töitä sen jälkeen tein yksityisessä sairaalassa, jossa oli siis erittäin paljon kaikenlaisia tapauksia, mm. sisätautipotilaita, vierotuksia (alko), kuntoutusta ja sitten sitä saattohoitoa. ihan oli sellaisiakin ketkä halusi sinne tulla saattohoitoon.

siellä tapahtui mun ensimmäinen shokkitapaus. syötin yhtä tosi herttaista miespotilasta (muistaakseni alle 70v), jolla kyllä oli joku neurologinen sairaus ja oli hieman heikossa kunnossa, mutta kuitenkin oli kävellyt yms. tartti vain hieman apua syömisessä. no, annoin lusikalla ruokaa suuhun kunnes yhtäkkiä huomasin että mies rupesi yskimään kovaa (limaneritystä oli välillä runsaammin), huomasin että ruoka taisi mennä väärään kurkkuun tai sitten lima vain nousi ylös enemmän. hain saturaatiomittarin ja en muista paljon se oli, mutta sen verran alhanen että hain hapen. pyysin sitten työkaverin siihen avuksi. jostain syystä mun piti mennä tekemään välillä jotain muuta, työkaveri jäi kyllä siihen ja tilannekin näytti tosi hyvältä, yskiminen loppui.

sitten kun tulin takaisin, niin koko mies meni vain huonompaan ja huonompaan kuntoon ja rupesi sinertämään. minä uutena (en muuten ollu valmis, eikä mulle oltu näytetty elvytystarvikkeita) sitten yhtäkkiä vain sanoin että jos tällä ei ole elvytyskieltoa niin se on sitten ruvettava hommiin ja pian! no, yksi katsoi papereita ja sanoi ettei löytänyt merkintää joten rupesin sitten painelemaan. se toinen työkäveri sitten oli vielä osaston elvytysvastaava ja meni ihan paniikkiin...se ei löytänyt muuta kuin nielutuubin! näin jälkeen ajateltuna ihan käsittämätöntä! no sitten kun meillä ei ollut lääkäriä talossa, niin piti soittaa hätäkeskukseen. sieltä sitten tuli lääkäri ja sanoi että vaikka tällä ihmisellä ei olisi dnr-päätöstä niin elvytys loppuu tähän.

mikäs sitten siinä, se mies sitten nukkui pois. samalla lääkäri haukkui meidän elvytysvälineet. no tietty, jos ei siinä tilanteessa ollut muuta kuin yks vaivanen nielutuubi. mähän hoidin sen tilanteen tosi hienosti (ainakin ne sanoi niin), mutta sitten kun se tilanne oli ohi ja pääsin kansliaan, niin aloin itkemään ihan älyttömästi...siis lähinnä siitä että mä syötin sitä kun se rupesi tukehtumaan..ja sillä muuten sitten oli elvytyskielto loppujen lopuksi.

mua jälkeenpäin tietty harmitti että mulle ei oltu näytetty sitä kärryä, koska siellä todellakin oli kaikki tarvittava, vaikka me ei niitä sit tossa tilanteessa oltais voitu käyttää. seuraavana aamuna pomo sitten tuli sönköttämään jotain että kyllä meidän pitää tietää milloin ihmistä KANNATTAA elvyttää ja milloin ei...sai mulle vielä kauheamman olon! ja hitto vieköön, ei mulla ole sitä päätösvaltaa milloin kannattaa elvyttää ja milloin ei! no, ylilääkäri kävi mun kanssa tän asian läpi ja sai sitten mulle paremman mielen. se jäi sitten siihen mutta kyllä sen aina muistaa. en mä siitä unia enkä muutakaan näe, mutta kuitenkin sen muistan.

muutamia vainajia olen ns. "saattanut" viimeiseen lepoon, eli siis olen huomannut että nyt on lähdön aika, olen ottanut ihmistä kädestä kiinni ja sanonut että kaikki on ihan hyvin, joillekin vielä että voit mennä. se on omalla tavallaan tosi koskettava hetki, mutta ei se kyllä hyvältä tunnu. tai no ehkä siinä mielessä että on voinut olla siinä sen ihmisen kanssa hänen viimeisellä hetkellä, eikä hänen ole tarvinnut olla yksin.

muutama on ollut tosi pitkäaikaisia potilaita, joiden omaisiinkin on tutustunut todella hyvin. ja vaikka kuinka potilaat ovat itsekin tienneet että he eivät tule sairaudesta selviämään, niin silti se on tullut tosi kovana shokkina se kunnon huononeminen. ja on huomannut kuinka raskasta se on omaisille, kun esim nämä omalla kohdalla olleet syöpäpotilaat ovat ruvenneet näkemään kirjaimellisesti pieniä vihreitä miehiä ja menneet todella sekaisiksi ja rauhattomiksi. silloin sitä vaan toivoo että se potilas pääsisi mahdollisimman pian ja kivuttomana pois.

nykyisessä paikassa on tullut yllättävän monta exitusta eteen vajaa vuoden aikana, niistä on tainnut kaikki mennä avaukseen. nuoren ihmisen kuolema kyllä tuntuu huomattavasti paljon pahemmalta kuin todella vanhan ja pitkän elämän eläneen ihmisen kuolema. yhtään vähättelemättä vanhoja ihmisiä. se on vaan jotenkin niin väärin, kun yhtäkkiä vajaa 40v ihminen lähtee tosta noin vaan, ja puoliso ja mahd lapset jää ihan tyhjän päälle, ihan yllättäen. siinä on tosi vaikea tilanne miettiä miten osaa suhtautua omaisiin. oikeasti se suhtautuminen tulee ihan luonnostaan siinä tilanteessa sitten, vaikka sitä etukäteen miettiikin että se on tosi vaikea suhtautua.

ekan kerran tuli tässä ihan hetki sitten eteen tilanne, että sain soittaa omaiselle tiedon potilaan poismenosta. tai oikeastaan, löysin meidän potilaan kuolleena, kerroin siitä kolleegalle ja sitten lääkäri tuli paikalle.

työkaveri olisi tietty voinut soittaa, mutta pyysin saada tehdä sen, koska en ollut sitä aikaisemmin tehnyt ja tunsin jotenkin että olen siihen valmis. todella ikävä olo tietysti tuli kun soitin ja kerroin mahdollisimman kauniisti että mies on juuri nukkunut pois, ei sitä voi tietää miltä siitä toisesta tuntuu. itkuhan siellä toisessa päässä tuli, tietenkin. kerroin kyllä sitten että mies oli ollut täysin kivuton koko illan ja oli ollut erittäin rauhallinen (vaimo olikin samana iltana käynyt vierailulla). ja kun hänet löysin niin oli oikein kauniisti nukkunut pois, ainakin näin luulen, koska asento oli täysin sama missä oli nukkunut.

en sitten tiedä miten oli vaimon ja omaisten vierailu mennyt, kun tää juttu tapahtui yövuorossa, mutta kyllä vaimo puhelimessa sitten kovasti kiitteli. mitä siihen enää sanoa. ei mitään, muuta kuin että kuuntelee sitä omaista ja antaa hänen puhua.

vainajan laitossa olen ollut aika monta kertaa. siinä on aina semmoinen kunnioitus läsnä, vaikka se ihminen ei enää meidän keskuudessa olekaan. ja mun mielestä näin pitääkin olla. jos potilas on tuttu jota olen hoitanut, niin kyllä mullakin on tapana sanoa hyvää matkaa tai lepää rauhassa tms.

yhden kerran on omainen halunnut olla laitossa mukana, ja on tietenkin saanutkin olla.

tämmöstä...

musta tää on tosi hyvä aihe olla täällä. että voi vähän lukea muiden kokemuksia ja tuntoja tästä asiasta. se on kuitenkin niin erilaista kuin hoitaa elävää potilasta.

[jpelli]

Ensimmäisen kerran sattuesssa olin opiskeluaikana valvomassa sisätautiosastolla. Kyseessä oli sydämen vajaatoiminnasta kärsinyt vanha rouva, joka korisi kaksi yötä lääkärin toimistossa, kunnes ohjaajani toiminut perushoitaja totesi että nyt se tapahtuu. Samaan aikaan erään toisen angiografiassa olleen potilaan side (t-side?) aukesi ja ruiskutteli iloisesti valtimon kautta verta pitkin lattioita. Tämän selvitettyämme totesimme toimistossa olevan rouvan nukkuneen pois.

Kukaan ei tullut häntä katsomaan aamulla osastolle. Surullista että joidenkin pitää kuolla yksin.

[cor83]

Taisi olla myös omalta osaltani ensimmäinen jollain harjoittelujaksolla 4-5 vuotta sitten. Tarkemmin en muista missä ja milloin, mutta sen muistan että kyllä tapahtuneen jälkeen tuli mietittyä pitkään asiaa ja oman ajan rajallisuutta.

[Rixu]

Meikäläisellä ensimmäinen exitus tuli eteen heti ensimmäisen harjoittelun toisella viikolla. N. 70-vuotias syöpäpotilas. Edellisenä iltana oli jo aika huonona ja melkein heti sseuraavana aamuna vuoroon tullessani hänet siirrettiin yhden hengen huoneeseen. Omaiset ehtivät onneksi käydä hyvästelemässä.

Päälimmäisenä tunteena jäi helpotus siitä, ettei potilaan tarvinnut kärsiä pitkään ja sai nukahtaa omaisten ympäröimänä.

[Riia]

Mulla on vähän erilainen tarina, ensimmäinen exitus oli oma isäni ihan opiskeluni alussa. Äitini soitti mulle eräs sunnuntai, että isä ei pysty kunnolla hengittämään. Tämä tapahtui siis kotona n. 10 kilsan päässä omasta kodistani. Tietty sanoi heti äidille, että soittaa lanssin, mutta tuppukylillä se lanssin saapuminen saattaa kyllä kestää. Niinpä ehdin itse paikalle ennen lanssia, tätä ennen velipoika oli jo ehtinyt paikalle. Isä oli juuri mennyt elottomaksi ja velipoika oli elvyttämässä puhelimen kanssa hätäkeskuksen ohjeiden mukaan. No minä sitten jatkamaan hommaa ilman tulosta, ja lanssimiehistö kohta paikalla. Yrittävät hekin sitten kaikkensa, mutta tulos ei siitä kummennut.

Eipä taida tätä pahempaa tilannetta äkkiä tulla eteen, joten siinä mielessä tulevat exitukset ei juurikaan pelota. Niin, ja isällä todettiin sitten obduktiossa aortan repeämä, joten aseet oli kaikilla aika vähissä.

[Hippocampus]

todettiin sitten obduktiossa aortan repeämä,

Tuo on toisaalta omaisille hirvittävän helpottava tieto. Tieto siitä, että mitään enempää ei olisi voinut tehdä. Omaisena sitä jälkeenpäin käy läpi tilannetta ja tarkastelee omia tekemisiä turhankin tarkkaan miettien samalla vaikuttiko oma toiminta lopputulokseen. Syyllisyydentunto siis helpottaa tuon tiedon jälkeen.