Jump to content
Blogi

Opiskeletko kutsumusammattiisi? Todellako?


Sari Tomova

Haastan jokaista nyt hetken miettimään, että mitä kutsumusammatti/-työ omasta mielestä tarkoittaa.

Kutsumusammatti -sanan kuulee yhdistettävän etenkin hoitoalaan. Joistakin se kuulostaa motivoivalta, joistakin ehkä lohdulliselta. Minusta se kuulostaa pelottavalta ja pakonomaiselta.

Olen pyöritellyt tätä kutsumusasiaa hiljaisesti mielessäni parin vuoden ajan. Itse olen kohdannut jopa ahdistukseen asti kysymyksiä kutsumusammattiin opiskelemisesta siitä lähtien, kun sain tietää, että pääsin opiskelemaan terveydenhoitajaksi. Vastaukseni ovat olleet kiusallisen ympäripyöreitä. Olen miettinyt, liekkö kukaan ajattelee samalla tavalla kuin minä: hoitoalaan ei tarvitse olla erityistä kutsumusta.

Ääni, joka rikkoi hiljaisuuden

Kuukausi sitten lähiviikolla koulussa opettaja kysyi tämän maagisen kysymyksen: ”Opiskeletteko kutsumusammattiinne?” Luokkahuoneen ylle laskeutui hiljaisuus, lopulta jokunen käsi nousi ylös. Sitten hiljaisuuden rikkoi nuori ja viisas, ja minut ajatukseni kahleista vapauttanut, ääni: ”Minä en opiskele kutsumusammattiini.” Hän uskalsi sanoa sen ääneen! Pyysin häneltä tätä postausta varten kertomaan uudelleen sen viisauden, jonka saimme kuulla luokkahuoneessa n. kuukausi sitten:

”Minusta on ylipäänsä hassua että moni aina olettaa, että hoitoala on minulle kutsumusammatti. Minulla ei ole koskaan ollut varsinaista kutsumusammattia enkä ole haaveillut ala-asteelta lähtien terkkarin työstä, mutta vaikka tämä ei olekaan sanan varsinaisessa merkityksessä mikään suuri kutsumus, niin ei se silti tarkoita sitä ettenkö minä tykkäisi työstäni ja kokisi olevani juuri oikealla alalla”

Jos ei kutsumusammatti, niin mikä sitten…

Siis mitä se kutsumusammatti sitten tarkoittaa? Sitä ammattia tai työtä, josta on haaveillut lapsesta saakka? Vai mitä? Minä en tiedä. Aika kauhealta kuulostaa skenaario, että opiskelee innosta piukeana ammattiin, josta on lapsesta asti haaveillut ja lopulta eteen tuleekin elämän raadollisuus. Huomaakin, ettei tämä olekaan minua varten. Mitä sitten tapahtuu? Voi olla, että sitä ollaan hukassa hetken aikaa. Pelko päällä lähdetään etsimään sitä uutta kutsumusammattia. Petytään uudestaan ja ahdistutaan siitä, ettei ehkä ole olemassa sitä toista tai kolmatta kutsumusta.

Miksi sitten lähteä opiskelemaan (useimman mielestä) huonosti palkattua alaa? Miksi ei anna tilaisuutta ja opiskelupaikkaa heille, jotka ovat löytäneet kutsumuksensa?

Omalla kohdalla syy on se, että minä olen KIINNOSTUNUT tästä ammatista ja haluan todella auttaa ihmisiä elämään terveellisemmin sekä tehdä ennaltaehkäisevää työtä hyvinvoinnin eteen. Lisäksi erilaiset sairaudet päästä varpaisiin ovat kiehtovia. Tero teki luettelon syistä, miksi kannattaa opiskella hoitoalaa, lisäksi hän mainitsi maagisen kutsumusammatti -sanan.

Olen myös tässä vuosien saatossa todistanut itselleni, että ihmisten kanssa työskentely on Se minun juttu. Sekään ei ole kutsumus, vaan selkeä persoonallinen piirre, joka on kantanut minua tähän asti erinäisissä työtehtävissä. Olen toki kokeillut myös toimistohommiakin eli vertailukohtia löytyy.

Esiin on nostettava sekin puoli, että hoitoalalta nyt yleensä löytyy hyvin töitä. En ole koskaan tehnyt mitään huippu-palkkatyötä ja olen ollut työttömänä, joten itse en henkilökohtaisesti kavahda hoitoalan palkkatasoa. Ehkä kadun tätä sitten eläkeiässä, jos sellaista ikää enää on n. 30 vuoden päästä.

Kutsumusta vai ei

Osa nyt ajattelee, että tuo ei tiedä mistään mitään, ja että kutsumusammatteja on todella olemassa. Heitä onnittelen. On todella hienoa, että olette löytäneet sellaisen asian elämässänne, joka ehkä jopa toteuttaa pikku-Liisan tai pikku-Antin unelman. Lauri Järvilehto vahvistanee kantaanne.

Olen kuitenkin varma, että joukossamme on myös heitä, jotka pohtivat ovatko nyt oikeasti saavuttamassa kutsumustaan opintojensa myötä ja onko sen oltava kutsumus. Toivottavasti he uskaltavat pohtia asiaa myös lokeron ulkopuolelta ja löytävät vahvistusta sille, että ammattiin voi opiskella ja ammatissa voi viihtyä ilman kutsumusta. Merikin sivusi aihetta topakoilla sanoillaan syyskuussa.

 

Hoitajat.net on myös kerännyt ammattilaisten mielipiteitä aiheesta. Haluaisinkin nyt kuulla SINUN näkemyksesi asiasta perustelujen kera 😉


OSALLISTU KESKUSTELUUN

Recommended Comments

Vieras: Sh vm -92

Lähetetty

En ollut  ajatellut hoitoalaa lukion aikana,vaikka kesätöissä sairaalassa olinkin . Olin ajatellut jotain yliopisto-opiskelua, mutta en loppujen lopuksi tiennyt mitä halusin ja sitten iski paniikki, kun kaverit lähtivät opiskelemaan ja itse olin hanttihommissa. Sairaanhoitajaksi pääsi helposti opiskelemaan ja ajattelin, että käynpähän sen koulun ja samalla mietin, mikä haluan olla isona. Samaa mietin edelleen 25 työvuoden jälkeen...

Jaa tämä kommentti


Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille
Sari Tomova

Lähetetty

19 tuntia sitten, Vieras: Sh vm -92 kirjoitti:

En ollut  ajatellut hoitoalaa lukion aikana,vaikka kesätöissä sairaalassa olinkin . Olin ajatellut jotain yliopisto-opiskelua, mutta en loppujen lopuksi tiennyt mitä halusin ja sitten iski paniikki, kun kaverit lähtivät opiskelemaan ja itse olin hanttihommissa. Sairaanhoitajaksi pääsi helposti opiskelemaan ja ajattelin, että käynpähän sen koulun ja samalla mietin, mikä haluan olla isona. Samaa mietin edelleen 25 työvuoden jälkeen...

Tätä minäkin olen tässä pohtinut lukion jälkeen (jo n. 15 vuotta), että mikä minusta tulee isona ;)

Jaa tämä kommentti


Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Ei hoitotyö ole minullekkaan mikään kutsumus. Mietin parikymppisenä, että olisi saatava joku ammatti. Silloinen avovaimo ehdotti lähihoitajan opintoja. Lähdin Vantaan terveydenhuoltoalan oppilaitokseen ambulanssin siniset vilkut ja heijastinhousut silmissä kiiluen. Onneksi ensimmäinen työharjoittelu Keravan terveyskeskuksen pitkäaikaisosastolla toi alan realiteetit pojanklopin silmiin. 😂 Selvisin siitä ja opiskelin myöhemmin sairaanhoitajaksi. 17-vuotta jaksoin hoitajan hommia, sitten tuli tilaisuus yhdistää alan kokemus rakkaaseen harrastukseen nörttinä. Nyt siis toimistohommissa, sote-alalla kuitenkin.

Jaa tämä kommentti


Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille
Keep the faith

Lähetetty

En koe kutsumuksena. Kouluttauduin alalle vasta aikuisena, 38v ikäisenä kolmen lapsen äitinä ja koko aikuisikäni työssä olleena, pl. äitiys-ja hoitovapaat.

Kolmesta lapsesta nuorin on kiinnostunut hoitoalasta, aika näyttää, mitä ja minne. Olen kaikille sanonut, että töissä menee valveillaoloajasta se n. puolet ainakin, kannattaa miettiä sitä kautta, minkälaista työtä haluaa tehdä. Ja jos tekisikin "väärän valinnan" parikymppisenä, sen voi hyvinkin korjata sitten kolme-nelikymppisenä, osa sitäkin vanhempana. Koko elämän kestävä oppiminen tunnistetaan ja tunnustetaan.

Osku mainitsee tulleensa nuorena pojankloppina silmät kiiluen alalle, minulla oli varmaan katseessa jo tiettyä himmeyttä hyvinkin. Kouluttauduin alalle, koska se kiinnostaa minua, sen työmahdollisuudet ovat laajat ja työ ei tekemällä lopu. Ja aivan rehellisesti en tiedä, onko tämäkään vaihe se, missä olen eläkeikään asti. Aika näyttää. 

Jaa tämä kommentti


Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Oletin, etten pääse ensiyrittämällä lääketieteelliseen, joten päätin vielä viime hetkellä ennen yhteishaun päättymistä hakea sairaanhoitajakoulutukseen. Myönnän sen, että tyypilliseen naiiviin tapaan näin sairaanhoitajan ja lääkärin suhteen hierarkkisena. Tällainen virhepäätelmä karistettiin pois heti koulutuksen alkumetreillä. Tämän jälkeen mielenkiintoni ja innostukseni sairaanhoitajuutta kohtaan kasvoi kasvamistaan. Nykyään sairaanhoitajuuden voisi sanoa olevan eräänlaisensa intohimo, vaikka olenkin äärimmäisen pettynyt itse ammattia ympäröiviin lieveilmiöihin.

Olen pohtinut miksi sairaanhoitajan ammattia arvostetaan listakärkeen asti, mutta silti tätä arvostusta ei osoiteta konkreettisesti meille sairaanhoitajille. Eräs arvostuksen mittari on toki se, miten koulutustaso, työnkuva ja työn vaativuus korreloivat palkan kanssa. Usein etenkin somekeskusteluissa käy ilmi, ettei ns. maallikoilla ole todellista tietoa sairaanhoitajan ammattitaidosta, minkä vuoksi he aliarvioivat sairaanhoitajien asiantuntijuutta. Mielikuvat ovat jääneet jonnekin historiaan eivätkä he siten voi millään ymmärtää miksi sairaanhoitajat "ahneuksissaan" vaativat lisää palkkaa. 

Palkankorotukset eivät välttämättä ole ainoa tie. Mielestäni olisi aihetta puuttua myös siihen työkuormaan, jota sairaanhoitajat eivät pysty handlaamaan näillä resursseilla. Uuvumme arkisen työkuorman alle emmekä ehdi edes koulutuksiin tai emme ehdi muutoin kehittämään työyksikön toimintaa.

Kutsumusammatti on mielestäni vaikea termi. Toisaalta olen erittäin tyytyväinen itse ammattiin ja itse työhön, mutta en halua, että intohimoni ymmärretään olevan ilmaista palvelua. Hyvästä tai erinomaisesta työstä ei palkita niin kuin joissain muissa ammateissa, mutta silti on syytä jaksaa kehittyä työssään ja kehittää työtään – jos organisaatio vain sallii. Pidän itseäni asianmukaisesti asiantuntijana ja vaadin oikeudenmukaisuutta. Vain kuuntelemalla toisia ihmisiä saattaa tuntea olevansa "vain" sairaanhoitaja ja silloin tulee ehkä luovuttaneeksi.

Jaa tämä kommentti


Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille
Sari Tomova

Lähetetty

16.10.2017 klo 17.25, Osku kirjoitti:

Ei hoitotyö ole minullekkaan mikään kutsumus. Mietin parikymppisenä, että olisi saatava joku ammatti. Silloinen avovaimo ehdotti lähihoitajan opintoja. Lähdin Vantaan terveydenhuoltoalan oppilaitokseen ambulanssin siniset vilkut ja heijastinhousut silmissä kiiluen. Onneksi ensimmäinen työharjoittelu Keravan terveyskeskuksen pitkäaikaisosastolla toi alan realiteetit pojanklopin silmiin. 😂 Selvisin siitä ja opiskelin myöhemmin sairaanhoitajaksi. 17-vuotta jaksoin hoitajan hommia, sitten tuli tilaisuus yhdistää alan kokemus rakkaaseen harrastukseen nörttinä. Nyt siis toimistohommissa, sote-alalla kuitenkin.

Ihan mahtava tämä sinun urapolkusi 😄

16 tuntia sitten, Keep the faith kirjoitti:

En koe kutsumuksena. Kouluttauduin alalle vasta aikuisena, 38v ikäisenä kolmen lapsen äitinä ja koko aikuisikäni työssä olleena, pl. äitiys-ja hoitovapaat.

Kolmesta lapsesta nuorin on kiinnostunut hoitoalasta, aika näyttää, mitä ja minne. Olen kaikille sanonut, että töissä menee valveillaoloajasta se n. puolet ainakin, kannattaa miettiä sitä kautta, minkälaista työtä haluaa tehdä. Ja jos tekisikin "väärän valinnan" parikymppisenä, sen voi hyvinkin korjata sitten kolme-nelikymppisenä, osa sitäkin vanhempana. Koko elämän kestävä oppiminen tunnistetaan ja tunnustetaan.

Osku mainitsee tulleensa nuorena pojankloppina silmät kiiluen alalle, minulla oli varmaan katseessa jo tiettyä himmeyttä hyvinkin. Kouluttauduin alalle, koska se kiinnostaa minua, sen työmahdollisuudet ovat laajat ja työ ei tekemällä lopu. Ja aivan rehellisesti en tiedä, onko tämäkään vaihe se, missä olen eläkeikään asti. Aika näyttää. 

Tämähän se minullakin, yli 3kymppisenä tähän opiskelurumbaan taas lähdettiin. 

Tosi hyvän neuvon olet kyllä lapsillesi antanut 😊

10 tuntia sitten, stranger kirjoitti:

Oletin, etten pääse ensiyrittämällä lääketieteelliseen, joten päätin vielä viime hetkellä ennen yhteishaun päättymistä hakea sairaanhoitajakoulutukseen. Myönnän sen, että tyypilliseen naiiviin tapaan näin sairaanhoitajan ja lääkärin suhteen hierarkkisena. Tällainen virhepäätelmä karistettiin pois heti koulutuksen alkumetreillä. Tämän jälkeen mielenkiintoni ja innostukseni sairaanhoitajuutta kohtaan kasvoi kasvamistaan. Nykyään sairaanhoitajuuden voisi sanoa olevan eräänlaisensa intohimo, vaikka olenkin äärimmäisen pettynyt itse ammattia ympäröiviin lieveilmiöihin.

Olen pohtinut miksi sairaanhoitajan ammattia arvostetaan listakärkeen asti, mutta silti tätä arvostusta ei osoiteta konkreettisesti meille sairaanhoitajille. Eräs arvostuksen mittari on toki se, miten koulutustaso, työnkuva ja työn vaativuus korreloivat palkan kanssa. Usein etenkin somekeskusteluissa käy ilmi, ettei ns. maallikoilla ole todellista tietoa sairaanhoitajan ammattitaidosta, minkä vuoksi he aliarvioivat sairaanhoitajien asiantuntijuutta. Mielikuvat ovat jääneet jonnekin historiaan eivätkä he siten voi millään ymmärtää miksi sairaanhoitajat "ahneuksissaan" vaativat lisää palkkaa. 

Palkankorotukset eivät välttämättä ole ainoa tie. Mielestäni olisi aihetta puuttua myös siihen työkuormaan, jota sairaanhoitajat eivät pysty handlaamaan näillä resursseilla. Uuvumme arkisen työkuorman alle emmekä ehdi edes koulutuksiin tai emme ehdi muutoin kehittämään työyksikön toimintaa.

Kutsumusammatti on mielestäni vaikea termi. Toisaalta olen erittäin tyytyväinen itse ammattiin ja itse työhön, mutta en halua, että intohimoni ymmärretään olevan ilmaista palvelua. Hyvästä tai erinomaisesta työstä ei palkita niin kuin joissain muissa ammateissa, mutta silti on syytä jaksaa kehittyä työssään ja kehittää työtään – jos organisaatio vain sallii. Pidän itseäni asianmukaisesti asiantuntijana ja vaadin oikeudenmukaisuutta. Vain kuuntelemalla toisia ihmisiä saattaa tuntea olevansa "vain" sairaanhoitaja ja silloin tulee ehkä luovuttaneeksi.

Todella hyvää ja tärkeää pohdintaa. Näistä asioista tulisi keskustella enemmän ja äänekkäämmin. Ammatti-identiteetin säilyttäminen ja sen kasvattaminen yli ”vain” sairaanhoitajasta Sairaanhoitajaksi täytyisi olla jokaisen ammattioikeus.

Jaa tämä kommentti


Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille


Vieras
Olet jättämässä kommenttia vieraana. Jos sinulla on tunnus, kirjaudu sisään.
Lisää kommentti

×   Lisäsit muotoiltua sisältöä.   Restore formatting

  Only 75 emoticons maximum are allowed.

×   Linkkisi on upotettu automaattisesti..   Näytä pelkkä linkki.

×   Your previous content has been restored.   Clear editor

×   You cannot paste images directly. Upload or insert images from URL.


Ajankohtaista

Blogi

×