Yksityisten hoivajättien palvelukodeissa vallitsee pelon ilmapiiri

Minulla on useamman vuoden työkokemus sairaanhoitajana muistisairaita hoitavissa palvelukodeissa. Viime päivien uutisoinnit yksityissektorin hoivayksiköiden ongelmista eivät ole hämmästyttäneet minua ollenkaan. Uutisiin nostettu yritys ei ole ainoa, jonka olisi katsottava peiliin. Oikeastaan olen eniten hämmästynyt siitä, että ihmiset – sittenkin – tuntuvat välittävän siitä, miten vanhuksia ja muistisairaita Suomessa nykyään hoidetaan.

Aluksi on kerrottava, että yksityisissä tehostettua palveluasumista tuottavissa yrityksissä jokainen työntekijä joutuu allekirjoittamaan sopimuksen vaitiolosta. Mitään, mikä voisi vahingoittaa yrityksen liiketoimintaa, ei saa kertoa. Ei edes kotona puolisolleen, ei edes asukkaiden omaisille, saati sitten julkisesti.

Työntekijöitä ympäröi siis jonkinlainen pelon ilmapiiri. Jokainen työntekijä tietää, miten isoja nämä yritykset ovat ja millaisia summia niillä on käyttää mahdollisiin oikeusjuttuihin. Paljon enemmän kuin sillä alipalkatulla ja ylityöllistetyllä hoitajalla, joka ei edes tunne lainsäädäntöä niin hyvin, että tietäisi, mistä hän saa puhua ja keneen saa ottaa yhteyttä edes silloin, kun ihmishenget ovat vaarassa.

Työurani alkutaipaleella olen nähnyt vuoteeseen hoidettavan vanhuksen, joka ei ollut kahteen viikkoon päässyt suihkuun, koska sen toteuttamiseen ei ollut tarvittavia apuvälineitä, eikä hoivajätti voinut ostaa niitä, koska ”rahaa ei ollut”. Vanhus kutisi kauttaaltaan, mutta ei voinut käyttää enää omia käsiään itsensä raapimiseen. Hän huusi kaiket päivät apua vuoteessaan ja pyysi huoneeseen tullessaan hoitajaa raapimaan häntä.

Myöhemmin pääsin töihin paikkaan, jossa vanhuksia hoidettiin oikeasti hyvin. Olin valtavan helpottunut ja onnellinen voidessani antaa vanhuksille sitä hoivaa ja huolenpitoa, jota sairaanhoitajan etiikkani vaatii ja jonka he ansaitsevat.

Sitten iso hoivajätti osti palvelukodin ja kaikki muuttui. Työn tekemisestä liian vähällä hoitajamäärällä tuli arkipäivää. Lisäksi ”hoitajiksi” palkattiin ihmisiä, joilla oli esimerkiksi lyhyt työkokemus henkilökohtaisena avustajana, muttei lainkaan hoitoalan koulutusta. Tämä siksi, että heille voidaan maksaa alinta mahdollista palkkaa. Lisäksi työvuorolistoihin alkoi ilmestyä työntekijöitä, joita ei oltu koskaan edes pyydetty työvuoroon.

Kaikki tämä lisäsi entisestään hoitoalan koulutuksen saaneiden hoitajien työtä, sillä vastuu hoidosta ja esimerkiksi kaikkien lääkkeiden annosta jäi heille. Yksi hoitaja saattoi joutua työvuoronsa aikana huolehtimaan useammankin eri osaston ja yhteensä yli 30 ihmisen kaikesta lääkehoidosta – oman työnsä ohella tietenkin. Kaiken lisäksi kaikkien hoitajien, myös sairaanhoitajien, työhön kuului siivoamista, tiskaamista, pyykkäämistä aivan loputtomiin.

Miettikää, mitä tarkoittaa hygieniankin kannalta, että samat hoitajat, jotka juuri tekivät alapesun asukkaalle, jonka vatsa oli toiminut vaippaan, hämmentävät ja tarjoilevat hetken kuluttua aamupuuroa. Aamupuuron syötettyään he tiskaavat astiat ja rientävät pesemään valtavan määrän lakana- ja vaatepyykkiä. Itse olen lähtenyt ottamaan myös verinäytteitä suoraan kakkapesuilta. Lähtiessäni sitten viemään näytteitä kaupungin laboratorioon olen samalla napannut osaston jätesäkit mukaan ja kiikuttanut ne keräysastioihin.

Työnteko muuttui päivästä toiseen selviämiseksi. Että saisi kaikki aamuisin ylös vuoteestaan, vaipat vaihdettua ja puhtaat vaatteet päälle. Että saisi kaikki ruokittua. Että saisi aamupuuron syötettyä viimeisellekin edes puolta tuntia ennen lounasaikaa. Että saisi kaikille lääkkeet annettua. Työntekijät, jotka ennen hoitivat asukkaita rakkaudella ja lempeydellä, väsyivät. Asukkaat muuttuivat numeroiksi. He muuttuivat vertailuksi siitä, kuinka monta kukin työntekijä oli laittanut tänään.

Niin, laittanut. Se tarkoittaa aamu- tai iltatoimien tekemistä. Minä olen laittanut yhdessä vuorossa kymmenenkin asukasta. Koska oli pakko. Näillä vanhuksilla on nimetkin, heillä on omat tarpeensa, tarinansa, tapansa. Mutta nyt heistä kaikista oli saatava samanlaisia, että heitä ehti ”laittaa” lyhyessä ajassa mahdollisimman monta. Arvatkaa mikä siihen auttaa, jos ei ole työntekijöitä, joilla on aikaa keskustella, maanitella, neuvotella, laulaa tai lohduttaa muistisairasta, jonka maailmaan kiire ei enää ulotu? Tai jos työtä tekevät ihmiset, joilla ei ole lainkaan hoitoalan koulutusta, eikä siis edes keinoja kohdata muistisairasta? Siihen auttavat psyykeen vaikuttavat lääkkeet. Hoitajat alkavat toivoa, että vähän jokaiselle saataisiin jotain, mikä pitäisi heidät aloillaan, hiljaa ja kiltisti. Että heistä tulisi nopeita laittaa. Ihmisistä.

Lisäksi on alettava laskemaan, mitä on pakko tehdä ja mitä voi jättää tekemättä. Että ehtisi taas seuraavaan huoneeseen, seuraavaan ylös, vessaan, yöpuku pois, vaippa pois, alapesu, vaippa päälle, sukat, housut, paita- ruljanssiin. Ja tämä monta kertaa aamussa monen asukkaan kohdalla. Jollakin oli kyynärpää auennut, mutta haavataitosta ei ehtinyt vaihtaa, ehkä iltavuoro ehtii. Luoja tietää, mistä sekin haava oli tullut.

Yhdellä oli pitkät kynnet, mutta nyt ei ehtinyt leikata. Yhdellä perusvoide lopussa, mutta nyt ei ehtinyt lähteä varastosta hakemaan uutta. Yhden hampaita en taaskaan saanut harjattua. Luoja tietää, milloin ne oikeasti on viimeksi harjattu. Vuodepotilaalla on päällään samat vaatteet kuin viikko sitten. Luoja tietää, milloin hänen korviensa taakse on viimeksi edes katsottu ja kuinka monta puhdasta taitosta tarvitaan pesemään viikkojen lika. Luoja tietää, ettei radio tai televisio korvaa ihmistä yksin huoneessaan makaavalle vanhukselle, vaikka huono omatunto saakin hoitajan päivästä toiseen painamaan kaukosäätimen ON-nappulaa. Luoja tietää, että se kaikkein väsynein hoitaja tai kaikkein nuorin ja ujoin sijainen, jonka ymmärrettävästi huolissaan oleva omainen haukkui äitinsä huonosta hoidosta, lukkiutuu vessaan itkemään pahaa oloaan edes 5 minuutiksi, vaikka oikeastaan sellaiseen ei olisi nyt aikaa, kun on niin paljon hoidettavia.

Kun tietää, paljonko nämä vanhukset tästä hoidostaan maksavat, ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Silloinkaan ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, kun terveysjätti ilmoittaa, että tästä lähtien firma vaatii, että jokaiselle asukkaalle on tarjottava mahdollisuus ulkoilla. Millä ajalla, millä työvoimalla? Kenen jaksamisella? Firma vaatii paljon muutakin, mutta firma ei anna mitään. Olin itse useamman kerran sairaslomalla työuupumuksen ja keskivaikean masennuksen vuoksi. Sitten en enää jaksanut ollenkaan ja lopetin työt yrityksessä. Joskus näen yhä unia niistä vanhuksista, joista yritin parhaani mukaan pitää huolta. Usein mietin, miten he nyt voivat.

Nyt uutisointeja lukiessani mietin, minkä vuoksi oikein väsytin itseni. Minkä vuoksi niin moni hoitaja yrittää voimiensa äärirajoilla tarjota palvelukotien asukkaille sitä hoivaa, joka heille on luvattu ja josta he maksavat? Minkä vuoksi yrityksellä, jonka omistajaporras tienaa miljoonia vuodessa, ei ole rahaa yhteen suihkulavettiin, ettei kenenkään tarvitsisi maata pesemättömänä vuoteessaan viikkokausia. Minkä vuoksi asukas, joka maksaa hoidostaan 5000 euroa kuussa, ei pääse aamupäivällä vessaan, vaikka on herännyt jo kuudelta, koska hoitajilla ei ole aikaa ja onhan sinulla se vaippa. Miten voivat nukkua yönsä nämä ihmiset, joiden miljoonat on otettu sairaiden kärsimyksestä ja hoitajien väsymyksestä?