Uupumus, väsymys, masennus, ahdistus. Siitä on tehty minun ja monen muun hoitoalan ihmisen arki tällä hetkellä. Monet myös kysyvät, miltä se uupumus tuntuu? Miltä masennus tuntuu? Ja mistä sen tietää ja tunnistaa? Minäpä kerron yhden esimerkin..
Uupumus, ainakin omalta osalta alkoi sillä, että töissä ei ollutkaan enää hyvä olla. Tuntui, että kaikki, koko talon työt kaatuvat vain ja ainoastaan minun niskaani. Ihan kuin muita ei enää olisi kiinnostanut asukkaiden hyvinvointi, tai turvallisuus. Pienet asiat kasautuivat ja isot asiat kasautuivat myös. Mikään ei hoitunut, oli paljon sairauslomia ja useita irtisanoutumisia tuli myös ajan saatossa. Oli opiskelijoita ja eläkeläisiä. Koulutettuja ja kouluttamattomia. Asiat alkoivat menemään huonoon suuntaan, tuli virheitä ja asioita jäi tekemättä, koska oli niin kiire ja niin kova vastuu sillä, joka lääkevuorossa kulloinkin oli. Kohtuuton vastuu jatkuvasti. Tuntui, että tukehtuu, kun piti työpaikan ovesta astua sisään ja todeta, että jaahas, taas mennään vajaalla. Taas olen lääkevastuussa ja taas olen ainut jolla ylipäänsä on koulutusta...
Työstä tuli pakkomielle, sitä ajatteli päivin ja sitä ajatteli öisin. Uni ei tullut. Ja jos uni tuli, se katkesi tai lyheni aivan olemattomaksi. Yöt kului enemmän valvoen kuin nukkuen. Työasiat tulivat väkisin jopa uniin, edes nukkuessa ei päässyt eroon niistä. Jatkuvasti oli tunne, että oli tehnyt jotakin väärin tai jättänyt tekemättä jotakin, mitä olisi pitänyt ehdottomasti tehdä. Työvuorot kuluivat rämpien vuorosta toiseen. Päivä päivältä tuntui joka kerta vain enempi siltä, että langat eivät pysy käsissä. Tuntui siltä, kuin ei olisi osannut tehdä enää työtä jota oli tehnyt jo 20v. Tuntui, että joka päivä oli vain enempi epävarma kaikesta.
Lopulta ajauduimme töissä siihen pisteeseen, että moni alkoi uupua. Me kirjaimellisesti itkimme siellä vuoron perään, kun kaikki kaatui päälle. Omaiset olivat pahoillaan, kun hoidon taso laski. He moittivat meidät. Me itkimme jopa esimiehellemme, koska podimme niin huonoa omaatuntoa kaikesta. Esimies ymmärsi ja lohdutti. Jakoi sairauslomia, otti kaikenlaisia sijaisia. Hän vastaanotti omaisten valituksia ja kertoi ne meille. Koska taas oli jotain tehty väärin tai jätetty tekemättä. Hän ei ymmärtänyt, että kukaan ei enää jaksa..
Sitten tuli kevät. Ja loputkin voimat olivat tiessään. Enää ei osannut muuta kuin itkeä. Työpäivät tuntuivat niin raskailta, että ei jaksanut enää mitään. Se vei kaikki viimeisetkin voimat. Pelkkä työpaikan ajattelu, alkoi aiheuttaa paniikkikohtuksia. Silloin tuli viimein levon aika. Kotiin jäädessä sitä mietti, että onko mikään työ tämän arvoista. Onko toisten ihmisten hyvinvointi niin tärkeää, että haluaa itse voida huonosti.. onko yksikään työpaikka sen arvoinen, että siellä kannattaa rikkoa itsensä näin totaalisesti. Tällä hetkellä olen väsynyt, mutta vihainen. Vihainen, ettei kukaan kuunnellut meidän avunpyyntöjä ajoissa. Ei missään pitäisi joutua niin koville, että ne tunnollisimmat ja eniten työtä sydämellään tekevät hoitajat ajetaan lojaaliutensa takia tuohon pisteeseen. Se on väärin hoitajia kohtaan ja se on väärin asukkaita kohtaan. Heidän takia, me itsemme rikoimme. Heidän hyvinvointi oli tärkeämpää kuin omamme. Nyt se kuppi kuitenkin täytyy kääntää toisinpäin, jotta heillä olisi jatkossakin hoitajia jotka heistä oikeasti välittävät.. tietäisipä vain, mistä löytyisi ratkaisuja?
Omalta kohdalta luulen, että hoitotyö on tauolla nyt pitkään, ellei jopa pysyvästi. Se on työnä todella palkitsevaa ja antoisaa. Ihmisten kohtaaminen ja auttaminen on lähellä sydäntäni. Ehkäpä jopa liian lähellä. Sillä se myös syö ja vie voimat. Yrittää antaa kaikkensa ja tehdä kaikkensa. Yrittää, että muutkin tekisivät. Ihmiset ovat tärkeitä ja arvokkaita, ja heitä pitäisi kohdella sen mukaisesti. En vain tiedä missä siihen olisi tarpeeksi resursseja. Tämän hetken masennus, ahdistus ja uupumus on seurausta työstä ja varmasti myös pohjalla vaikuttavat muutkin elämän tapahtumat. Silti, eniten olen vihainen työlle ja työpaikalleni. Se on se mikä minut tähän lopullisesti sysäsi. Ehkä jos avunpyyntöjä olisi ajoissa kuunneltu, olisi tuolla kentällä monta sydämellä työtä tekevää hoitajaa enempi. Nyt he ovat kuitenkin poissa sieltä. Omissa kodeissaan, pelkäämässä onko heistä enää ikinä tätä tai muutakaan työtä tekemään. Ikuisesti haavoittuneina. Oliko se kaiken tuon arvoista...
|
|
Recommended Comments
Create an account or sign in to comment
You need to be a member in order to leave a comment
Create an account
Sign up for a new account in our community. It's easy!
Register a new accountSign in
Already have an account? Sign in here.
Sign In Now