.jpg.f246030bc967156a351b9749e46d8776.jpg)
’’Sori Jenna, pakko jäädä vielä aamuvuorosta iltavuoroon, kun on taas kerran vajausta’’, oli yleisin tekstiviesti minkä sain äidiltäni, kun olin teini.
Hoitajilla on koko ajan kiire. Työntekijöitä jää eläkkeelle ja joku irtisanoutuu, kun ei vaan enää jaksa aivan järkyttäviä työmääriä. Näitä paikkoja ei kuitenkaan täytetä. Siihen ei saada lupaa, joten työt siirretään jollekin muulle työntekijälle, tai palkataan sijaisia. Työvuoron päätteeksi kuuluu sanat: ’’On taas vajausta, kuka jää vielä toiseen vuoroon vai määrätäänkö joku?’’ Jos olisi tarpeeksi työntekijöitä, niin silloin ei tarvitsisi maksaa ylityökorvauksia, ja työajat olisivat kohtuullisia.
Netistä voi usein lukea kuinka kuka tahansa voi olla lähihoitaja, sillä sehän on vain vanhusten takapuolten pyyhkimistä ja vähän jutustelua. Tämä ei todellakaan pidä paikkaansa. Lähihoitajan työssä vaaditaan osaamista, inhimillisyyttä ja kiinnostusta alaan. Lähihoitajan ammatti vaatii ihmiseltä selkärankaa ja eettisyyttä. Palkat heillä ovat tosin todella alhaisia, sillä he ovat ’’vain’’ lähihoitajia.
Vanhusten asioista ei päätä hoitajat, ei omaiset, ei sellaiset henkilöt, joilla on kokemusta alasta. Lakeja ja asetuksia säätävät sellaiset ihmiset, kenellä ei ole mitään tietoa, siitä miten asiat kuuluisivat hoitaa, tai mikä olisi parasta.
Väite: ’’Ihmisen paras paikka on koti’’, pitää paikkaansa aina siihen asti, kun ihminen pärjää kotona. Se, että sellaiset ihmiset, jotka ilmaisevat, että eivät pärjää tai jopa eivät uskalla olla kotona, joutuvat jäädä sinne. Onhan meillä sentään kotihoito, jonka yksi työntekijä pystyy hoitamaan kahdeksan tunnin työaikana, jopa 25 käyntiä. Ihmistä kuunnellaan aina siihen asti, kun hän ilmoittaa pärjäävänsä kotona. Näitä ilmoituksia tekevät myös muistisairaat, kenellä ei todellisuudesta ole mitään tietoa. Mutta hänellä on kuitenkin itsemääräämisoikeus, joten hänellä on myös oikeus jäädä kotiin.
Kriteerit ovat vedetty todella tiukalle. Kotihoidon käynnit vähenevät tai lopetetaan, jos jokin korkeampi taho niin katsoo. Kotihoidon käynti on jollekin vanhukselle päivän ainoa kommunikoinnin mahdollisuus. Juttelu kuuluu ihmisen perustarpeisiin. Sitten jotkut kehtaavat ihmetellä, miksi vanhuksien ’’päät eivät toimi’’, kun he joutuvat kaikki päivät juttelemaan yksin tai sitten valokuville. Hoitajat haluaisivat olla läsnä ja jutella, mutta heillä ei ole siihen aikaa.
Vanhukset pelkäävät olla kotona. He ovat yksin ja mitä jos he kaatuvat? He joutuvat elämään joka päiväisen pelon kanssa, mutta sehän on hyvä vaihtoehto, kunhan ei vain tarvitse järjestää hoitopaikkaa.
Vanhukset kärsivät kotona. Tehostetun palveluasumisen paikat ovat tiukassa. Niitä on aivan liian vähän, sillä oletetaan, että kaikki pärjäävät kotona loppuun asti. Vanhuksia jätetään heitteille ja kaikki on yhtä massaa. Yksilöllisyys on unohtunut eikä vanhuksia kunnioiteta Suomessa tarpeeksi. Kotihoidon käynnin jälkeen vanhus joudutaan jättämään esimerkiksi tuoliin istumaan, koska tiedetään, että siitä hän ei pääse ylös, joten ei voi kaatua. Hänellä on teoriassa täysi vapaus nousta siitä ylös, todellisuudessa näin se ei kuitenkaan ole.
Vanhuksien olemassaolo on unohdettu, mutta niin on myös hoitajien. Muistisairaus vie identiteetin. Se kiltti ja iloinen mummo ei välttämättä enää ole sellainen. Vanhuksien voima on jotain käsittämätöntä. Silloin kun hän päättää hyökätä hoitajan kimppuun, niin hän myös hyökkää ja siihen usein tarvitaan useampi hoitaja rauhoittelemaan tilannetta.
Kirjoittaja on hoitajasuvun kasvatti, joka opiskelee radiotoimittajaksi Laajasalon opistossa. Kirjoitus on julkaistu alun perin Kaupunkikanavalla.
Recommended Comments