Jump to content

Paskat työuupumuksesta, kunhan vain säästetään


Vanhemmat ihmisetkin tarvitsevat seuraa. Kuvituskuva: Envato.

’’Sori Jenna, pakko jäädä vielä aamuvuorosta iltavuoroon, kun on taas kerran vajausta’’, oli yleisin tekstiviesti minkä sain äidiltäni, kun olin teini.

Hoitajilla on koko ajan kiire. Työntekijöitä jää eläkkeelle ja joku irtisanoutuu, kun ei vaan enää jaksa aivan järkyttäviä työmääriä. Näitä paikkoja ei kuitenkaan täytetä. Siihen ei saada lupaa, joten työt siirretään jollekin muulle työntekijälle, tai palkataan sijaisia. Työvuoron päätteeksi kuuluu sanat: ’’On taas vajausta, kuka jää vielä toiseen vuoroon vai määrätäänkö joku?’’ Jos olisi tarpeeksi työntekijöitä, niin silloin ei tarvitsisi maksaa ylityökorvauksia, ja työajat olisivat kohtuullisia.

Netistä voi usein lukea kuinka kuka tahansa voi olla lähihoitaja, sillä sehän on vain vanhusten takapuolten pyyhkimistä ja vähän jutustelua. Tämä ei todellakaan pidä paikkaansa. Lähihoitajan työssä vaaditaan osaamista, inhimillisyyttä ja kiinnostusta alaan. Lähihoitajan ammatti vaatii ihmiseltä selkärankaa ja eettisyyttä. Palkat heillä ovat tosin todella alhaisia, sillä he ovat ’’vain’’ lähihoitajia.

Vanhusten asioista ei päätä hoitajat, ei omaiset, ei sellaiset henkilöt, joilla on kokemusta alasta. Lakeja ja asetuksia säätävät sellaiset ihmiset, kenellä ei ole mitään tietoa, siitä miten asiat kuuluisivat hoitaa, tai mikä olisi parasta.

Väite: ’’Ihmisen paras paikka on koti’’, pitää paikkaansa aina siihen asti, kun ihminen pärjää kotona. Se, että sellaiset ihmiset, jotka ilmaisevat, että eivät pärjää tai jopa eivät uskalla olla kotona, joutuvat jäädä sinne. Onhan meillä sentään kotihoito, jonka yksi työntekijä pystyy hoitamaan kahdeksan tunnin työaikana, jopa 25 käyntiä. Ihmistä kuunnellaan aina siihen asti, kun hän ilmoittaa pärjäävänsä kotona. Näitä ilmoituksia tekevät myös muistisairaat, kenellä ei todellisuudesta ole mitään tietoa. Mutta hänellä on kuitenkin itsemääräämisoikeus, joten hänellä on myös oikeus jäädä kotiin.

Kriteerit ovat vedetty todella tiukalle. Kotihoidon käynnit vähenevät tai lopetetaan, jos jokin korkeampi taho niin katsoo. Kotihoidon käynti on jollekin vanhukselle päivän ainoa kommunikoinnin mahdollisuus. Juttelu kuuluu ihmisen perustarpeisiin. Sitten jotkut kehtaavat ihmetellä, miksi vanhuksien ’’päät eivät toimi’’, kun he joutuvat kaikki päivät juttelemaan yksin tai sitten valokuville. Hoitajat haluaisivat olla läsnä ja jutella, mutta heillä ei ole siihen aikaa.

Vanhukset pelkäävät olla kotona. He ovat yksin ja mitä jos he kaatuvat? He joutuvat elämään joka päiväisen pelon kanssa, mutta sehän on hyvä vaihtoehto, kunhan ei vain tarvitse järjestää hoitopaikkaa.

Vanhukset kärsivät kotona. Tehostetun palveluasumisen paikat ovat tiukassa. Niitä on aivan liian vähän, sillä oletetaan, että kaikki pärjäävät kotona loppuun asti. Vanhuksia jätetään heitteille ja kaikki on yhtä massaa. Yksilöllisyys on unohtunut eikä vanhuksia kunnioiteta Suomessa tarpeeksi. Kotihoidon käynnin jälkeen vanhus joudutaan jättämään esimerkiksi tuoliin istumaan, koska tiedetään, että siitä hän ei pääse ylös, joten ei voi kaatua. Hänellä on teoriassa täysi vapaus nousta siitä ylös, todellisuudessa näin se ei kuitenkaan ole.

Vanhuksien olemassaolo on unohdettu, mutta niin on myös hoitajien. Muistisairaus vie identiteetin. Se kiltti ja iloinen mummo ei välttämättä enää ole sellainen. Vanhuksien voima on jotain käsittämätöntä. Silloin kun hän päättää hyökätä hoitajan kimppuun, niin hän myös hyökkää ja siihen usein tarvitaan useampi hoitaja rauhoittelemaan tilannetta.

Kirjoittaja on hoitajasuvun kasvatti, joka opiskelee radiotoimittajaksi Laajasalon opistossa. Kirjoitus on julkaistu alun perin Kaupunkikanavalla.

MAINOS

User Feedback

Recommended Comments

Guest Murmuri

Posted

Minäkin hoitajasuvun kasvatti. Asia on juuri näin kuin kirjoitit. Mummo tai vaari siellä kotona saa määrätä itsestään, mutta mitä kun hänet peitellään sänkyyn ja kaikki tietää että hän ei sieltä yksin pääse ylös. Ei vaikka tulisi murtovaras. Ei vaikka tulisi tulipalo. Ei vaikka tarvitsisi vessaan. Siellä on petissä kunnes seuraava hoitsu siirtää toiseen paikkaan, esim tuoliin. Hieno elämä. Siellä yksin kämpässä.

Petite Infirmieré

Posted (edited)

Tämä. Tosin sanoisin, että ei se kaatumisen pelko välttämättä mihinkään häviä esim. tehostettuun muuttamisen jälkeen, ja jos henkilö on kaatuillut kotona niin ei se ihan taianomaisesti häviä meille muuttaessa. Kyllä meilläkin kaatuillaan. Toki on mahdollista konsultoida fyssaria ja osallistua jumpparyhmion jne., mut sitten kun on sellaista vaivaa mihin ei voida auttaa mutta silti sinne vessaan on könyttävä yksin keinolla millä hyvänsä... kun ei haluta tai ei muisteta pyytää apua. Sitten mekin joskus joudutaan juurikin jättämään siihen tuoliin mistä ei itse pääse ylös.

 

Mutta. Meillä on -kiireestäkin huolimatta- varmasti kuitenkin mahdollisuus käydä tarjoamassa useammin sitä apua (”pitääkö päästä vessaan?”) eikä tarvitse pelätä ettei siitä tuolista enää sitten koko päivänä pääse ylös vaikka tulipalo tulisi. Ja monesti meidän asukkaat on huojentuneita siitä, että he tietää hoitajien sijaitsevan fyysisesti siinä lähellä. Että jos kaatuu, ja vaikka me ei ihan sillä punaisella sekunnilla ehdittäisikään paikalle, niin se apu tulee kuitenkin saman talon sisältä eikä vaikka toiselta puolen kaupunkia. Ja että jos vain uskaltautuu asunnostaan ulos, siellä useimmiten näkee edes jonkun toisen ihmisen - oli se sitten hoitaja tai asukas. Ja se että on ylipäätään ympärillä toisia asukkaita; toisia, jotka on samassa tilanteessa. Monesti kuulee sitä että ”olipa hyvä että pääsin tänne, en minä enää kotona pärjäisi”. Vaikkei aina välttämättä edes ole kyse siitä, etteikö asukas teoriassa, fyysisesti pärjäisi kotihoidon, ateriapalvelun, siivouspalvelun ja omaisten turvin jossain kaupungin kerrostalokämpässä (myymällä ensin pois sen maalaiskylän omakotitalonsa). Onhan se kuitenkin ihan eri asua siellä missä hoitajat ja muut ihmiset on fyysisestikin siinä ihan lähellä...

Edited by Petite Infirmieré
Guest Ykslähärivaan.

Posted

Hyvin kirjoitettu ja täyttä asiaa 👍

Kotihoidossa näkee paljon sijaisia ja uusia jotka käyvät kokeilemassa vähän aikaa ja toteavat et huh hei heippa. 

Olen ollut vuosia kotihoidossa töissä, 90luvulta lähtien. Nyt olen opintovapaalla ja keikkailen kotihoitoon. Olen nähnyt sen järkyttävän muutoksen mikä on tapahtunut vuosien varrella. Asiakkaita tulee koko ajan lisää, hoitajia korvataan sijaisilla jotka ovat päivän kerrallaan. Joka päivä eri sijaisia. Ja asiakkaat ovat aina vaan huonompi kuntoisia. 

Hoitoalalla ei ole työttömyyttä kuulemma mutta missä ne lähihoitajat ovat? Ei ainakaan kotihoidossa.

Kiristetään ja kiristetään; itse olen kieltäytynyt kyttäämästä kelloa ja "juoksemasta mummolta toiselle". Hoidan työni hoitosuunnitelman mukaan, ja monesti vähän enemmänkin. 

Guest Anitra

Posted

Hei, mulla on ollut samat ajatukset sun "yks lähäri vaan" kanssa. Eli oon tehnyt ns.omalla tavalla työtäni kotihoidossa vuosikausia, oikeestaan, vuosikymmeniä🤗.  Toki kuljen lähes aina jälkijunassa, just sen 15min. ruokatauolle tms. En pääsääntöisesti juokse kellon kanssa kilpaa. Täytän päiväni tasaisesti asiakaskäynneistä rauhallisella olemuksella. Haluan olla läsnä asiakkaalle ja haluan oikeesti kuulla, mitä kuuluu. Miten asiakas liikkuu omatahtisesti jne. Ei se varttitunnin käynti riitä kaikkeen havainnointiin. Ikäihmisillä hidastuu toiminnot kaikinpuolin ja kuka viittii puhua ihmiselle, joka huiskii kodissa huudellen olan takaa kommentteja. Nykyisin automatisoitu työnjako ei tosin jätä väljyyttä sosiaaliseen kanssakäymiseen. Asiakasajat ja päivän kulku määräävät tahdin. Siinä ei jää varaa "ylimäärä"ajalle. Tosin olen tällähetkellä tyytyväisempi, mitä muutama vuosi sitten kotihoitoon. Aivan hurjia aikoja, todella tiivistahtiasia päiviä ei ole ikävä. Nyt ohjelma huomioi välimatkat sentään.                     Mutta helppoahan tämä ei ole hoitajalle. Oman osan ottaa toipua väsymyksestä iltaisin ja vapaalla. Oma uupuminenkaan ei ole ollut kaukana. Vaikuttamismahdollisuudet ovat omaan työhön vähäiset ja määräyksiä ylemmältä taholta annetaan kuin muurahaiskeolle.        Vanhukset ovat niin mahtavia.  Upeeta historia on kuullut kertomuksina. Ehkä myös sellaista, mitä vanhuksen suku ei koskaan tule tietämään.  Hoitohenkilökuntaa kaivataan, niin moni asiakkaista on yksin.

Guest yökkö ja avustaja

Posted

Olin vammaisten koululla 3.v henkilökohtainen avustaja 12.v pojalle joka sai epilepsia kohtauksia päivittäin. Kehitys 1-2 v tasoa autisti. Päivät venyi jopa 10 tuntisiksi, sillä siirryin koululta kotiin siihen asti, että joku perheestä tuli töistä. Koulussa oli 6 samassa luokassa, kaikki audisteja, eivätkä puhuneet. Usein joku avustaja oli poissa ja toiset teki hänen työt. lisäksi Johtaja oli meidän luokan 6 hoitaja, jolla oli puhelin tunti ja kirjallisia tehtäviä toimistossa välillä joka pv. Joskus oli 3.kin avustajaa sairaana, tilanne tuntui kaottiselta...varahenkilöitä ei ollut.. sairausloma olisi pitänyt olla 2.vk ainakin, ennekuin otetaan sijainen...Pelkäsin mennä töihin ja se vaikutti, että en saanut unta...2.v jälkeen tilanne oli niin paha, että lääkäri määräsi sairaslomalle masennuksen ja unettomuuden vuoksi...paloin loppuun...0.5 v sairasloman jälkeen palasin samaan työhön, ja pääsin seuraavan puolen v. päästä eläkeputkeen, olkapää oli  leikkausjonossa..Tätä työtä ennen olin ollut yökkönä vanhainkodissa yli 10.v .Tässä vain yksi esim...nim. yökkö ja avustaja sektorilta ! Yökköhommista sais romaanin..

Guest Entinen hoitaja

Posted

Ei kiitos enään...Onneksi on toinenkin ammatti...On surkeaa ja pelottavaa tämän alan tulevaisuus..

Älkää uhrautuko !

Guest agree

Posted

Todella mahtava teksti! Olen aivan samaa mieltä, näinhän se menee...

Guest Siru

Posted

Yksi vanhus olisi halunnut palvelutaloon mutta ei päässyt. Yksin asui maalaistalossa. Eräänä päivänä sitten löytyi rolla joen pientareelta ja mummu alajuoksulta hukkuneena. Oliko vahinko vai tahallinen, se ei koskaan tule selviämään. 

Guest Hoitaja,omainen

Posted

Asiat on juuri noin vanhustenhoidossa.Tuijotetaan vain Rava pisteitä ja kun vanhus ei vielä ulosta housuun , näkö ja kuulo ovat normaali, niin ei oteta edes jonoon palvelutaloon.Ei huomioida, kun lähes liikuntakyvytön,keuhkofibroosia,reumaa ja muistisairautta sairastava 91-vuotias vanhus kertoo ,kuinka iltaisin pelottaa yksin syrjässä maaseudulla ja kokee itsensä turvattomaksi ja avuttomaksi ja pyytää päästä paikkaan, jossa on oma huone ja ruokailu toisten kanssa.Omaishoitaja kertoo ettei jaksa ja pysty jatkuvasti olemaan 10 kilometrin päässä auttamassa omaistaan.Mutta omaisiahan ei tarvitse kuunnella ,Rava pisteet kertovat kaiken.Tosin kaikki hienot selvitykset kertovat, kuinka palvelusuunnitelma tehdään yhdessä asiakkaan ja omaisten kanssa.Pyydettäessä kotihoidon apua ,niin tarjotaan etähoitoa eli tuodaan tietokone tuvan pöydälle.Kuinka 91-vuotias osaa käyttää konetta ja hän ihmettelee kuinka koneen avulla voidaan auttaa vessaan tai tuoda hänelle ruokalautanen.Mutta kun Rava pisteet ei riitä muuhun kuin etähoitoon.Vanhustenhoidosta on tehty ja tehdään jatkuvasti selvityksiä ja hankkeita ,miten hyvä kaikkien on olla kotona. Konkreettisen avunantajia,vessassa käyttäjiä ja hoitotyöntekijöitä vähennetään , kun kaikki mittarit näyttävät että hoitajia ei tarvita niin paljoa. Lopettakaa kaikki turhat hankkeet ja selvitykset ja nekin työntekijät voivat siirtyä hoitotyöhön vanhusten luo.Kyllä vanhuksille pitää tarjota hyvä ja turvallinen vanhuus.He ovat työtä tehneet ,eläneet niukasti ja maksaneet veronsa.Nyt monenkin vanhuksen ainoa toive on turvallinen paikka, oma huone ,ruokailu toisten seurassa  ja saa tarvitsemansa avun. Eikö he ole sen ansainneet ,vaikka Rava pisteet näyttävätkin ,että etähoito riittää.Nämä asiat koskettavat meitä hoitajia ,jotka näemme päivittäin miten vanhustenhoito on muuttunut rahasta puhumiseksi .Vanhustenhoidon tilanne huomataan   monesti vasta silloin ,kun oma omainen tarvitsee hoitoa.Siihen asti tuijotetaan vain pisteitä ja sanotaan ,että koti on kaikkien paras paikka ,vaikka kuinka pelottaa ja on turvaton .Rava eikä muutkaan pisteet kerro kaikkea ,vaan vanhus ja omaiset tietävät parhaiten, mitä vanhus tarvitsee ja jokainen on yksilö .Me hoitajat emme voi hyväksyä ,että raha vain ratkaisee ja meidän on oltava vanhusten puolesta puhujia omaisten rinnalla.Niistä pisteiden ja mittareidenkin tuijottajista tulee vanhuksia ja jopa toisen apua tarvitsevia ja onkohan silloin edes etähoitoa saatavilla tällä menolla.

Guest Hoitaja

Posted

On monia, jotka mielellään tekevät lisätyötä.

Guest Alisa

Posted

Hyvä kirjoitus ja hyviä kommentteja. Ala on täysin aliarvostettua työpanokseen nähden ja siihen joustavuuteen minkä työntekijät joka päivä osoittavat. Tottakai koti on kaikkien mielestä paras paikka kunnes yksi päivä huomaa ettei itsekseen pärjää. Oma mummonikin suunnitteli asuvansa loppuun asti kotona, mutta sitten tuli ukin kuolema ja uusia terveysongelmia. Itse sisätautiosastolla työskentelevänä näen viikoittain potilaita, jotka toivovat pääsevänsä tuetumpaan asumiseen. Heitä ei vain huolita koska kriteerien mukaan pärjäävät kotona.

Guest Jussi

Posted

Kyllä hoitajille heti nostetaan palkkoja kun taas lakkoilevat. Toista se on muilla aloilla esim opettajilla...aina hirveä hulabaloo kun jotain pois ollaan ottamassa..tärkeä työ siinä missä muutkin mutta en nostaisi muidentöiden yläpuolelle niinkuin monet hoitajat itse tuppaavat usein tekemään.

Guest Juu

Posted

17.10.2018 klo 17.43, Vieras: Jussi kirjoitti:

Kyllä hoitajille heti nostetaan palkkoja kun taas lakkoilevat. Toista se on muilla aloilla esim opettajilla...aina hirveä hulabaloo kun jotain pois ollaan ottamassa..tärkeä työ siinä missä muutkin mutta en nostaisi muidentöiden yläpuolelle niinkuin monet hoitajat itse tuppaavat usein tekemään.

Ei ikinä nosteta palkkoja ja aina vaan työtunnit lisääntyvät. Hyvä että pystyy edes ostamaan ruokaa vaikka ei omista autoa/asuntoa josta menisi kuluja.



Please sign in to comment

You will be able to leave a comment after signing in



Sign In Now

  • Lisää ajankohtaisia

    • Kello on 03:42. Se on se maaginen hetki, jolloin ihmisen biologia huutaa unta, mutta päivystyspoliklinikan todellisuus vaatii täyttä terävyyttä. Käytävän loisteputket humisevat tasaista ääntään kilpaa ilmastoinnin kanssa. Muualla Suomessa ihmiset kääntävät kylkeä pehmeissä sängyissään, mutta täällä, automaattiovien takana, elämä on riisuttu paljaimmilleen.
      Olen hoitaja. Tässä hetkessä olen kuitenkin myös diplomaatti, etsivä, lohduttaja ja tekninen asiantuntija.
      Triage – portinvartijan paineet
      Yövuoro alkoi petollisella rauhallisuudella. Tiedättehän sen "hiljaisuuden", jota kukaan ei uskalla sanoa ääneen, ettei kohtalo puutu peliin. Kahvikuppi ehti jäähtyä pöydälle vain kerran, kun ovet aukesivat.
      Ensimmäisenä sisään ei tullut ambulanssi, vaan pelko. Nuori mies, rintakipua. Hänen katseensa harhaili, kädet tärisivät.
      – En mä halunnut vaivata, mutta kun tähän sattuu niin kovasti, hän sai sanottua.
      Tässä työssä oppii lukemaan ihmistä sekunneissa. Onko tämä paniikkikohtaus? Sydäninfarkti? Vai jotain muuta? Triage-hoitajana teet päätöksen, joka vaikuttaa loppuyön kulkuun. Ohjasin hänet monitoriin. Verenpaine, saturaatio, EKG, verikokeet. Koneisto käynnistyi. Samaan aikaan viereisessä huoneessa promillet puhuivat kovempaa kuin järki, ja vartija joutui astumaan väliin rauhoittelemaan tilannetta.
      Tämä on se kontrasti, jota on vaikea selittää ulkopuoliselle. Yhdessä huoneessa taistellaan elämästä, toisessa oikeudesta huutaa. Ja meidän tehtävämme on kohdata molemmat yhtä ammattimaisesti, ilman ennakkoasenteita.
      Katse, joka kertoo kaiken
      Yövuorossa tiimityö tiivistyy sanattomaksi ymmärrykseksi. Kun ambulanssi tuo kriittisen potilaan, emme tarvitse pitkiä neuvotteluja. Se on kuin tanssia ahtaassa tilassa. Jokainen tietää paikkansa.
      Siinä hetkessä, kun lääkkeet menevät suoneen ja monitorin käyrä tasaantuu, tuntee sen valtavan ylpeyden omasta ammattikunnasta. Me teemme tätä, koska tämä on merkityksellistä. Ei siksi, että tämä olisi helppoa.
      Kiire on kova ja resurssit ovat usein tiukilla, mutta yövuoron sydämessä byrokratia unohtuu hetkeksi. Jäljelle jää vain ihminen ihmiselle. Hoitaja ja potilas.
      Hiljainen hetki aamun sarastaessa
      Kello lähestyy kuutta. Pahin ruuhka on purettu. Käytävällä on hetken hiljaista, vain monitorien vaimea piippaus kuuluu taustalla. Istahdan alas kanslian tuolille. Jalat painavat, ja askelmittari näyttää lukemia, jotka vastaisivat maratonia.
      Lämmitän sen saman kahvikupin mikrossa. Se maistuu palaneelta, väsymykseltä ja elämältä.
      Silloin huomaan vanhemman rouvan tarkkailuhuoneessa. Hän ei saa unta. Menen luokse, istun sängyn laidalle. Emme puhu lääketiedettä, emme puhu diagnooseista.
      – Onko siellä ulkona jo valoisaa? hän kysyy hiljaa.
      – On, aurinko nousee juuri. Tästä tulee kaunis päivä, vastaan.
      Hän puristaa kättäni. Se puristus on palkka, jota ei TES-neuvotteluissa määritellä, vaikka se palkka meille ehdottomasti kuuluukin. Se on kiitos siitä, että joku oli lähellä, kun pelotti.
      Raportin aika
      Aamuvuoro valuu sisään unihiekkaisin silmin, mutta energisenä. Annan raportin: kuka kotiutuu, kuka siirtyy osastolle, kuka tarvitsee erityistä tarkkailua.
      Vaihdan siviilivaatteet päälle. Ovi aukeaa ulkomaailmaan. Ilma on raikas ja viileä.
      Kun ajan kotiin muiden suunnatessa ruuhkassa töihin, tunnen omituista rauhaa. Olen väsynyt, mutta en rikki. Olen hoitaja, ja viime yönä me teimme taas ihmeitä, ihan tavallisia sellaisia.
      Hyvää huomenta Suomi, me valvoimme, jotta te saitte nukkua.
      Lue lisää...
    • Joulu on rauhan aikaa. Näin sanotaan.
      Hoitotyössä joulu on ennen kaikkea aikaa, jolloin työvuorolista herättää enemmän tunteita kuin joululaulut. Kun lista julkaistaan, alkaa tunteiden vuoristorata. Ensin tulee vertailu: kuka sai vapaat, kuka joutuu aattona töihin? Sitten iskee "joulutetris", jossa yritetään sovittaa yhteen päiväkodin juhlat, sukulaisten vierailut ja omat työvuorot.
      Mutta kun pöly laskeutuu, moni hoitaja tajuaa vaietun totuuden: Se työvuoro saattaakin olla joulun rauhallisin hetki.
      Mietitäänpä asiaa.
      Kodin ”rauha” vs. osaston rutiini 
      Kotona joulun rauha tarkoittaa usein sitä, että heräät yöllä paistamaan kinkkua, siivoat kaappeja (joihin kukaan ei katso), selvittelet sisarusten välistä lahjariitaa ja yrität estää koiraa syömästä suklaakonvehteja lattialta. Se on projektijohtamista ilman taukoja.
      Töissä sen sijaan on selkeät sävelet. Kun puet työvaatteet päälle, siviilielämän kaaos jää pukukaapin oven taakse. Osastolla on omat kiireensä, totta kai, mutta siellä on myös ammattilaiset, jotka tietävät tasan tarkkaan mitä tekevät. Kukaan ei itke lattialla, koska sai vääränvärisen legopaketin (tai jos itkee, siihen on lääketieteellinen syy ja lääke).
      Pyhätöiden mielenrauha
      Ja on siinä listassa se toinenkin puoli, josta ei joulupöydässä puhuta: raha. Joulun sanoma on antaminen, mutta hoitajalle joulun sanoma on myös saaminen. Kun pyhäkorvaukset kilahtavat tilille tammikuussa, se tuo omanlaistaan mielenrauhaa. Säästäväisenä ihmisenä katson asiaa näin: joulunpyhät ovat vuoden parasta aikaa tehdä tiliä. Se on lahja, jonka annat itsellesi.
      Joten kollega, jos nakki napsahti jouluksi, käännä se voitoksi. Se on täydellinen alibi paeta sukulaisdraamaa, virallinen lupa tuhota taukohuoneen konvehtivarastot ja oikeus hengähtää siltä ’täydellisen joulun’ suorittamiselta, joka kotona odottaisi.
      Ehkä se aidoin joulurauha löytyykin tänä vuonna kanslian kahvinkeittimen porinasta.
      Lue lisää...
    • Kello on 03.42. Osaston käytävä on vihdoin hiljentynyt. Kutsukellot ovat lakanneet hetkeksi soimasta ja lääkekärryjen kolina vaiennut. Vain ilmastoinnin tasainen humina ja monitorien vaimeat äänet rikkovat hiljaisuuden.
      Tämä on hetki, joka harvoin näkyy raporteissa. Sitä ei kirjata ylös suoritteena, eikä se löydy potilastietojärjestelmän tilastoista.
      Läsnäolo on ammattitaitoa
      Astun huoneeseen neljä. Siellä on potilas, jolle tämä yö on raskas. Hän ei saa unta, koska kipu ja huoli tulevasta pitävät hereillä. Hän puristaa peiton reunaa rystyset valkoisina.
      Istun sängyn reunalle. En mittaa verenpainetta, enkä jaa lääkkeitä. Teen jotain tärkeämpää. Otan häntä kädestä.
      "Pelottaa", hän kuiskaa hiljaa.
      "Tiedän. Olen tässä, et ole yksin", vastaan ja puristan kevyesti kättä.
      Siinä hetkessä tiivistyy mielestäni koko ammattimme ydin. Se ei ole vain teknistä osaamista, kanylointia tai lääkelaskuja, vaikka nekin ovat elintärkeitä. Se on kykyä kohdata toinen ihminen silloin, kun hän on haavoittuvimmillaan. Kykyä kannatella toisen toivoa, kun hän ei itse siihen pysty.
      Enemmän kuin käsipari
      Me sairaanhoitajat olemme niitä, jotka jäävät vierelle, kun muut lähtevät. Näemme elämän alut ja loput, ja olemme turvana siinä välissä, kun potilaan oma maailma järkkyy.
      Julkisuudessa puhutaan usein resursseista ja säästöistä. Keskusteluissa toistuu termi "käsiparit". Se on sana, jota me hoitajat kavahdamme, ja ihan syystä. Se vähättelee työtämme ja mitätöi osaamisemme. Emme me ole vain käsiä, jotka suorittavat mekaanisesti. Olemme asiantuntijoita, joiden työ perustuu tutkittuun tietoon ja nopeaan päätöksentekoon.
      Mutta on yksi asia, jota edes paras asiantuntemus ei yksin kata, ja jota on mahdotonta hinnoitella. Se on se katse, joka sanoo potilaalle: "Sinä selviät tästä". Mikä on hinta sille, että pidämme ihmistä kädestä, jotta hänen ei tarvitse pelätä yksin?
      Tämä työ vaatii kovaa ammattitaitoa, mutta se vaatii myös kykyä tuntea. Annamme työssä palan itsestämme joka vuoro. Usein potilaiden tarinat kulkevat mukana kotiin asti, halusimmepa tai emme.
      Ihmisiä ihmisille
      Toivon, että kun puhumme hoitajista, muistamme tämän: olemme korkeasti koulutettuja asiantuntijoita, joiden tekemällä työllä on merkitystä joka ikinen tunti vuorokaudessa. Olemme ihmisiä ihmisille.
      Ja vaikka väsymys painaisi ja kiire kiristäisi pinnaa, juuri nuo yölliset, hiljaiset kohtaamiset muistuttavat, miksi tätä työtä tehdään.
      Välittäminen on tekoja.
      Lue lisää...
    • Puhelin soi sunnuntaiaamuna, kun juon aamukahviani sohvannurkassa. Ruudulla vilkkuu tuttu numero: työpaikan vuorovastaavan numero. Sydän jättää lyönnin väliin ja vatsanpohjassa muljahtaa. Vastaanko? Jos vastaan, tiedän menettäväni ainoan lepopäiväni. Jos en vastaa, tunnen musertavaa syyllisyyttä kollegoiden puolesta.
      Kerron nyt, miksi lopetin vastaamasta, ja miten maailma silti jatkoi pyörimistään.
      Meidät hoitajat on opetettu joustamaan. Meidät on opetettu rivien välissä ajattelemaan, että potilasturvallisuus on henkilökohtaisesti meidän vastuullamme, vaikka olisimme vapaalla, lomalla tai sairaana. Se on valhe, jota olemme toistaneet itsellemme liian kauan.
      Syyllisyyden kierre
      Muistan elävästi sen hetken, kun päätin ensimmäisen kerran olla vastaamatta. Tuijotin puhelinta, joka tärisi pöydällä. Tiesin, että siellä on hätä. Joku on sairastunut, vuorossa on vajaamiehitys, esihenkilö tai vastaava hoitaja soittaa epätoivoisena listaa läpi.
      Päässäni pyöri filminauha: ”Jos en mene, joku aamuvuorosta joutuu tekemään tuplavuoron. Olen huono hoitaja. Olen laiska. Olen huono kollega.”
      Sitten tajusin jotain olennaista. Hoitajapula ei ole minun syyni. Huono resursointi ei ole minun syyni. Se, että sijaisjärjestelmä ei toimi, ei ole minun syyni.
      Mitä tapahtui?
      Annoin puhelimen soida loppuun. Käänsin sen äänettömälle ja jatkoin kahvin juomista, vaikka käteni tärisivät.
      Sairaala ei palanut maan tasalle. Osasto pyöri (varmasti vaikeuksien kautta, mutta pyöri kuitenkin). Kukaan ei haukkunut minua seuraavassa vuorossa petturiksi.
      Sen sijaan tapahtui jotain muuta: minä palauduin. Minulla oli ihana vapaapäivä. Menin maanantaina töihin levänneenä, enkä valmiiksi kiukkuisena ja uupuneena.
      Joustaminen on laastari avomurtumaan
      Niin kauan kuin me paikkaamme jokaisen aukon omalla selkänahallamme, mikään ei muutu. Miksi työnantaja palkkaisi lisää väkeä tai korjaisi työoloja, jos homma pyörii sillä, että hoitajat venyvät kuminauhan lailla?
      Rajan vetäminen ei ole itsekkyyttä. Se on ammattimaisuutta. Se on sitä, että pidät huolta tärkeimmästä työvälineestäsi, itsestäsi.
      Sinulla on oikeus sanoa ei
      Jos puhelimesi soi tänään vapaapäivän kunniaksi, sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Voit vastata ja mennä töihin, jos oikeasti haluat ja jaksat (ja muistat vaatia asianmukaiset hälytyrahat!).
      Mutta sinulla on myös täysi oikeus antaa sen soida. Sinulla on oikeus laittaa puhelin äänettömälle. Sinulla on oikeus olla tavoittamattomissa.
      Ilman syyllisyyttä.
      ------
      Herättikö ajatuksia? Jaa tämä teksti kollegalle, joka tarvitsee muistutuksen siitä, että vapaapäivä on pyhä. ❤️
      Lue lisää...
    • Turha sitä on kaunistella: välillä tämä työ on puhdasta selviytymistaistelua. Tiedämme molemmat ne vuorot, kun puhelimet huutavat kilpaa, osasto natisee liitoksissaan ja Apotti päättää pitää "lakisääteisen tauon" juuri kesken akuutin työtehtävän.
      Silti minä selviän niistä vuoroista. Syy olet sinä.
      Tässä on neljä syytä, miksi olet minulle (ja koko osastolle) korvaamaton.
      1. Meillä on yhteinen kieli (jota muut eivät ymmärrä)
      Riittää, että kohtaamme katseella potilashuoneen ovella tai kanslian hälinässä. Yksi silmien pyöräytys tai kulmakarvojen kohotus kertoo enemmän kuin tuhat sanaa raporttia. Tiedät tismalleen, mitä ajattelen, ennen kuin ehdin edes avata suutani. Se on telepatiaa, joka syntyy vain paineen alla.
      2. Olet turvasatamani
      Kun tilanne menee päälle, elvytys, aggressiivinen omainen tai yllättävä käänne potilaan voinnissa, tiedän, että olet siinä. Ensimmäisenä ojentamassa välineitä, varmistamassa selustaani ja luomassa rauhallisuutta kaaoksen keskelle. Luotan ammattitaitoosi 110-prosenttisesti.
      3. Tajuat mustan huumorini
      Kahvihuoneen seinät ovat kuulleet juttuja, jotka saisivat siviilit kalpenemaan. Mutta sinä naurat. Tiedät, että huumori on meidän tapamme purkaa paineet ja jaksaa nähdä inhimillisyys kaiken keskellä. Kiitos, ettet tuomitse, vaan naurat mukana (ja heität yleensä vielä astetta levottomampaa läppää takaisin).
      4. Olet enemmän kuin työkaveri
      Vaikka puhumme työasioista, tiedät myös, milloin kysyä: ”Mitä sinulle oikeasti kuuluu?” Olet kuunnellut huoleni lapsista, remonteista ja parisuhteesta samalla kun jaamme lääkkeitä. Olet terapeutti, mentori ja rikoskumppani samassa paketissa.
      🩷 Kiitos, että olet olemassa. Seuraavassa vuorossa on minun vuoroni hakea eväät kanttiinista ja kuunnella.
      Lue lisää...
×
×
  • Create New...