Jump to content
MAINOS

Paskat työuupumuksesta, kunhan vain säästetään


Jenna Sjögren
 Jaa

Vanhemmat ihmisetkin tarvitsevat seuraa. Kuvituskuva: Envato.

’’Sori Jenna, pakko jäädä vielä aamuvuorosta iltavuoroon, kun on taas kerran vajausta’’, oli yleisin tekstiviesti minkä sain äidiltäni, kun olin teini.

Hoitajilla on koko ajan kiire. Työntekijöitä jää eläkkeelle ja joku irtisanoutuu, kun ei vaan enää jaksa aivan järkyttäviä työmääriä. Näitä paikkoja ei kuitenkaan täytetä. Siihen ei saada lupaa, joten työt siirretään jollekin muulle työntekijälle, tai palkataan sijaisia. Työvuoron päätteeksi kuuluu sanat: ’’On taas vajausta, kuka jää vielä toiseen vuoroon vai määrätäänkö joku?’’ Jos olisi tarpeeksi työntekijöitä, niin silloin ei tarvitsisi maksaa ylityökorvauksia, ja työajat olisivat kohtuullisia.

Netistä voi usein lukea kuinka kuka tahansa voi olla lähihoitaja, sillä sehän on vain vanhusten takapuolten pyyhkimistä ja vähän jutustelua. Tämä ei todellakaan pidä paikkaansa. Lähihoitajan työssä vaaditaan osaamista, inhimillisyyttä ja kiinnostusta alaan. Lähihoitajan ammatti vaatii ihmiseltä selkärankaa ja eettisyyttä. Palkat heillä ovat tosin todella alhaisia, sillä he ovat ’’vain’’ lähihoitajia.

Vanhusten asioista ei päätä hoitajat, ei omaiset, ei sellaiset henkilöt, joilla on kokemusta alasta. Lakeja ja asetuksia säätävät sellaiset ihmiset, kenellä ei ole mitään tietoa, siitä miten asiat kuuluisivat hoitaa, tai mikä olisi parasta.

Väite: ’’Ihmisen paras paikka on koti’’, pitää paikkaansa aina siihen asti, kun ihminen pärjää kotona. Se, että sellaiset ihmiset, jotka ilmaisevat, että eivät pärjää tai jopa eivät uskalla olla kotona, joutuvat jäädä sinne. Onhan meillä sentään kotihoito, jonka yksi työntekijä pystyy hoitamaan kahdeksan tunnin työaikana, jopa 25 käyntiä. Ihmistä kuunnellaan aina siihen asti, kun hän ilmoittaa pärjäävänsä kotona. Näitä ilmoituksia tekevät myös muistisairaat, kenellä ei todellisuudesta ole mitään tietoa. Mutta hänellä on kuitenkin itsemääräämisoikeus, joten hänellä on myös oikeus jäädä kotiin.

Kriteerit ovat vedetty todella tiukalle. Kotihoidon käynnit vähenevät tai lopetetaan, jos jokin korkeampi taho niin katsoo. Kotihoidon käynti on jollekin vanhukselle päivän ainoa kommunikoinnin mahdollisuus. Juttelu kuuluu ihmisen perustarpeisiin. Sitten jotkut kehtaavat ihmetellä, miksi vanhuksien ’’päät eivät toimi’’, kun he joutuvat kaikki päivät juttelemaan yksin tai sitten valokuville. Hoitajat haluaisivat olla läsnä ja jutella, mutta heillä ei ole siihen aikaa.

Vanhukset pelkäävät olla kotona. He ovat yksin ja mitä jos he kaatuvat? He joutuvat elämään joka päiväisen pelon kanssa, mutta sehän on hyvä vaihtoehto, kunhan ei vain tarvitse järjestää hoitopaikkaa.

Vanhukset kärsivät kotona. Tehostetun palveluasumisen paikat ovat tiukassa. Niitä on aivan liian vähän, sillä oletetaan, että kaikki pärjäävät kotona loppuun asti. Vanhuksia jätetään heitteille ja kaikki on yhtä massaa. Yksilöllisyys on unohtunut eikä vanhuksia kunnioiteta Suomessa tarpeeksi. Kotihoidon käynnin jälkeen vanhus joudutaan jättämään esimerkiksi tuoliin istumaan, koska tiedetään, että siitä hän ei pääse ylös, joten ei voi kaatua. Hänellä on teoriassa täysi vapaus nousta siitä ylös, todellisuudessa näin se ei kuitenkaan ole.

Vanhuksien olemassaolo on unohdettu, mutta niin on myös hoitajien. Muistisairaus vie identiteetin. Se kiltti ja iloinen mummo ei välttämättä enää ole sellainen. Vanhuksien voima on jotain käsittämätöntä. Silloin kun hän päättää hyökätä hoitajan kimppuun, niin hän myös hyökkää ja siihen usein tarvitaan useampi hoitaja rauhoittelemaan tilannetta.

Kirjoittaja on hoitajasuvun kasvatti, joka opiskelee radiotoimittajaksi Laajasalon opistossa. Kirjoitus on julkaistu alun perin Kaupunkikanavalla.

 Jaa

MAINOS

Keskustelu

Recommended Comments

Minäkin hoitajasuvun kasvatti. Asia on juuri näin kuin kirjoitit. Mummo tai vaari siellä kotona saa määrätä itsestään, mutta mitä kun hänet peitellään sänkyyn ja kaikki tietää että hän ei sieltä yksin pääse ylös. Ei vaikka tulisi murtovaras. Ei vaikka tulisi tulipalo. Ei vaikka tarvitsisi vessaan. Siellä on petissä kunnes seuraava hoitsu siirtää toiseen paikkaan, esim tuoliin. Hieno elämä. Siellä yksin kämpässä.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Tämä. Tosin sanoisin, että ei se kaatumisen pelko välttämättä mihinkään häviä esim. tehostettuun muuttamisen jälkeen, ja jos henkilö on kaatuillut kotona niin ei se ihan taianomaisesti häviä meille muuttaessa. Kyllä meilläkin kaatuillaan. Toki on mahdollista konsultoida fyssaria ja osallistua jumpparyhmion jne., mut sitten kun on sellaista vaivaa mihin ei voida auttaa mutta silti sinne vessaan on könyttävä yksin keinolla millä hyvänsä... kun ei haluta tai ei muisteta pyytää apua. Sitten mekin joskus joudutaan juurikin jättämään siihen tuoliin mistä ei itse pääse ylös.

 

Mutta. Meillä on -kiireestäkin huolimatta- varmasti kuitenkin mahdollisuus käydä tarjoamassa useammin sitä apua (”pitääkö päästä vessaan?”) eikä tarvitse pelätä ettei siitä tuolista enää sitten koko päivänä pääse ylös vaikka tulipalo tulisi. Ja monesti meidän asukkaat on huojentuneita siitä, että he tietää hoitajien sijaitsevan fyysisesti siinä lähellä. Että jos kaatuu, ja vaikka me ei ihan sillä punaisella sekunnilla ehdittäisikään paikalle, niin se apu tulee kuitenkin saman talon sisältä eikä vaikka toiselta puolen kaupunkia. Ja että jos vain uskaltautuu asunnostaan ulos, siellä useimmiten näkee edes jonkun toisen ihmisen - oli se sitten hoitaja tai asukas. Ja se että on ylipäätään ympärillä toisia asukkaita; toisia, jotka on samassa tilanteessa. Monesti kuulee sitä että ”olipa hyvä että pääsin tänne, en minä enää kotona pärjäisi”. Vaikkei aina välttämättä edes ole kyse siitä, etteikö asukas teoriassa, fyysisesti pärjäisi kotihoidon, ateriapalvelun, siivouspalvelun ja omaisten turvin jossain kaupungin kerrostalokämpässä (myymällä ensin pois sen maalaiskylän omakotitalonsa). Onhan se kuitenkin ihan eri asua siellä missä hoitajat ja muut ihmiset on fyysisestikin siinä ihan lähellä...

Muokattu - Petite Infirmieré
Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Hyvin kirjoitettu ja täyttä asiaa 👍

Kotihoidossa näkee paljon sijaisia ja uusia jotka käyvät kokeilemassa vähän aikaa ja toteavat et huh hei heippa. 

Olen ollut vuosia kotihoidossa töissä, 90luvulta lähtien. Nyt olen opintovapaalla ja keikkailen kotihoitoon. Olen nähnyt sen järkyttävän muutoksen mikä on tapahtunut vuosien varrella. Asiakkaita tulee koko ajan lisää, hoitajia korvataan sijaisilla jotka ovat päivän kerrallaan. Joka päivä eri sijaisia. Ja asiakkaat ovat aina vaan huonompi kuntoisia. 

Hoitoalalla ei ole työttömyyttä kuulemma mutta missä ne lähihoitajat ovat? Ei ainakaan kotihoidossa.

Kiristetään ja kiristetään; itse olen kieltäytynyt kyttäämästä kelloa ja "juoksemasta mummolta toiselle". Hoidan työni hoitosuunnitelman mukaan, ja monesti vähän enemmänkin. 

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Hei, mulla on ollut samat ajatukset sun "yks lähäri vaan" kanssa. Eli oon tehnyt ns.omalla tavalla työtäni kotihoidossa vuosikausia, oikeestaan, vuosikymmeniä🤗.  Toki kuljen lähes aina jälkijunassa, just sen 15min. ruokatauolle tms. En pääsääntöisesti juokse kellon kanssa kilpaa. Täytän päiväni tasaisesti asiakaskäynneistä rauhallisella olemuksella. Haluan olla läsnä asiakkaalle ja haluan oikeesti kuulla, mitä kuuluu. Miten asiakas liikkuu omatahtisesti jne. Ei se varttitunnin käynti riitä kaikkeen havainnointiin. Ikäihmisillä hidastuu toiminnot kaikinpuolin ja kuka viittii puhua ihmiselle, joka huiskii kodissa huudellen olan takaa kommentteja. Nykyisin automatisoitu työnjako ei tosin jätä väljyyttä sosiaaliseen kanssakäymiseen. Asiakasajat ja päivän kulku määräävät tahdin. Siinä ei jää varaa "ylimäärä"ajalle. Tosin olen tällähetkellä tyytyväisempi, mitä muutama vuosi sitten kotihoitoon. Aivan hurjia aikoja, todella tiivistahtiasia päiviä ei ole ikävä. Nyt ohjelma huomioi välimatkat sentään.                     Mutta helppoahan tämä ei ole hoitajalle. Oman osan ottaa toipua väsymyksestä iltaisin ja vapaalla. Oma uupuminenkaan ei ole ollut kaukana. Vaikuttamismahdollisuudet ovat omaan työhön vähäiset ja määräyksiä ylemmältä taholta annetaan kuin muurahaiskeolle.        Vanhukset ovat niin mahtavia.  Upeeta historia on kuullut kertomuksina. Ehkä myös sellaista, mitä vanhuksen suku ei koskaan tule tietämään.  Hoitohenkilökuntaa kaivataan, niin moni asiakkaista on yksin.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Olin vammaisten koululla 3.v henkilökohtainen avustaja 12.v pojalle joka sai epilepsia kohtauksia päivittäin. Kehitys 1-2 v tasoa autisti. Päivät venyi jopa 10 tuntisiksi, sillä siirryin koululta kotiin siihen asti, että joku perheestä tuli töistä. Koulussa oli 6 samassa luokassa, kaikki audisteja, eivätkä puhuneet. Usein joku avustaja oli poissa ja toiset teki hänen työt. lisäksi Johtaja oli meidän luokan 6 hoitaja, jolla oli puhelin tunti ja kirjallisia tehtäviä toimistossa välillä joka pv. Joskus oli 3.kin avustajaa sairaana, tilanne tuntui kaottiselta...varahenkilöitä ei ollut.. sairausloma olisi pitänyt olla 2.vk ainakin, ennekuin otetaan sijainen...Pelkäsin mennä töihin ja se vaikutti, että en saanut unta...2.v jälkeen tilanne oli niin paha, että lääkäri määräsi sairaslomalle masennuksen ja unettomuuden vuoksi...paloin loppuun...0.5 v sairasloman jälkeen palasin samaan työhön, ja pääsin seuraavan puolen v. päästä eläkeputkeen, olkapää oli  leikkausjonossa..Tätä työtä ennen olin ollut yökkönä vanhainkodissa yli 10.v .Tässä vain yksi esim...nim. yökkö ja avustaja sektorilta ! Yökköhommista sais romaanin..

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Ei kiitos enään...Onneksi on toinenkin ammatti...On surkeaa ja pelottavaa tämän alan tulevaisuus..

Älkää uhrautuko !

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Yksi vanhus olisi halunnut palvelutaloon mutta ei päässyt. Yksin asui maalaistalossa. Eräänä päivänä sitten löytyi rolla joen pientareelta ja mummu alajuoksulta hukkuneena. Oliko vahinko vai tahallinen, se ei koskaan tule selviämään. 

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Asiat on juuri noin vanhustenhoidossa.Tuijotetaan vain Rava pisteitä ja kun vanhus ei vielä ulosta housuun , näkö ja kuulo ovat normaali, niin ei oteta edes jonoon palvelutaloon.Ei huomioida, kun lähes liikuntakyvytön,keuhkofibroosia,reumaa ja muistisairautta sairastava 91-vuotias vanhus kertoo ,kuinka iltaisin pelottaa yksin syrjässä maaseudulla ja kokee itsensä turvattomaksi ja avuttomaksi ja pyytää päästä paikkaan, jossa on oma huone ja ruokailu toisten kanssa.Omaishoitaja kertoo ettei jaksa ja pysty jatkuvasti olemaan 10 kilometrin päässä auttamassa omaistaan.Mutta omaisiahan ei tarvitse kuunnella ,Rava pisteet kertovat kaiken.Tosin kaikki hienot selvitykset kertovat, kuinka palvelusuunnitelma tehdään yhdessä asiakkaan ja omaisten kanssa.Pyydettäessä kotihoidon apua ,niin tarjotaan etähoitoa eli tuodaan tietokone tuvan pöydälle.Kuinka 91-vuotias osaa käyttää konetta ja hän ihmettelee kuinka koneen avulla voidaan auttaa vessaan tai tuoda hänelle ruokalautanen.Mutta kun Rava pisteet ei riitä muuhun kuin etähoitoon.Vanhustenhoidosta on tehty ja tehdään jatkuvasti selvityksiä ja hankkeita ,miten hyvä kaikkien on olla kotona. Konkreettisen avunantajia,vessassa käyttäjiä ja hoitotyöntekijöitä vähennetään , kun kaikki mittarit näyttävät että hoitajia ei tarvita niin paljoa. Lopettakaa kaikki turhat hankkeet ja selvitykset ja nekin työntekijät voivat siirtyä hoitotyöhön vanhusten luo.Kyllä vanhuksille pitää tarjota hyvä ja turvallinen vanhuus.He ovat työtä tehneet ,eläneet niukasti ja maksaneet veronsa.Nyt monenkin vanhuksen ainoa toive on turvallinen paikka, oma huone ,ruokailu toisten seurassa  ja saa tarvitsemansa avun. Eikö he ole sen ansainneet ,vaikka Rava pisteet näyttävätkin ,että etähoito riittää.Nämä asiat koskettavat meitä hoitajia ,jotka näemme päivittäin miten vanhustenhoito on muuttunut rahasta puhumiseksi .Vanhustenhoidon tilanne huomataan   monesti vasta silloin ,kun oma omainen tarvitsee hoitoa.Siihen asti tuijotetaan vain pisteitä ja sanotaan ,että koti on kaikkien paras paikka ,vaikka kuinka pelottaa ja on turvaton .Rava eikä muutkaan pisteet kerro kaikkea ,vaan vanhus ja omaiset tietävät parhaiten, mitä vanhus tarvitsee ja jokainen on yksilö .Me hoitajat emme voi hyväksyä ,että raha vain ratkaisee ja meidän on oltava vanhusten puolesta puhujia omaisten rinnalla.Niistä pisteiden ja mittareidenkin tuijottajista tulee vanhuksia ja jopa toisen apua tarvitsevia ja onkohan silloin edes etähoitoa saatavilla tällä menolla.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Hyvä kirjoitus ja hyviä kommentteja. Ala on täysin aliarvostettua työpanokseen nähden ja siihen joustavuuteen minkä työntekijät joka päivä osoittavat. Tottakai koti on kaikkien mielestä paras paikka kunnes yksi päivä huomaa ettei itsekseen pärjää. Oma mummonikin suunnitteli asuvansa loppuun asti kotona, mutta sitten tuli ukin kuolema ja uusia terveysongelmia. Itse sisätautiosastolla työskentelevänä näen viikoittain potilaita, jotka toivovat pääsevänsä tuetumpaan asumiseen. Heitä ei vain huolita koska kriteerien mukaan pärjäävät kotona.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Kyllä hoitajille heti nostetaan palkkoja kun taas lakkoilevat. Toista se on muilla aloilla esim opettajilla...aina hirveä hulabaloo kun jotain pois ollaan ottamassa..tärkeä työ siinä missä muutkin mutta en nostaisi muidentöiden yläpuolelle niinkuin monet hoitajat itse tuppaavat usein tekemään.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

17.10.2018 klo 17.43, Vieras: Jussi kirjoitti:

Kyllä hoitajille heti nostetaan palkkoja kun taas lakkoilevat. Toista se on muilla aloilla esim opettajilla...aina hirveä hulabaloo kun jotain pois ollaan ottamassa..tärkeä työ siinä missä muutkin mutta en nostaisi muidentöiden yläpuolelle niinkuin monet hoitajat itse tuppaavat usein tekemään.

Ei ikinä nosteta palkkoja ja aina vaan työtunnit lisääntyvät. Hyvä että pystyy edes ostamaan ruokaa vaikka ei omista autoa/asuntoa josta menisi kuluja.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille



Luo tunnus tai kirjaudu sisään kommentoidaksesi

Vain jäsenet voivat kommentoida

Luo tunnus

Rekisteröi tunnus yhteisöömme. Se on helppoa!

Rekisteröi uusi tunnus

Kirjaudu sisään

Onko sinulla jo tunnus?

Kirjaudu sisään

  • Lisää ajankohtaisia

    • Olet rikki.
      Sen näkee
      et ole kunnossa.
      Vuosia juossut osaston käytävillä
      selkä märkänä hiestä
      kaksi riittämätöntä kättä.
      Näyttelet tervettä, 
      hirveät riesat niskoissa,
      selkä paskana.
      Olet hajalla, 
      yrität korjata itsesi.
      Väsynyt silmien asento.
      Mulle niin rakas työkaveri. 
      Kahvihuoneessa jaetut ilot ja surut.
      Kun sä katselet mua.
      Mulle olet puhunut kaiken,
      olet väsynyt kertomiseen.
      Sen näkee,
      sairaus rikkoo,
      rikkoo kyvyn.
      Suomi tarvitsee hoitajiaan. 
      Runo ja kuva: Tarja Nieminen, sairaanhoitaja, runoilija ja kuvataideopiskelija.
      Lue lisää...
    • Minä olen hoitaja. Minä olen viimeiset 20v tehnyt töitä ja huolehtinut muista. Asukkaat ja heidän vointinsa on aina ollut minulle tärkeää. Haluan tehdä työni hyvin, haluan että kaikki ympärilläni olevat voisivat mahdollisimman hyvin. Unohdan usein itseni, kun murehdin muita.
      Sitten tuli se päivä, jolloin minä murruin ja uuvuin. Niin totaalisesti, että en enää kyennyt töihin. Sairaslomaa sairasloman perään. Ympärillä ihmisiä, jotka tasapainottelevat omankin vointinsa kanssa. Useimmat heistäkin hoitajia. Sekin kertoo jo jostakin. Se kertoo meidän työmme kääntöpuolesta, kun hoitaja ei jaksa enää hoitaa.
      Lyhyt sairaslomapätkä kerrallaan ja lopulta kokeilin mennä töihin. Meni viikkoja ja meni kuukausia. Lopulta tuli uusi ja korkeampi tiputus. En enää jaksanutkaan ja olin taas syvemmällä kuopassa, niin syvällä että en meinannut päästä sieltä poiskaan. Uupumusta ja vaikeaa masennusta. Elämää jaksamisen reunalla päivästä toiseen. Rämpimistä ja sinnittelyä. Lopulta tuli sen sinnittelyn kovin kolahdus. Lähete suljetulle osastolle, pakkohoitoon. Niin totaalinen oli minun väsymys.
      Väsymys oli niin kova, että lopulta en nukkunut. Unettomuus, lääkkeet ja uupumus, veivät minut hoitajan, psykoosin vuoksi hoidettavaksi suljetulle osastolle. Onko meidän hoitajien kohtalo todella näin kivikkoinen, vai voisiko näihin asioihin kiinnittää enemmän huomiota jo siellä työpaikalla. On karua joutua suljetulle osastolle. Pelkästään työ ei ollut se mikä minut sinne pohjalle vei, mutta kaikilla meillä on se omakin historia, ja silti me sinnittelemme viimeiseen asti hoitaen muita. Vielä kun joku ajoissa hoitaisi meitäkin.
      Tästä kokemuksesta alkoikin sitten murtuneen mielen muistelmat...
      Lue lisää...
    • Uupumus, väsymys, masennus, ahdistus. Siitä on tehty minun ja monen muun hoitoalan ihmisen arki tällä hetkellä. Monet myös kysyvät, miltä se uupumus tuntuu? Miltä masennus tuntuu? Ja mistä sen tietää ja tunnistaa? Minäpä kerron yhden esimerkin..
      Uupumus, ainakin omalta osalta alkoi sillä, että töissä ei ollutkaan enää hyvä olla. Tuntui, että kaikki, koko talon työt kaatuvat vain ja ainoastaan minun niskaani. Ihan kuin muita ei enää olisi kiinnostanut asukkaiden hyvinvointi, tai turvallisuus. Pienet asiat kasautuivat ja isot asiat kasautuivat myös. Mikään ei hoitunut, oli paljon sairauslomia ja useita irtisanoutumisia tuli myös ajan saatossa. Oli opiskelijoita ja eläkeläisiä. Koulutettuja ja kouluttamattomia. Asiat alkoivat menemään huonoon suuntaan, tuli virheitä ja asioita jäi tekemättä, koska oli niin kiire ja niin kova vastuu sillä, joka lääkevuorossa kulloinkin oli. Kohtuuton vastuu jatkuvasti. Tuntui, että tukehtuu, kun piti työpaikan ovesta astua sisään ja todeta, että jaahas, taas mennään vajaalla. Taas olen lääkevastuussa ja taas olen ainut jolla ylipäänsä on koulutusta...
      Työstä tuli pakkomielle, sitä ajatteli päivin ja sitä ajatteli öisin. Uni ei tullut. Ja jos uni tuli, se katkesi tai lyheni aivan olemattomaksi. Yöt kului enemmän valvoen kuin nukkuen. Työasiat tulivat väkisin jopa uniin, edes nukkuessa ei päässyt eroon niistä. Jatkuvasti oli tunne, että oli tehnyt jotakin väärin tai jättänyt tekemättä jotakin, mitä olisi pitänyt ehdottomasti tehdä. Työvuorot kuluivat rämpien vuorosta toiseen. Päivä päivältä tuntui joka kerta vain enempi siltä, että langat eivät pysy käsissä. Tuntui siltä, kuin ei olisi osannut tehdä enää työtä jota oli tehnyt jo 20v. Tuntui, että joka päivä oli vain enempi epävarma kaikesta.
      Lopulta ajauduimme töissä siihen pisteeseen, että moni alkoi uupua. Me kirjaimellisesti itkimme siellä vuoron perään, kun kaikki kaatui päälle. Omaiset olivat pahoillaan, kun hoidon taso laski. He moittivat meidät. Me itkimme jopa esimiehellemme, koska podimme niin huonoa omaatuntoa kaikesta. Esimies ymmärsi ja lohdutti. Jakoi sairauslomia, otti kaikenlaisia sijaisia. Hän vastaanotti omaisten valituksia ja kertoi ne meille. Koska taas oli jotain tehty väärin tai jätetty tekemättä. Hän ei ymmärtänyt, että kukaan ei enää jaksa..
      Sitten tuli kevät. Ja loputkin voimat olivat tiessään. Enää ei osannut muuta kuin itkeä. Työpäivät tuntuivat niin raskailta, että ei jaksanut enää mitään. Se vei kaikki viimeisetkin voimat. Pelkkä työpaikan ajattelu, alkoi aiheuttaa paniikkikohtuksia. Silloin tuli viimein levon aika. Kotiin jäädessä sitä mietti, että onko mikään työ tämän arvoista. Onko toisten ihmisten hyvinvointi niin tärkeää, että haluaa itse voida huonosti.. onko yksikään työpaikka sen arvoinen, että siellä kannattaa rikkoa itsensä näin totaalisesti. Tällä hetkellä olen väsynyt, mutta vihainen. Vihainen, ettei kukaan kuunnellut meidän avunpyyntöjä ajoissa. Ei missään pitäisi joutua niin koville, että ne tunnollisimmat ja eniten työtä sydämellään tekevät hoitajat ajetaan lojaaliutensa takia tuohon pisteeseen. Se on väärin hoitajia kohtaan ja se on väärin asukkaita kohtaan. Heidän takia, me itsemme rikoimme. Heidän hyvinvointi oli tärkeämpää kuin omamme. Nyt se kuppi kuitenkin täytyy kääntää toisinpäin, jotta heillä olisi jatkossakin hoitajia jotka heistä oikeasti välittävät.. tietäisipä vain, mistä löytyisi ratkaisuja?
      Omalta kohdalta luulen, että hoitotyö on tauolla nyt pitkään, ellei jopa pysyvästi. Se on työnä todella palkitsevaa ja antoisaa. Ihmisten kohtaaminen ja auttaminen on lähellä sydäntäni. Ehkäpä jopa liian lähellä. Sillä se myös syö ja vie voimat. Yrittää antaa kaikkensa ja tehdä kaikkensa. Yrittää, että muutkin tekisivät. Ihmiset ovat tärkeitä ja arvokkaita, ja heitä pitäisi kohdella sen mukaisesti. En vain tiedä missä siihen olisi tarpeeksi resursseja. Tämän hetken masennus, ahdistus ja uupumus on seurausta työstä ja varmasti myös pohjalla vaikuttavat muutkin elämän tapahtumat. Silti, eniten olen vihainen työlle ja työpaikalleni. Se on se mikä minut tähän lopullisesti sysäsi. Ehkä jos avunpyyntöjä olisi ajoissa kuunneltu, olisi tuolla kentällä monta sydämellä työtä tekevää hoitajaa enempi. Nyt he ovat kuitenkin poissa sieltä. Omissa kodeissaan, pelkäämässä onko heistä enää ikinä tätä tai muutakaan työtä tekemään. Ikuisesti haavoittuneina. Oliko se kaiken tuon arvoista... 
      Lue lisää...
    • Suljen 5-vuotiaan lapsen syliini, silitän hiuksia hellästi. Taistelen kyyneliä vastaan miettiessäni, miten pystyn lapselle sanomaan, että tänäkin iltana isi lukee iltasadun ja peittelee nukkumaan. Ja että aamulla äiti on vielä matkalla töistä kotiin, kun on lähdettävä päiväkotiin. Lapsen pettynyt katse ja painunut pää ovat kamalinta, mitä tiedän.
      Päiväunet ennen yövuoroa. Levotonta pyörimistä. Pitäisi pystyä rauhoittumaan, kun siihen on nyt järjestetty tilaisuus. Mitenhän se kolmoshuoneen potilas voi? Onkohan ne saaneet sijaisen sairastuneelle yökkökaverille? Onkohan osasto taas tupaten täynnä?
      Töissä Mirja kertoo, että lähtee opiskelemaan toista alaa sopimuksensa loputtua. On kuulemma hänkin väsynyt, uupumuksen partaalla. Samaa ovat sanoneet Heikki, Anna ja Paula.
      Paikoin eläköityvä Marjatta hymähtää, ja kannustaa nuorempaa kollegaansa pakenemaan alalta, kun vielä voi. Marjatta on kolmas eläköityjä osastollani vuoden sisään.
      Raportin lukeminen jää kesken, koska iltavuorolainen alkaa oksentaa ja lähteekin pian kotiin. Jospa yöllä olisi aikaa lukea. Toivottavasti ei ole tarttuvaa.
      Silitän elämää nähnyttä, kylmenevää poskea. Saattelen lähtijän, toivotan hyvää matkaa. Avaan potilashuoneen ikkunan, jotta "ei jää kummittelemaan." Lähtijän kasvot ovat levolliset, viimeinkin hän on saanut rauhan.
      Exitus-setit ovat loppuneet. Lähtijä peitetään lakanalla, johon vain vaivoin mahtuvat 3 taitosta symboloimaan isää, poikaa ja pyhää henkeä. Led-kynttilä valaisee hämärän huoneen pöytää, kukkia vainajan rinnan päälle ei säästösyistä ole laittaa.
      Suljen oven perässäni. Väsyneelle omaishoitaja-puolisolle ilmoitetaan vasta aamulla.
      Kävelen rivakasti 10-huoneeseen, vaikka tämä on jo seitsemäs hoitajakutsu huoneesta lyhyen ajan sisään. Tälläkin kertaa olen ystävällinen ja pyrin luomaan turvaa sota-aikaan kadonneelle muistisairaalle. Silitän, hyräilen. Kaikki on hyvin, olette turvassa täällä sairaalassa.
      Neloshuoneeseen täytyisi viedä lisää kipulääkettä, mutta kasissa on vaikea hengenahdistuskohtaus. Rintakipuakin on, menee reagoimattomaksi. Siirtyy teholle.
      Kakkoshuoneen potilas on korvista varpaisiin asti ulosteessa. Selkääni vihlaisee, kun kääntelemme kahdestaan koko sängyn levyistä vuodepotilasta. Potilas on pahoillaan aiheuttamastaan vaivasta, mutta kiitollinen kun puolen tunnin kuluttua saa jatkaa uniaan puhtaana.
      Ranteeseeni tartutaan kipeästi. Älä jätä minua yksin, pelottaa olla vieraassa paikassa. Syöpädiagnoosi, kuolemantuomio. Hätä omasta tilasta.
      Ai niin, se neloshuoneen kipulääke.
      Valitettavasti en voi purkaa lääkärin asettamaa nesterajoitusta, sillä se pahentaisi sydämesi vajaatoimintaa.
      Olen ammattitaidon, huora, lääkärin pikku apulainen. Ammattitaidoton paska.  Onnistun vain vaivoin väistämään ohi lentävän vesilasin, mutta työpaitani kastuu roiskeista.
      Kolme kertaa lämmitetty, kesken jäänyt ruoka. Neljättä kertaa en enää viitsi. Kaadan itselleni kupin kahvia. Vielä viisi tuntia. Otan kahvin kanssa särkylääkettä, kofeiini tehostaa parasetamolin vaikutusta. Päänsärystä on tullut uusi normaali.
      Yhden päivän vapaa menee toipuessa, unenomaisessa horroksessa. Olen liian väsynyt nukkuakseni. Pyykkivuori kasvaa, lapsen synttäritkin pitäisi järjestää huomiselle. Anoppi soitteli, ettei ole näkynyt viime aikoina. Töistä soitetaan, pääsenkö mitenkään iltavuoroon. Vatsatauti jyllää osastolla.
      Onneksi voin vedota lastenhoidollisiin syihin.
      Herätyskellon läpitunkeva pirinä herättää minut horroksestani. Ei vielä, en jaksa! Purskahdan lohduttamaan itkuun, johon myös mieheni herää. Jokin raastaa minua syvältä ja tuntuu, etten saa henkeä. Mieheni vetää minut kainaloonsa ja yrittää saada minua rauhoittumaan. Minä itken, enkä enää tiedä miten lopettaa. Jokin sisälläni on särkynyt.
      Työterveyshuollon lääkäri on ymmärtäväinen. Hän pyytää saada nähdä työvuorolistani, jota sitten päivittelee. Hän kuuntelee, kysyy tarkentavia kysymyksiä ja sitten taas kuuntelee.
      Sinä urhea pieni ihminen, nyt sinun ei enää tarvitse venyä ja jaksaa. Kirjoitan sinulle sairaslomaa ja reseptin nukahtamislääkkeeseen, jotta pääset lepäämään. Kärsit univajeesta ja kroonistuneesta päänsärystä.
      En voi. En pysty tuottamaan pettymystä töissä, ajamaan osastoa entistäkin tukalampaan tilanteeseen. Mitä työkaveritkin ajattelevat, esimiehestä puhumattakaan! Mistä tilalleni saadaan sijainen? Ei mistään.
      Nostan katseeni, lääkärin silmät katsovat minua määrätietoisen päättäväisesti. Ymmärrän, että joku toinen on nyt päättänyt puolestani, minun ei tarvitse enää jaksaa. Itken lisää, tällä kertaa kiitollisuutta ja helpotusta.
      Vuorokauden kuluttua tästä hetkestä olen tehnyt päätökseni.
      Viiden viikon kuluttua astelen työpaikan kahvihuoneesta pukukaapille. Olen ilmeetön ja tyhjä, kuin unessa. Pukuhuone nro 15. Ovi aukeaa tutusti kirahtaen, jonkun olisi pitänyt rasvata saranat jo aikoja sitten. Pukukaappi, toinen vasemmalta. Avaan sen, viimeistä kertaa. Kaapin oven sisäpuolelta minua katsovat lapseni nauravaiset silmät. Onnellinen rakastunut hääpari 10 vuotta sitten, sekä perheemme karvalapsi tonttuasussaan. Revin kuvat irti, joku seuraava ripustakoon omansa.
      Hetken kuluttua kaappi on tyhjä. Katson sitä hetken ja muistot vuosien varrelta tulvivat pintaan. Voi, miten paljon olenkaan näiden vuosien aikana nähnyt! Miten täynnä tarmoa ja paloa olin, kun ensimmäistä kertaa tämän kaapin oven avasin ja ripustin vaatteeni säntillisesti henkareihin. Miten varma olinkaan, että tämä on työ, jossa viihdyn eläkeikään saakka! Miten päättäväinen silloin olinkaan, että pystyn omalla toiminnallani tuomaan muutoksia ja parannuksia hoitoalalle. Niin nuori ja naiivi. Niin palavan intohimoisesti työhönsä suhtautuva nuori aikuinen.
      Hymähdän, ja pieni hymyntapainen käväisee kasvoillani.
      Suljen oven tietäen, etten tule sitä enää koskaan avaamaan. Minun tehtäväni tällä alalla on nyt täytetty.
      -----------------------------------------------
      Tämä oli tarina eräästä loppuun palaneesta hoitajasta. Vain yhdestä, pisarasta meressä. Näitä tarinoita on lukemattomia ja tulee jatkossakin olemaan. Näitä tarinoita ei haluta kuulla tai lukea, mutta ne ovat muuttumassa hoitoalan todellisuudeksi.
      Minä en enää jaksanut jäädä odottamaan parempia aikoja. En enää jaksanut luottaa, että asiat muuttuvat - toivottavasti sinä, nuori kollegani, jaksat.
      Sinulle, päättäjä: tämä on todellisuutta hoitoalalla ja liian monen hoitajan arkipäivää. Ottakaa hätähuutomme todesta ja tarttukaa ongelmiin nyt, ennen kuin on liian myöhäistä.
      Anonyymi hoitaja
      Lue lisää...
    • Vuonna 2007 eduskuntavaaleissa kampanjoitiin ”Sari sairaanhoitaja” -teemalla, jossa lupailtiin hoitajille parempaa palkkaa. Vaalilupaukset ilmeisesti upposivat tuolloin hoitajiin. Vaalien jälkeen hoitajien etujärjestöt alkoivat vaatia vaalilupausten lunastamista. Se johti edelleen työtaisteluihin, jonka seurauksena säädettiin laki potilasturvallisuuden varmistamisesta terveydenhuollon työtaistelun aikana.
      Viimeisen vuoden aikana yhteiskunnassa on tapahtunut paljon poikkeuksellisia asioita, joita ei ole ennen koettu. Näiden tapahtumien taustalla on koronavirus, COVID-19. Alkuvuodesta 2020 valtion johdon toimesta kuitenkin vakuuteltiin, että koronavirus ei uhkaa Suomea, ja jos uhkaisikin, Suomi olisi hyvin varautunut. Tilanne oli kuitenkin toinen. Kun pandemian todettiin olevan globaali maaliskuussa 2020, Suomessa otettiin ensimmäistä kertaa maan historian aikana käyttöön valmiuslaki. Valmiuslain pykälät kohdistuivat voimakkaasti hoitohenkilökunnan oikeuksiin työaikojen ja lomien osalta, lisäten työnantajien työnjohdollisen oikeuden käyttöä etenkin terveydenhuollossa.
      Hoitoalan työntekijöiden taakka on ollut jo pitkään äärimmilleen venytetty. Työtä tehdään vähäisellä henkilöstöllä, vastuun ja haastavuuden kasvaessa entisestään. Pandemia nosti tämän kärjistetysti esille, aiheuttaen huolen omasta ja läheisien terveydestä. Terveydenhuollon ammattilaisten lomia peruttiin tai siirrettiin valmiuslain nojalla. Viimeaikaisissa kyselyissä hoitohenkilöstölle on tullut ilmi huolestuttavan suuri vastausprosentti sille, että alaa ollaan vaihtamassa tai sen vaihtamista on mietitty.
      Poikkeusaikaan sisältyy myös neuvottelukierros työehtosopimuksista. Hoitajilta vietiin kaikki mahdollisuudet työtaisteluun. Perusteluna oli terveydenhuollon kapasiteetin turvaaminen. Hoitajat saivat tyytyä selkään taputuksiin ja hienosti valaistuihin rakennuksiin. Yleinen mielipide oli, että tämä on täysin väärä aika vaatia lisää rahaa, kun koko maailma on kriisissä. Kuitenkin juuri hoitajat ovat etulinjassa hoitamassa tämän kriisin seurauksia, vaarantaen oman terveytensä. Olisi ollut eettisesti väärin lähteä työtaisteluun.
      Poikkeusolot saivat ihmiset hamstraamaan vessapaperia, ja yhtäkkiä tavallisesta kulutustuotteesta oli pulaa. Jos paperimiehet olisivat menneet lakkoon, olisiko heidän toimintansa tulkittu eettisesti vääränä, kun koneet olisivat seisoneet? Vai olisiko paperityöntekijöiden palkkoja nostettu, että saadaan koneet taas pyörimään? Tulevina sairaanhoitajina meitä huolettaa terveydenhuollon koneisto, jonka tärkeimpien osien huolto ja käyttökapasiteettin kohtuullinen käyttö on tyystin unohdettu. Osat ovat käytössä ympäri vuorokauden vuoden jokaisena päivänä. Näitä osia olemme me - hoitajat. Meidän ammattitaitoamme tulee arvostaa enemmän, kyse on yhteiskunnallisista arvovalinnoista. Ei ole yhdentekevää, kuinka meitä hoitajia kohdellaan. Meillä on oma elämä arkisine velvoitteineen, ja monella on kotona perhe. Meitä tulee myös kohdella eettisesti ja moraalisesti kestävällä tavalla.
      Diakonia-ammattikorkeakoulu
      Pieksämäki
      Sairaanhoitajaopiskelijat
      Emma Lyyra, Joonas Röppänen ja Nena Repo
      Lue lisää...
×
×
  • Luo uusi...