Minne menet, hoitotyö?

”Kone ei voi koskaan korvata hoitajaa”, kuullaan kauhunsekaisella vibratolla hoivarobottien esittelyvideoiden jälkeen. Väittävät, että hoitaja ihmisenä olisi jotenkin kokonaisvaltaisempi ja tunteellisempi kuin hoivarobotti – tai vaikkapa lääkkeenantajarobotti, ruoansyöttörobotti tai vaipanvaihtorobotti. Ehkä se ongelma onkin juuri siinä, että meillä ihmisillä on tunteet, eivätkä ne aina ole positiivisia. Robotti ei anna sen näkyä, että lapsi valvotti koko yön, aamukahvi oli kylmää, motarilla oli ruuhkaa ja että potilaan arvomaailma ja elintavat eivät kohtaa hoitajan omia. Robotti ei uraannu eikä väsy.

Hoitajia tarvitaan jatkossakin, ainakin vielä useita vuosia. Väestö ikääntyy ja sairauksien hoidot kehittyvät. Huoltosuhde kasvaa koko ajan, eli jos nykyisellä mallilla jatketaan, kohta ollaan siinä pisteessä, että täällä ei muuta tehtäisikään kuin että puolet kansasta hoitaisi ja hoivaisi sitä toista puolikasta. Jonkun pitäisi kuitenkin tehdä jotain muitakin töitä, joten näin ei voi jatkua. Siksi on turha huudella kauhuissaan, että digitalisaatio, mobiilipalvelut ja automaatit veisivät hoitajien työpaikat. Eivät ne vie, ne vain muuttavat niitä.

Sosiaali- ja terveysalalla työskentelee Suomessa lähemmäs 400 000 henkeä, joista suurin osa on luonnollisesti koulutettua hoito- ja terapiahenkilökuntaa. On ymmärrettävää, että jos haetaan säästöjä, tässä nähdään hedelmällinen maaperä tuohon. Sosiaali- ja terveyspalvelu-uudistus ei välttämättä tuota joukkoa pienennä, mutta sen tavoite on saada sillä henkilöstöllä enemmän aikaan.

”Robotti ei voi korvata hoitajien hymyä.” Mutta voisiko se korvata otsarypyn? Miettikääpä kahta tulevaisuudenkuvaa. Ensimmäisessä tulevaisuudenkuvassa elämme pidempään ja sairaukset hoidetaan tehokkaasti. Potilaat sen sijaan ovat tässä tulevaisuudenkuvassa tyhjäsivuisia lihakirjoja, joita säilöntälaitoksessa kääntelevät ja syöttävät tyypit, joiden työpaikkailmoituksessa luki ”Raavahartiainen, työtäpelkäämätön saa paikan. Aiempi kokemus ihmisistä ei tarpeen.” Mutta jospa hoivaroboteilla ja muulla teknologialla saataisiinkin mielekkyyttä niin palvelujen käyttäjille kuin tarjoajille. Toisessa tulevaisuudessa eliniän odote kasvaa samalla tapaa. Siinä moni hoito- ja terapiatyön perustoiminto on automatisoitu, mutta nyt ennen niin kiireisillä hoitajilla onkin yhtäkkiä aikaa olla potilaille läsnä?

Terveystieteiden kliinisten asiantuntijoiden kansallinen symposium järjestettiin tänä vuonna Helsingissä. Kutsuttujen listalla oli hieman vajaa 60 asiantuntijaa. Joukossa oli pohjakoulutukseltaan ainakin sairaanhoitajia, kätilöä, fysioterapeuttia ja röntgenhoitajaa. Tuo 60 on määränä naurettavan pieni, jos sitä vertaa esimerkiksi siihen, että jo sairaanhoitajia on Suomessa työelämässä laskentavasta riippuen 70 000:n hujakoilla. Mitä suuret edellä, niin toivottavasti me pienet perässä: Oli Yhdysvaltojen terveydenhuoltojärjestelmästä mitä mieltä tahansa, niin rapakon takana hoitajien asiantuntijaroolit ovat aivan eri sfääreissä kuin meillä. 

Tulevaisuus on meilläkin asiantuntijoiden maailma. Hoitotyön johtajilla ja esimiehillä on se etulinja ja organisaatio, mutta verkostojohtaminen jää asiantuntijoille. He toimivat liimana johdon ja hoito- ja terapiatyötä tekevän henkilökunnan välillä. Uusi teknologia, uudet näyttöön perustuvat käytänteet ja niiden jalkauttaminen ei saa olla etulinjajohtajan vastuulla. Hän antaa oman panoksensa mahdollistamalla toiminnan, mutta ei pysty siihen yksin. Niin kuin sellaiseen muka olisi aikaa. Kiire kiire kiire. 

Hoitotyö muuttuu siis entistä enempi erilaisiin asiantuntijarooleihin. Hoitajien vastaanotot ja itsenäisemmät toimenkuvat lisääntyvät. Toimenkuvaan ei kuulu enää halkojen hakkaamista ja hoitajan ei tarvitse olla siveellinen ja nuhteeton, vaan saa olla ihminen. Ei kaikista tule johtajia, opettajia, tutkijoita ja asiantuntijoita, mutta roolien jakautumisen rakenne muuttuu. Ei hoitotyö ole tässä mitenkään erityissuojattu ala. Kun muuallakin kone korvaa aiemmin ihmisen tekemää työvaihetta, näin käy meilläkin. Edes lääkärit eivät ole suojassa tältä kehitykseltä.

”Ihmiset eivät halua että robotti hoitaa heitä! He haluavat hoitajan kosketuksen ja tunteet!” Mistä me tiedämme, mitä ihmiset haluavat vaikkapa kymmenen vuoden päästä? Aiemmin mainitussa symposiumissa, visioimme kivunhoidon workshopissa tulevaisuutta. Miettikääpä, kuinka hoitotyötä muuttaisi iholle tai ihon alle asetettava anturi, joka luotettavasti arvioisi kehon kemikaalien perusteella potilaan kivun ja annostelisi nopeasti vaikuttavaa, sivuvaikutuksetonta kipulääkettä automaattisesti oikean määrä mittausten perusteella? Kivunhoito muuttuisi täysin – potilaan saama kipulääkitys ei olisi enää millään tapaa kiinni hoitajien tai lääkäreiden asenteista, kokemuksista tai kiireestä. Eli haluammeko me silti, että meillä pitää olla aina ja iänkaikkisesti se hoitaja tässäkin asiassa tekemässä sen päätöksen? 

Ennen kuin pääsemme ihon alle laitettaviin entsyymitason kipumittareihin, tai korvasta kivun mittaaviin pikamittareihinkaan tapahtuu varmasti jotain välivaiheita. Potilasvuoteen vieressä voisi olla integroitu kosketusnäyttö, josta painetaan hoitajakutsun sijaan kipuasteikolta numero, pahoinvointiasteikolta numero ja niin edelleen. Viesti painalluksesta menee hoitajan mobiililaitteeseen, josta ponnahtaa samalla esiin potilaan kipuprofiili ja ajantasainen lääkelista. Sovellus jopa ehdottaa hoitomuota, jonka sitten hoitaja hyväksyy tai muokaten hyväksyy. Automaattinen lääkekaappi hakee valinnan mukaiset pillerit tai valmistaa injektion, ja hoitaja vie ja annostelee sen potilaalle. Koska vielä ei oltu saatu osastolle sitä liukuhihnaa joka sen olisi vienyt.

Olisi sääli, jos hoitohenkilökunta näkisi digipalvelut, mobiilipalvelut ja automatiikan saapumisen niin sanotusti hoitajien tontille uhkana. Nähdään se mahdollisuutena: Robotit eivät vie hoitajien töitä. Verkossa (esimerkkinä Mielenterveystalo.fi) toteutettava hoito on ihan oikeaa hoitoa. Mobiilipalvelut, somekanavat ja nettiterapiat ovat hoidon siirtymistä sinne, missä ihmiset ovat. Nähdään ne mahdollisuutena toteuttaa jatkossakin hyvää hoitoa, väestön ikääntyessä ja hoitajien eläköityessä kiihtyvällä tahdilla. Älkää ikinä perustelko mitään sillä, että näin on aina pruukattu tehdä.

Provosoiden mutta rakkaudella,
Tatu Tiala
kliinisen hoitotyön asiantuntija (sh, TtM), Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiiri, Oulun yliopistollinen sairaala, Operatiivinen tulosalue, perioperatiivinen hoitotyö