Minne menet, hoitotyö?

Olet rikki.
Sen näkee
et ole kunnossa.
Vuosia juossut osaston käytävillä
selkä märkänä hiestä
kaksi riittämätöntä kättä.
Näyttelet tervettä, 
hirveät riesat niskoissa,
selkä paskana.
Olet hajalla, 
yrität korjata itsesi.
Väsynyt silmien asento.
Mulle niin rakas työkaveri. 
Kahvihuoneessa jaetut ilot ja surut.
Kun sä katselet mua.
Mulle olet puhunut kaiken,
olet väsynyt kertomiseen.
Sen näkee,
sairaus rikkoo,
rikkoo kyvyn.
Suomi tarvitsee hoitajiaan. 
Runo ja kuva: Tarja Nieminen, sairaanhoitaja, runoilija ja kuvataideopiskelija.

Minä olen hoitaja. Minä olen viimeiset 20v tehnyt töitä ja huolehtinut muista. Asukkaat ja heidän vointinsa on aina ollut minulle tärkeää. Haluan tehdä työni hyvin, haluan että kaikki ympärilläni olevat voisivat mahdollisimman hyvin. Unohdan usein itseni, kun murehdin muita.
Sitten tuli se päivä, jolloin minä murruin ja uuvuin. Niin totaalisesti, että en enää kyennyt töihin. Sairaslomaa sairasloman perään. Ympärillä ihmisiä, jotka tasapainottelevat omankin vointinsa kanssa. Useimmat heistäkin hoitajia. Sekin kertoo jo jostakin. Se kertoo meidän työmme kääntöpuolesta, kun hoitaja ei jaksa enää hoitaa.
Lyhyt sairaslomapätkä kerrallaan ja lopulta kokeilin mennä töihin. Meni viikkoja ja meni kuukausia. Lopulta tuli uusi ja korkeampi tiputus. En enää jaksanutkaan ja olin taas syvemmällä kuopassa, niin syvällä että en meinannut päästä sieltä poiskaan. Uupumusta ja vaikeaa masennusta. Elämää jaksamisen reunalla päivästä toiseen. Rämpimistä ja sinnittelyä. Lopulta tuli sen sinnittelyn kovin kolahdus. Lähete suljetulle osastolle, pakkohoitoon. Niin totaalinen oli minun väsymys.
Väsymys oli niin kova, että lopulta en nukkunut. Unettomuus, lääkkeet ja uupumus, veivät minut hoitajan, psykoosin vuoksi hoidettavaksi suljetulle osastolle. Onko meidän hoitajien kohtalo todella näin kivikkoinen, vai voisiko näihin asioihin kiinnittää enemmän huomiota jo siellä työpaikalla. On karua joutua suljetulle osastolle. Pelkästään työ ei ollut se mikä minut sinne pohjalle vei, mutta kaikilla meillä on se omakin historia, ja silti me sinnittelemme viimeiseen asti hoitaen muita. Vielä kun joku ajoissa hoitaisi meitäkin.
Tästä kokemuksesta alkoikin sitten murtuneen mielen muistelmat...

Uupumus, väsymys, masennus, ahdistus. Siitä on tehty minun ja monen muun hoitoalan ihmisen arki tällä hetkellä. Monet myös kysyvät, miltä se uupumus tuntuu? Miltä masennus tuntuu? Ja mistä sen tietää ja tunnistaa? Minäpä kerron yhden esimerkin..
Uupumus, ainakin omalta osalta alkoi sillä, että töissä ei ollutkaan enää hyvä olla. Tuntui, että kaikki, koko talon työt kaatuvat vain ja ainoastaan minun niskaani. Ihan kuin muita ei enää olisi kiinnostanut asukkaiden hyvinvointi, tai turvallisuus. Pienet asiat kasautuivat ja isot asiat kasautuivat myös. Mikään ei hoitunut, oli paljon sairauslomia ja useita irtisanoutumisia tuli myös ajan saatossa. Oli opiskelijoita ja eläkeläisiä. Koulutettuja ja kouluttamattomia. Asiat alkoivat menemään huonoon suuntaan, tuli virheitä ja asioita jäi tekemättä, koska oli niin kiire ja niin kova vastuu sillä, joka lääkevuorossa kulloinkin oli. Kohtuuton vastuu jatkuvasti. Tuntui, että tukehtuu, kun piti työpaikan ovesta astua sisään ja todeta, että jaahas, taas mennään vajaalla. Taas olen lääkevastuussa ja taas olen ainut jolla ylipäänsä on koulutusta...
Työstä tuli pakkomielle, sitä ajatteli päivin ja sitä ajatteli öisin. Uni ei tullut. Ja jos uni tuli, se katkesi tai lyheni aivan olemattomaksi. Yöt kului enemmän valvoen kuin nukkuen. Työasiat tulivat väkisin jopa uniin, edes nukkuessa ei päässyt eroon niistä. Jatkuvasti oli tunne, että oli tehnyt jotakin väärin tai jättänyt tekemättä jotakin, mitä olisi pitänyt ehdottomasti tehdä. Työvuorot kuluivat rämpien vuorosta toiseen. Päivä päivältä tuntui joka kerta vain enempi siltä, että langat eivät pysy käsissä. Tuntui siltä, kuin ei olisi osannut tehdä enää työtä jota oli tehnyt jo 20v. Tuntui, että joka päivä oli vain enempi epävarma kaikesta.
Lopulta ajauduimme töissä siihen pisteeseen, että moni alkoi uupua. Me kirjaimellisesti itkimme siellä vuoron perään, kun kaikki kaatui päälle. Omaiset olivat pahoillaan, kun hoidon taso laski. He moittivat meidät. Me itkimme jopa esimiehellemme, koska podimme niin huonoa omaatuntoa kaikesta. Esimies ymmärsi ja lohdutti. Jakoi sairauslomia, otti kaikenlaisia sijaisia. Hän vastaanotti omaisten valituksia ja kertoi ne meille. Koska taas oli jotain tehty väärin tai jätetty tekemättä. Hän ei ymmärtänyt, että kukaan ei enää jaksa..
Sitten tuli kevät. Ja loputkin voimat olivat tiessään. Enää ei osannut muuta kuin itkeä. Työpäivät tuntuivat niin raskailta, että ei jaksanut enää mitään. Se vei kaikki viimeisetkin voimat. Pelkkä työpaikan ajattelu, alkoi aiheuttaa paniikkikohtuksia. Silloin tuli viimein levon aika. Kotiin jäädessä sitä mietti, että onko mikään työ tämän arvoista. Onko toisten ihmisten hyvinvointi niin tärkeää, että haluaa itse voida huonosti.. onko yksikään työpaikka sen arvoinen, että siellä kannattaa rikkoa itsensä näin totaalisesti. Tällä hetkellä olen väsynyt, mutta vihainen. Vihainen, ettei kukaan kuunnellut meidän avunpyyntöjä ajoissa. Ei missään pitäisi joutua niin koville, että ne tunnollisimmat ja eniten työtä sydämellään tekevät hoitajat ajetaan lojaaliutensa takia tuohon pisteeseen. Se on väärin hoitajia kohtaan ja se on väärin asukkaita kohtaan. Heidän takia, me itsemme rikoimme. Heidän hyvinvointi oli tärkeämpää kuin omamme. Nyt se kuppi kuitenkin täytyy kääntää toisinpäin, jotta heillä olisi jatkossakin hoitajia jotka heistä oikeasti välittävät.. tietäisipä vain, mistä löytyisi ratkaisuja?
Omalta kohdalta luulen, että hoitotyö on tauolla nyt pitkään, ellei jopa pysyvästi. Se on työnä todella palkitsevaa ja antoisaa. Ihmisten kohtaaminen ja auttaminen on lähellä sydäntäni. Ehkäpä jopa liian lähellä. Sillä se myös syö ja vie voimat. Yrittää antaa kaikkensa ja tehdä kaikkensa. Yrittää, että muutkin tekisivät. Ihmiset ovat tärkeitä ja arvokkaita, ja heitä pitäisi kohdella sen mukaisesti. En vain tiedä missä siihen olisi tarpeeksi resursseja. Tämän hetken masennus, ahdistus ja uupumus on seurausta työstä ja varmasti myös pohjalla vaikuttavat muutkin elämän tapahtumat. Silti, eniten olen vihainen työlle ja työpaikalleni. Se on se mikä minut tähän lopullisesti sysäsi. Ehkä jos avunpyyntöjä olisi ajoissa kuunneltu, olisi tuolla kentällä monta sydämellä työtä tekevää hoitajaa enempi. Nyt he ovat kuitenkin poissa sieltä. Omissa kodeissaan, pelkäämässä onko heistä enää ikinä tätä tai muutakaan työtä tekemään. Ikuisesti haavoittuneina. Oliko se kaiken tuon arvoista... 

Suljen 5-vuotiaan lapsen syliini, silitän hiuksia hellästi. Taistelen kyyneliä vastaan miettiessäni, miten pystyn lapselle sanomaan, että tänäkin iltana isi lukee iltasadun ja peittelee nukkumaan. Ja että aamulla äiti on vielä matkalla töistä kotiin, kun on lähdettävä päiväkotiin. Lapsen pettynyt katse ja painunut pää ovat kamalinta, mitä tiedän.
Päiväunet ennen yövuoroa. Levotonta pyörimistä. Pitäisi pystyä rauhoittumaan, kun siihen on nyt järjestetty tilaisuus. Mitenhän se kolmoshuoneen potilas voi? Onkohan ne saaneet sijaisen sairastuneelle yökkökaverille? Onkohan osasto taas tupaten täynnä?
Töissä Mirja kertoo, että lähtee opiskelemaan toista alaa sopimuksensa loputtua. On kuulemma hänkin väsynyt, uupumuksen partaalla. Samaa ovat sanoneet Heikki, Anna ja Paula.
Paikoin eläköityvä Marjatta hymähtää, ja kannustaa nuorempaa kollegaansa pakenemaan alalta, kun vielä voi. Marjatta on kolmas eläköityjä osastollani vuoden sisään.
Raportin lukeminen jää kesken, koska iltavuorolainen alkaa oksentaa ja lähteekin pian kotiin. Jospa yöllä olisi aikaa lukea. Toivottavasti ei ole tarttuvaa.
Silitän elämää nähnyttä, kylmenevää poskea. Saattelen lähtijän, toivotan hyvää matkaa. Avaan potilashuoneen ikkunan, jotta "ei jää kummittelemaan." Lähtijän kasvot ovat levolliset, viimeinkin hän on saanut rauhan.
Exitus-setit ovat loppuneet. Lähtijä peitetään lakanalla, johon vain vaivoin mahtuvat 3 taitosta symboloimaan isää, poikaa ja pyhää henkeä. Led-kynttilä valaisee hämärän huoneen pöytää, kukkia vainajan rinnan päälle ei säästösyistä ole laittaa.
Suljen oven perässäni. Väsyneelle omaishoitaja-puolisolle ilmoitetaan vasta aamulla.
Kävelen rivakasti 10-huoneeseen, vaikka tämä on jo seitsemäs hoitajakutsu huoneesta lyhyen ajan sisään. Tälläkin kertaa olen ystävällinen ja pyrin luomaan turvaa sota-aikaan kadonneelle muistisairaalle. Silitän, hyräilen. Kaikki on hyvin, olette turvassa täällä sairaalassa.
Neloshuoneeseen täytyisi viedä lisää kipulääkettä, mutta kasissa on vaikea hengenahdistuskohtaus. Rintakipuakin on, menee reagoimattomaksi. Siirtyy teholle.
Kakkoshuoneen potilas on korvista varpaisiin asti ulosteessa. Selkääni vihlaisee, kun kääntelemme kahdestaan koko sängyn levyistä vuodepotilasta. Potilas on pahoillaan aiheuttamastaan vaivasta, mutta kiitollinen kun puolen tunnin kuluttua saa jatkaa uniaan puhtaana.
Ranteeseeni tartutaan kipeästi. Älä jätä minua yksin, pelottaa olla vieraassa paikassa. Syöpädiagnoosi, kuolemantuomio. Hätä omasta tilasta.
Ai niin, se neloshuoneen kipulääke.
Valitettavasti en voi purkaa lääkärin asettamaa nesterajoitusta, sillä se pahentaisi sydämesi vajaatoimintaa.
Olen ammattitaidon, huora, lääkärin pikku apulainen. Ammattitaidoton paska.  Onnistun vain vaivoin väistämään ohi lentävän vesilasin, mutta työpaitani kastuu roiskeista.
Kolme kertaa lämmitetty, kesken jäänyt ruoka. Neljättä kertaa en enää viitsi. Kaadan itselleni kupin kahvia. Vielä viisi tuntia. Otan kahvin kanssa särkylääkettä, kofeiini tehostaa parasetamolin vaikutusta. Päänsärystä on tullut uusi normaali.
Yhden päivän vapaa menee toipuessa, unenomaisessa horroksessa. Olen liian väsynyt nukkuakseni. Pyykkivuori kasvaa, lapsen synttäritkin pitäisi järjestää huomiselle. Anoppi soitteli, ettei ole näkynyt viime aikoina. Töistä soitetaan, pääsenkö mitenkään iltavuoroon. Vatsatauti jyllää osastolla.
Onneksi voin vedota lastenhoidollisiin syihin.
Herätyskellon läpitunkeva pirinä herättää minut horroksestani. Ei vielä, en jaksa! Purskahdan lohduttamaan itkuun, johon myös mieheni herää. Jokin raastaa minua syvältä ja tuntuu, etten saa henkeä. Mieheni vetää minut kainaloonsa ja yrittää saada minua rauhoittumaan. Minä itken, enkä enää tiedä miten lopettaa. Jokin sisälläni on särkynyt.
Työterveyshuollon lääkäri on ymmärtäväinen. Hän pyytää saada nähdä työvuorolistani, jota sitten päivittelee. Hän kuuntelee, kysyy tarkentavia kysymyksiä ja sitten taas kuuntelee.
Sinä urhea pieni ihminen, nyt sinun ei enää tarvitse venyä ja jaksaa. Kirjoitan sinulle sairaslomaa ja reseptin nukahtamislääkkeeseen, jotta pääset lepäämään. Kärsit univajeesta ja kroonistuneesta päänsärystä.
En voi. En pysty tuottamaan pettymystä töissä, ajamaan osastoa entistäkin tukalampaan tilanteeseen. Mitä työkaveritkin ajattelevat, esimiehestä puhumattakaan! Mistä tilalleni saadaan sijainen? Ei mistään.
Nostan katseeni, lääkärin silmät katsovat minua määrätietoisen päättäväisesti. Ymmärrän, että joku toinen on nyt päättänyt puolestani, minun ei tarvitse enää jaksaa. Itken lisää, tällä kertaa kiitollisuutta ja helpotusta.
Vuorokauden kuluttua tästä hetkestä olen tehnyt päätökseni.
Viiden viikon kuluttua astelen työpaikan kahvihuoneesta pukukaapille. Olen ilmeetön ja tyhjä, kuin unessa. Pukuhuone nro 15. Ovi aukeaa tutusti kirahtaen, jonkun olisi pitänyt rasvata saranat jo aikoja sitten. Pukukaappi, toinen vasemmalta. Avaan sen, viimeistä kertaa. Kaapin oven sisäpuolelta minua katsovat lapseni nauravaiset silmät. Onnellinen rakastunut hääpari 10 vuotta sitten, sekä perheemme karvalapsi tonttuasussaan. Revin kuvat irti, joku seuraava ripustakoon omansa.
Hetken kuluttua kaappi on tyhjä. Katson sitä hetken ja muistot vuosien varrelta tulvivat pintaan. Voi, miten paljon olenkaan näiden vuosien aikana nähnyt! Miten täynnä tarmoa ja paloa olin, kun ensimmäistä kertaa tämän kaapin oven avasin ja ripustin vaatteeni säntillisesti henkareihin. Miten varma olinkaan, että tämä on työ, jossa viihdyn eläkeikään saakka! Miten päättäväinen silloin olinkaan, että pystyn omalla toiminnallani tuomaan muutoksia ja parannuksia hoitoalalle. Niin nuori ja naiivi. Niin palavan intohimoisesti työhönsä suhtautuva nuori aikuinen.
Hymähdän, ja pieni hymyntapainen käväisee kasvoillani.
Suljen oven tietäen, etten tule sitä enää koskaan avaamaan. Minun tehtäväni tällä alalla on nyt täytetty.
-----------------------------------------------
Tämä oli tarina eräästä loppuun palaneesta hoitajasta. Vain yhdestä, pisarasta meressä. Näitä tarinoita on lukemattomia ja tulee jatkossakin olemaan. Näitä tarinoita ei haluta kuulla tai lukea, mutta ne ovat muuttumassa hoitoalan todellisuudeksi.
Minä en enää jaksanut jäädä odottamaan parempia aikoja. En enää jaksanut luottaa, että asiat muuttuvat - toivottavasti sinä, nuori kollegani, jaksat.
Sinulle, päättäjä: tämä on todellisuutta hoitoalalla ja liian monen hoitajan arkipäivää. Ottakaa hätähuutomme todesta ja tarttukaa ongelmiin nyt, ennen kuin on liian myöhäistä.
Anonyymi hoitaja

Vuonna 2007 eduskuntavaaleissa kampanjoitiin ”Sari sairaanhoitaja” -teemalla, jossa lupailtiin hoitajille parempaa palkkaa. Vaalilupaukset ilmeisesti upposivat tuolloin hoitajiin. Vaalien jälkeen hoitajien etujärjestöt alkoivat vaatia vaalilupausten lunastamista. Se johti edelleen työtaisteluihin, jonka seurauksena säädettiin laki potilasturvallisuuden varmistamisesta terveydenhuollon työtaistelun aikana.
Viimeisen vuoden aikana yhteiskunnassa on tapahtunut paljon poikkeuksellisia asioita, joita ei ole ennen koettu. Näiden tapahtumien taustalla on koronavirus, COVID-19. Alkuvuodesta 2020 valtion johdon toimesta kuitenkin vakuuteltiin, että koronavirus ei uhkaa Suomea, ja jos uhkaisikin, Suomi olisi hyvin varautunut. Tilanne oli kuitenkin toinen. Kun pandemian todettiin olevan globaali maaliskuussa 2020, Suomessa otettiin ensimmäistä kertaa maan historian aikana käyttöön valmiuslaki. Valmiuslain pykälät kohdistuivat voimakkaasti hoitohenkilökunnan oikeuksiin työaikojen ja lomien osalta, lisäten työnantajien työnjohdollisen oikeuden käyttöä etenkin terveydenhuollossa.
Hoitoalan työntekijöiden taakka on ollut jo pitkään äärimmilleen venytetty. Työtä tehdään vähäisellä henkilöstöllä, vastuun ja haastavuuden kasvaessa entisestään. Pandemia nosti tämän kärjistetysti esille, aiheuttaen huolen omasta ja läheisien terveydestä. Terveydenhuollon ammattilaisten lomia peruttiin tai siirrettiin valmiuslain nojalla. Viimeaikaisissa kyselyissä hoitohenkilöstölle on tullut ilmi huolestuttavan suuri vastausprosentti sille, että alaa ollaan vaihtamassa tai sen vaihtamista on mietitty.
Poikkeusaikaan sisältyy myös neuvottelukierros työehtosopimuksista. Hoitajilta vietiin kaikki mahdollisuudet työtaisteluun. Perusteluna oli terveydenhuollon kapasiteetin turvaaminen. Hoitajat saivat tyytyä selkään taputuksiin ja hienosti valaistuihin rakennuksiin. Yleinen mielipide oli, että tämä on täysin väärä aika vaatia lisää rahaa, kun koko maailma on kriisissä. Kuitenkin juuri hoitajat ovat etulinjassa hoitamassa tämän kriisin seurauksia, vaarantaen oman terveytensä. Olisi ollut eettisesti väärin lähteä työtaisteluun.
Poikkeusolot saivat ihmiset hamstraamaan vessapaperia, ja yhtäkkiä tavallisesta kulutustuotteesta oli pulaa. Jos paperimiehet olisivat menneet lakkoon, olisiko heidän toimintansa tulkittu eettisesti vääränä, kun koneet olisivat seisoneet? Vai olisiko paperityöntekijöiden palkkoja nostettu, että saadaan koneet taas pyörimään? Tulevina sairaanhoitajina meitä huolettaa terveydenhuollon koneisto, jonka tärkeimpien osien huolto ja käyttökapasiteettin kohtuullinen käyttö on tyystin unohdettu. Osat ovat käytössä ympäri vuorokauden vuoden jokaisena päivänä. Näitä osia olemme me - hoitajat. Meidän ammattitaitoamme tulee arvostaa enemmän, kyse on yhteiskunnallisista arvovalinnoista. Ei ole yhdentekevää, kuinka meitä hoitajia kohdellaan. Meillä on oma elämä arkisine velvoitteineen, ja monella on kotona perhe. Meitä tulee myös kohdella eettisesti ja moraalisesti kestävällä tavalla.
Diakonia-ammattikorkeakoulu
Pieksämäki
Sairaanhoitajaopiskelijat
Emma Lyyra, Joonas Röppänen ja Nena Repo