Jump to content
MAINOS

Kun hoitaja ei enää jaksa


Martta-Sofia
 Jaa

Kuvituskuva. Asukkaiden nimet kirjoituksessa muutettu yksityisyyden suojaamiseksi.

Olen hoitaja. Herään aamulla viideltä. Keitän kahvit, puen, vien lapset hoitoon ja juoksen töihin. 

Avatessani työpaikan oven varttia vaille seitsemän, nenääni tulvahtaa yökön leipomien pipareiden ja asukkaiden ulosteen tuoksu. Asukkaat ovat muistisairaita, osalla vatsa toimii usein läpi yön. 

Kun olen vaihtanut työvaatteet, jotka kuuluu tietenkin vaihtaa omalla ajalla, ettei työaikaa kulu hukkaan, riennän raportille. Siihen on varattu kymmenen minuuttia, sillä Keijo-Kalevilla on lääkkeenanto joka aamu samaan aikaan, eikä hän tietenkään tahtoisi niitä ottaa. Hoitajana puhun kun Runeberg että Keijo-Kalevi ne ottaisi, lahjon suklaallakin, ja saan kuin saankin hänet pienet pillerinsä ottamaan, kunnes huomaan aamukahvin jälkeen, että ne samat tabletit löytyvät ruokasalin kukkaruukusta.

Noh, aamupäivän riennän huoneesta toiseen. Joka huoneessa sama rumba, ainoastaan tanssipari vaihtuu. Vaipan vaihto, alapesut, sängyn siivous, pukeminen. Riina-Inkerin kanssa kaikki sujuu hienosti kunhan vain muistaa kehua häntä kauniiksi ja laittaa rusetin hiuksiinsa. Taisto-Olli taas ei ole samaa maata. Hän ei ymmärrä mitä hoitaja on tekemässä, eikä puhe mene perille: Taisto-Ollia pelottaa. Hän potkii, puree, sylkee, pissaa päälle. Avainnauhaa ei saa pitää kaulassa hänen huoneessaan, ettei hän kurista.

Vieno-Lemmikki taas on siinä uskossa ettei hän ole sairas ollenkaan, vaikka on viisi vuotta hoitokodissa asukkaana ollut. Hänen mielestään hän tuli eilen, ja on hyvin tuohtunut kun yritän kertoa hänelle, ettei hän ole viikkoon käynyt suihkussa.

– Tulin eilen ja kävin suihkussa juuri ennen kuin lähdin kotoa, hän sanoo joka päivä. Minkäs teet? Haastavaa, eikö? 

Ruokailutilanteet saavat joskus miettimään, että olisiko helpompaa päiväkodissa tämä työ. Yksi sylkee kaiken lattialle, joku hotkii niin että on tukehtua. Lähes kaikki yrittävät piilottaa pillerit, ja aina on joku joka ei tahdo syödä. Ei millään, ei mitään, ei ikinä. Ja taas saat puhua kuin Runeberg konsanaan ja käyttää oman ruokatuntisi maanitteluun saadaksesi lopputulemana vain täyden lautasellisen ruokaa kaadettavaksi roskiin.

Kun ruuan jälkeen on kuivituskierros tehty, täytyy yrittää jotain kirjata potilastietojärjestelmään. Kuka söi, kuka ei, kenen kakka olikin mustaa tänään. Kuka oksensi ja kuka löi hoitajaa. Mikä se oli se turvallisuusilmoitus.. Vaan kun yritän sitä etsiä, saapuvat Vieno-Lemmikin tytär ja kummipoika vierailulle. Tuhat vihaista silmäystä minuun ja moitteet, että istun täällä yksin enkä ole hoivaamassa heidän lähimmäistään. Kovasti pahoitellen lähden näyttämään heille heidän Vieno-lemmikkiään, vain että he voivat todeta rakkaimpansa nukkuvan päiväunia. 

– Ei täällä kovin hyvä hoito voi olla, kun hoitaja istuu kansliassa, kuulen heidän nurisevan kun käännän selkäni lähteäkseni.

Poistun huoneesta toivottaen mukavaa iltapäivää ja käännän pahat sanat sivuun. Minulla ei niille ole aikaa, sillä aamuvuoroon kuuluu myös siivousta ja minun vastuualueenani on tänään keittiö. Siivoan siis asukkaiden päiväunihetken ajan keittiötä.

Kun lähden työstä, haen lapset, käyn kaupassa ja suuntaan kotiin tekemään ruokaa. Ravintolaan ei hoitajan palkalla ole varaa. Kun lapset ovat nukkumassa, kuulen kymppiuutisista miten hoitajamitoitusta pienennetään ja lomarahat otetaan pois. 

Normipäivä

Kuvailemani hoitajan päivä oli normaali, ilman kuolemia, sairasteluita tai tapaturmia. Olin yksin vastuussa kahdeksasta täysin muistisairaasta ihmisestä. Toisia hoitajia toki oli talossa myös mutta vastuussa toisista asiakkaista. Jos siihen olisi sattunut esimerkiksi yhden asukkaan kaatuminen pahasti, olisin ollut pulassa. Hoidin nyt vain perustarpeet: hygienian ja ruuan. Minulla ei ollut aikaa pitää kädestä tai lukea päivän uutisia asukkaille. Ja tästä vielä pienennetään.

Minulle riitti

Itse tässä kohtaa tein valinnan: lopetan, kun en vielä ole kiireessä tehnyt hoitovirhettä. Lopetan kun kaikki on vielä sisälläni kunnossa. Lopetin, vaihdoin kaupalliselle alalle. Sain mielenrauhan, kiireettömyyden ja saman palkan. Kutsumusta en nykyisestä ammatistani löydä, mutta en halua olla tekemässä sydäntä vaativaa työtä kello kaulassa. 

Voin nyt elää omaa elämääni. Minun ei tarvitse olla olemassa ainoastaan työtä tehdäkseni. 

P.s. Ja meidän työpaikassa oli vielä hyvä hoitajamitoitus. Monessa paikassa yhden hoitajan vastuulla on paljon enemmän.

Martta-Sofia

 Jaa

MAINOS

Keskustelu

Recommended Comments

Itsekin olen tuore (n.1kk sitten) alanvaihtaja. Haluan tehdä työni hyvin mutta realiteetit tulee vastaan ja hoivakodissakin joutuu välillä tekemään yksin 15 asukkaan hoivan kun sijaista ei saa. Ja hoitaja ei todellakaan ole enää hoitaja, hän on monitoimihenkilö. Ruuanvalmistus, jako, syöttäminen, tiskaaminen, pyykkihuolto, siivoukset, pihatyöt ja monet muut tehtävät pitäisi hoitaa mummojen ja vaarien lisäksi samassa ajassa. Pääasiassa keskityin vain perushoivaan, lääkkeiden antoon ja ravitsemukseen, kaikki muut työt sai jäädä tekemättä tai teki jos hiukan jäi aikaa mutta taukoja työssä ei enää ollut. Kun muutenkin oli pitkät päivät viikonloppuna niin se oli 100% työtä vuorotta 7-21. Vajaa 20v alalla riitti ja nyt kesällä tuli mitta täyteen ja vaihdoin alaa. Nyt ainakin on selkeä työaika ja ylitöihin voi tarvittaessa jäädä, mutta se ei ole "pakottavaa" kuten usein hoitoalalla oli. Eikä töitä tarvitse enää mielessään tuoda kotiin mukanaan. 

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

22 vuotta vanhusten hoitoa ja aktiivisesti etsin muita vaihtoehtoja. Vaikka en sairaslomilla ollutkaan, en tule jaksamaan henkisesti enkä fyysisesti tällä alalla eläkeikään. Haluan tehdä työni inhimillisesti mutta haluan myös, että aikaa jää myös perheelleni. Työpäivän jälkeen olen niin poikki, että en jaksaisi mitään. En edes huolehtia omasta kunnostani. Ei kai tämä elämä voi olla pelkkää työtä? Eihän?

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Olin alanvaihtaja valmistuessani lähihoitajaksi. Pakoon loppuun vuodessa, uuvuin työhöni. En enää löytänyt sitä omaa kutsumusta no työstäni. Nyt pitkällä sairauslomalla ja toivottavasti kuntoudun  vielä työ-elämään.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Vieras: Pettynyt ja väsynyt

Lähetetty

Nyt 10 vuotta alalla olleena totean että tämä alkaa olla kaiken loppua. 28 vuotias nainen, LÄHIHoitaja.
Mitä kaikkea se hoitaja nimike pitääkään sisällään. Uskomaton määrä erilaista työtä; perushoitotyön lisäksi(suihku,hampaidenpesu,parranajo,tuseeraminen,alapääpesut, pukeminen, harjaaminen...kaikke mitä voit kuvitella ihmisen yleisessä perus päivän rutiineissa olevan mitä ei pysty enää itse tekemään) siivoat, laitat ruokaa, ulkoilet, järjestät tiloja, kirjaat koneelle kaiken tietosi päivästä. Mutta myös ”Martta kuoli nyt eikä sillä ole omaisia eli hoitajien täytyy tyhjentää kaksio ja viedä tavarat pois sillä tilalle on tulossa jo uusi”. Ei tällaisia edes ajatella että me todella oikeasti tehdään tätä kaiken sen työn päälle mitä me ollaan jo päivä painettu ilman kokonaista ruokataukoa. Ollaan viel muuttomiehiäkin. Eikä nämä koskaan näy missään kun ei hoitotyötä pysty kunnolla rajaamaan mitä se on ja mitä siihen kuuluu. Kun ihminen on lähtenyt hoito alalle niin oletus on se että kyllähän se ihminen auttaa oli hätä mikä tahansa ja joustaa loputtomiin. Tämähän siis on yksi pieni asia mikä tulee vaan mieleen että tässä 10 vuoden aikana on ehtinyt kaikenlaista ”ylimääräistä” touhottaa asukkaiden vuoksi. 
Miksei näihin tilanteisiin varata sitten lisää henkilökuntaa ? No siksi kun sitä ei ole nytkään tarpeeksi. Ei saada ottaa sijaisia ja jos puutoksiakin niin silti vaan vedetään pienellä määrällä jatkuvalla syötöllä miltei joka paikassa. Jos aamussa pitäisi olla viisi niin sielä on useimmiten kolme kuin viisi. 

Useassa firmassa ja myös kaupungilla työskennelleenä voin sanoa että johtaminen on täysin ala-arvoista ja ammattitaidotonta useissa paikoissa. Raha Raha puhuu niin kovaa että ihmiset jotka alun perin tarkoitusperistään varmaan olivat sitä mieltä että tekevät hyvää työtä hoito alalla johto tehtävissä, ovat menettäneet kaiken sen ihmisyyden mikä oli. Vain sen vuoksi että painostus heille on jo niin suuri. Olen itse saanut osakseni syrjintää / jopa pelottelua ja haukkuja kun olen yrittänyt keskustella asioista niiden oikeilla nimillä ja kyseenalaistaa johtajien toimintaa. Esimiesten kommentteja: ”oletkohan sä uupunut, väsynyt työhösi” kun yritän kysyä miksei meiltä ole Asukasta poistettu talosta josta pääsee suoraa autotielle ovesta ulos ja on monta kertaa päivässä ulkona tiellä ilman kenkiä , täysin muistamaton. 
Ja tätä on jatkunut jo kuukausia. Mutta ei kuulemma tehdä siirtoja muualle sillä se olisi talolle tappiota. 
Tai toinen mikä muistuu Myös mieleeni ”älkää alottako, ’ mä en jaksa enää kuunnella” kun yritämme kysyä työyhteisön kanssa miksei työvuoroihin saada tarpeeksi väkeä mitä talossa pitäisi olla minimi miehityksenä. Eikö tätä oikeesti kukaan valvo ? Listoilta löytyy nimiä jotka eivät ole työssä oikeasti edes. 
Sekä hoiva avustajia käytetään hyväksi monessa talossa täysin lähihoitajana. 

Asukas siirrot on käsittämättömiä; talossa missä asuu esim kasa päin pyörätuolissa istuvia jotka luultavasti kuolisivat yön aikana tulipalossa kun talossa ei ole yövalvontaa. 
 Röyhkeästi vain sanotaan että ” ei ole nyt vaihtoehtoja kun talo on saatava täyteen keinolla millä Hyvänsä. 

Hoitaja kohtaa työssään väkivaltaa hyvin usein. 
Puremista, lyömistä,potkimista,räkimistä.. 

Hoitajia käytetään myös hyväksi nykyään yksityisillä enemmän käyttämällä Ohjaaja nimikettä mikä on sama kun lähihoitajan työ mutta vain pienemmällä palkalla samaa hommaa. kÄsIttämätöntä !!!!!!!!!! 

Onko ihme et alkaa menemään hermo tähän koko alaan ha varsinkin yksityisen puolen johtamispuoleen. Ketään sielä ei oikeasti kiinnosta. Korulauseita. 
Yhä useampi on poistunut alalta kokonaan ja niin aion tehdä minäkin. 
Kiitos ja anteeksi. 
En pysty enää olemaan osallisena sellaista hoitoa mikä nykyään Suomessa on. 

 

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Vieras: Väsynyt ikuiseen kiireese

Lähetetty

Tuo kuulosti kovin tutulta. Kiitosta ei saa mistään. Kiire on jokapäiväinen, esimiehet vaatii toimintahetkiä , lehden lukua ja ulkoilua MUTTA MISSÄ VÄLISSÄ??? Alaa olen ajatellut minäkin vaihtaa tätä tehnyt 18 vuotta.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Täälläkin yx alanvaihtaja, vuosi sitten tuli toppi hoitotyöhön. Rupes riittään potkut, lyönnit, räkimiset, huorittelut ym... Ja riittämättömyyden tunne. Nyt rauhallinen oma työ ja itsemäärääminen työajoista.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Vieras: Hoitaja isolla hoolla

Lähetetty

Onneksi on hoitajia jotka tekevät vanhusten parissa töitä koska teitä alanvaihtajia väsyneitä hoitajia tuntuu riittävän. Onneksi on myös alanvaihtoa toisinpäin. It alan tilanne muutama vuosi sitten teki Nokialta työttömiä, moni on nykyään lähihoitajia. Vanhukset ovat kuitenkin syyttömiä tilanteeseen, mutta joutuvat tilanteiden uhreiksi. Kun sijaista ei saada sairaslomalla (syyt tiedetään) olijan tilalle, toki töissäolevat joutuvat tekemään poissaolijan edestä töitä mutta kohde on vanhus, syytön, puolustuskyvytön, jonka hoidosta tingitään mutkat suoriksi että ehditään kaikki tehtävät tekemään työvuoron aikana. 

Alalla ei kannata jatkaa jos se ei tunnu enää antavan tai ei selviä nykyrattaiden vauhdissa. Työ vie suurimman osan elämämme ajasta, oletteko ajatelleet. on muitakin viahotehtoja. Itse nautin suunnattomasti työstäni vanhusten parissa. Jos työvuoron jälkeen olen fyysisesti väsynyt, olen henkisesti virkeä päivän hetkistä vanhusten kanssa, vaikka siellä suihkutilanteessa, vaipanvaihdossa jne. Käytän vanhuksia sumeilematta hyväkseni, imen heistä voimaa kuuntelemalla ja tuntemalla, ammennan itselleni kunnioitusta heitä kohtaan heidän elämänkaaren ja kokemuksien kautta, vuosikymmenien elämänkokemuksien. Halaan ja tulen halatuksi. Jaksaa. 

 

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Itse olen/olin nuori hoitajan alku joka tunsi olevansa juuri oikealla alalla, oikealla osastolla tekemässä juuri sitä mikä motivoi ja inspiroi. Työnantaja pakon/hoitajan pulan takia koulutti minua niin, että osaamiseni karttui nopeasti ja kehityin. Tämä ei haitannut minua vaan otin tämän positiivisena haasteena. Vaihdoin kuitenkin kuukausi sitten alaa IT-puolelle. Kaverit, perheenjäsenet jopa kollegat ihmettelivät, että mistä näin yllättävä päätös ihmiseltä, joka tuntui viihtyvän työssään. Tähän oli yksinkertainen harmittava syy. Pelosta. Pelkäsin usein, että huonon hoitajamitoituksen takia tapahtuu joku päivä virhe, joka maksaa jollekin pahimmassa tapauksessa hengen ja pilaa samalla minun loppuelämäni, kun joudun elämään tämän syyllisyyden kanssa. Johdolle on usein mainittu huonosta tilanteesta, mutta asialle ei olla tehty mitään.

Osasto menetti motivoituneen, osaavan hoitajan hoitaja. Osastolla on pitkä perehdytysaika ja uuden hoitajan perehdyttäminen osaavaksi itsenäiseksi hoitajaksi vie vähintään vuoden. Myös se syö osaston osaamista ja hoitajien jaksamista osastolla, kun vaihtuvuus on suurta ja kokoajan saa olla perehdyttämässä uutta väkeä, tietäen että heistä kaikki ei tule jäämään. Myös hoidontaso laskee, kun osastolla on paljon uusia hoitajia.

Osasto jolta lähdin ei ole sieltä pahimmasta päästä, mutta olin itsekäs ja en halunnut elää pelossa. Nyt olen työssä, jossa mahtavat työkaverit, hyvä palkka, hyvät edut, ei kiky tunnu, mutta itse työ on ihan ok. Kyllä välillä mietin, että teinkö virheen. Sitten käyn tekemässä yhden keikkavuoron ja totean, että ei ratkaisu oli oikea. Olen onnellisempi näin.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Jos se oma työ on kamalaa niin menkää ja tehkää jotain muuta. Ei kannata pilata päiviään tekemällä sellaista, mikä vit**aa koko ajan. 

Mun on vaikea ymmärtää miksi joku jumittuu tekemään jotain täysin vastenmielistä vaikka kymmeneksikin vuodeksi. Saahan rahaa helpommallakin.

  • Tykkää 3
Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Julman kommenttiin en viitsi edes...

Mutta Enivei: Työskentelin 25v hoitajana ja sitten riitti minulle.

Tilalleni palkattiin kaksi hoitaa, joten lienen tehnyt kaikkeni pitääkseni yksilläni asiakkaat hengissä.

Itse potilaiden hoitaminen ei ole minulle se ongelma, vaan kaikki muu, joka vie ajan laadukkaasta hoitotyöstä.

Ja ne pomot..herranjestas. jotain älyä johtamiseen!!!

Mut antaa olla.

Toivottavasti pysyn terveenä.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Mulla tuli juuri 5v täyteen hoitoalaa sairaanhoitajana. Ei mene yhtään päivää ettenkö miettis toista alaa. Ja teen sen vielä. Rakastan kyllä työtäni ja olen siinä ihan oikeasti hyvä. En vaan jaksa sitä, että kun vedetään alle 30-50% normimiehityksestä sama työ kuin 100% miehityksellä. Ja olen siis vastaanotolla töissä joten tinkivaraa ei työssä ole, kaikki tehtävä. Nk ylimääräistä ei ole ollut mahdollista tehdä yli kuukauteen. Ja se, että porukka on kiitollisia jos mennään VAAN yhden tai kahden vajaalla. Jos on yhden vaje, saattaa jonkun tarvita lähtee toiseen paikkaan auttamaan koska "on niin hyvä miehitys". 

Ja kaikesta tästä tekee tuskaisempaa vielä se, että työnantajan tärkein tavoite on suosia naamakertoimen mukaan tiettyjä ihmisiä, me muut, suumme aukojat, asioiden esille tuojat saadaankin sitten kestää erinäisiä asioita joita en edes jaksa avata. Työnantajalleni on tärkeämpää se, ettei kahvitauolla käydä facebookissa kuin se, että hoitajalle annetaan lupa toteuttaa lääkehoitoa vaikka ei ole käynyt asianmukaisia tenttejä. Omia työvuoroja saa vahtia, sieltä vaan muutellaan ylityöt pois kertomatta työntekijälle!! Ja kyllä, pidän liittoon yhteyttä, säännöllisesti. Alkaa vaan väsyttää kun ei voi luottaa pomoonsa. 

Meni hieman ohi aiheenkin kun hoitajamitoituksesta oli kyse. Tässä pintaraapaisun pintaraapaisu kokemastani tuskasta työelämässä. Vielä vähän aikaa jaksan, ihanien kollegoiden, loistavien lääkäreiden ja antavan potilastyön vuoksi. 

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Hei ilmoittakaa AVIin kaikista epäkohdista. Lisäksi oman kunnan vastuualueelle,  joko sosiaalitoimen johtajalle tai terveydenhuollon johtavalle henkilölle. Ei auta, että puhutaan keskenään aiheesta. 

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Tunti sitten, Vieras: Veepukka kirjoitti:

Hei ilmoittakaa AVIin kaikista epäkohdista. Lisäksi oman kunnan vastuualueelle,  joko sosiaalitoimen johtajalle tai terveydenhuollon johtavalle henkilölle. Ei auta, että puhutaan keskenään aiheesta. 

Ollessani työssä vanhusten ryhmäkodissa tein pitkän selvityksen epäkohdista sosiaalitoimeen......sieltä ilmoitettiin hyvissä ajoin tehtävästä tarkastuksesta...työvuorolistat siivottiin ym....tarkastaja kävi johtajan kanssa kävelemässä talon ympäri ja se siitä. Mikään ei muuttunut.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Valittettavasti näitä "väsymiseen" liittyviä kirjoituksia ja valituksia löytyy liaankin paljon. Hoitoala on raskas ammatti ja raskaana tulee aina pysymään. Turha odottaa muutosta palkkoihin ja henkilöstö resursseihin, kiireeseen, työvaativuuten, yms.  Hoitotyössä kun saa lokaa niskaan ja se on raskasta. Usein myös kiitos työstä on vaikea löytää. Ulosteiden siivoamista, turpaanottamista ja tyytymättömiä haastavia asiakkaita sekä huono palkka ja kiire.
Tosin se on myös kutsumus ammatti ja jos työ vie empatian, mitä usein näkee vanhusten hoidossa valitettavasti liian usein1, niin onko silloin alan vaihdon paikka? Työnsä ja ammattinsa kun voi valita, hoitajansa ei. Miettikää mitä itse haluatte, kun olette itse muistisairaana pyörätuolissa ja kakat housuissa.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Kiire, mitä se sana pitääkään sisällään kun sitä ei saisi olla tai ainakaan ei saa näyttää asiakkaalle ja omaisille, mutta kun se on tosiasia, että on kiire. Menet asiakas käynnille ja takaraivossa pompottaa seuraava asiakas, että sinnekin pitäisi keretä. Illassa 24 asiakaspaikkaa jotka voi olla sitten ympäri kyliä; osoitteiden etsiminen, parkkipaikan löytäminen, siirtymiset paikasta toiseen vievät aikaa, tekee myöskin sitä kiirettä. Työt/asiakkaat ei välttämättä ole siitä omasta tiimistä vaan saatatkin joutua lähtemään ihan uusiin ympyröihin; osoitteet ja asiakkaat ovat täysin uusia, no työ sielläkin sitä samaa, mutta olisi hyvä/kiva tietää etukäteen jotain asiakkaista; onko jotain mitä olisi hyvä tietää etukäteen jne. Työntekijöitäkin (yllätys) on erilaisia; toiset tekee just jetsulleen sen mitä työkortissa lukee ja kaikki muu jää sitten vakkarihekilökunnan tehtäväksi; mm. vaippojen tilaus, hoitosuunnitelmat, viikko-ohjemat jne. tästä tuleekin se työn kuormittavuus. + parhaassa tapauksessa sulla `roikkuu´ mukana lähihoitaja opiskelija. Kun tulin kotihoitoon töihin, asiakkaille oli aikaa; lukea lehteä, keitellä kahvit jne. tänä päivänä se ei todellakaan ole mahdollista. Alan vaihto, no mitä sitä sitten osaisi tehdä... ehkä se vielä tulee vastaan....

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Otin itse kuukausi sitten loparit saatuani uuden työpaikan it-alalta. Takaisin sote-alalle en ole tulossa.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

En ymmärrä tätä jatkuvaa kitinää hoitajien jaksamisesta tai uupumuksesta. Jos ihminen on niin tyhmä että juoksee persesilmä pitkänä ku joku huuta hep, niin pitäskö kattoa peiliin? Voin kertoa että suuryritysten prosessi insseillä on 10 kertaa kovemmat paineet ku teillä, eikä ne uikuta ku kesken kasvuset. Kukaan täysjärkinen ei tee yhtään enempää ku jaksaa/kerkiää. Jos anna-liisalla viimesessä kopissa on paska kokopäivän posessa niin sit on! Seuraava vuoro hoitaa jos joutaa...jos ette tajua vaatia lisää henkilökuntaa niin omapahan on häpeänne. Jos oikeasti luulette jotain saavuttavanne nyyhkytarinoilla tai blogi teksteillä, niin alan ymmärtää miks ootte niin saatanan saamattomia!

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

23 tuntia sitten, Vieras: Ihmettelijä kirjoitti:

En ymmärrä tätä jatkuvaa kitinää hoitajien jaksamisesta tai uupumuksesta. Jos ihminen on niin tyhmä että juoksee persesilmä pitkänä ku joku huuta hep, niin pitäskö kattoa peiliin? Voin kertoa että suuryritysten prosessi insseillä on 10 kertaa kovemmat paineet ku teillä, eikä ne uikuta ku kesken kasvuset. Kukaan täysjärkinen ei tee yhtään enempää ku jaksaa/kerkiää. Jos anna-liisalla viimesessä kopissa on paska kokopäivän posessa niin sit on! Seuraava vuoro hoitaa jos joutaa...jos ette tajua vaatia lisää henkilökuntaa niin omapahan on häpeänne. Jos oikeasti luulette jotain saavuttavanne nyyhkytarinoilla tai blogi teksteillä, niin alan ymmärtää miks ootte niin saatanan saamattomia!

Se vaan on niin että hoitaja vannoo valmistuttuaan valan. Se vala velvoittaa tekemään jotain jos huomaa että ihmisellä ei ole kaikki kuosissaan. Mutta totta on ettäliian moni hoitsu suostuu tähän nykyiseen järjestelyyn. Mutta totta on myös että sosiaali ja terveysalan byrokratian rattaat on järjettömän isot kääntää. Jos kaikki hoitsut kerralla ilmoittaisi että nyt se on loppu, voitais joku tolkku tähän saada, mutta kun ei niitä ihmishenkiä kukaan tahdo uhrata työtaistelun vuoksi. Sehän tässä mättää. It-alalla ei kukaan kuole jos sanotte kaikki että ei käy. Hoitoalalla kuolee. Paska nakki. 

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Hoitajat eivät vanno mitään valoja, ihan tiedoksi, kuten eivät myöskään lääkärit. Myöskään lainsäädäntö ei tunne "valaa" juridisena käsitteenä.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

En ole koskaan ennen miettinyt sitä että työvaatteet vaihdetaan omalla ajalla. Menee siinä pvässä ainakin 10 min ja viikossa 50 min... 

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Niin kauan kun hoitaja vaan puree hammasta ja painaa pitkää päivää huonolla palkalla, mikään ei tulee muuttumaan. Se päivä kun naiset heräävät todellisuuteen ja osaa alkaa vaatimaan niinku miehet niin alkaa tapahtumaan.

Ruotsissa keskipalkat on suomen tasoa mutta hoitoalalla ollaan vähintään 500 euroa kuukaudessa jäljessä, kertoo jotain todellisuudesta, ei siinä hoitajat ku painakaa päälle vaan, aina löytyy tekijöitä vaikka nälkäpalkalla

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

Vieras: Lääkkeet takaisin!

Lähetetty

Tuttua minkälaiseksi työ on muuttunut kymmenessä vuodessa. Itse syytän yleistä lääkevastaisuutta. Kyllä, lääkkeiden turhaa syömistä on hyvä välttää, mutta joillakin asiakaskunnilla niitä on vähennetty liikaa. Kun osastolla on 1-2 jopa 3 asukasta, jotka vievät osastolla suurimman osan hoitajien ajasta hoitovastaisuudellaan, on se väärin muita asukkaita kohtaan. Miksei tästä puhuta? Asiaa ei auta omaisia mielistelevät hoitajat. Ammattimaisuus kehiin!

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

29.8.2018 klo 22.12, Julma kirjoitti:

Jos se oma työ on kamalaa niin menkää ja tehkää jotain muuta. Ei kannata pilata päiviään tekemällä sellaista, mikä vit**aa koko ajan. 

Mun on vaikea ymmärtää miksi joku jumittuu tekemään jotain täysin vastenmielistä vaikka kymmeneksikin vuodeksi. Saahan rahaa helpommallakin.

Ehkä niin on nuoremmilla, mutta iäkkäämmän hoitajan on vaikeampi työllistyä muulla alalla. Ja harva on enää valmis lähtemään koulunpenkkiä kuluttamaan. Toisaalta ratkaisun tekeminen voi olla vaikeaa jo pelkästään taloudellisista asioista johtuen. Eikä niitä ylimääräisiä työpaikkoja ole noin vain helppo löytää, jos asut pienellä paikkakunnalla, joten on vain yritettävä jotenkin puurtaa eteenpäin kasvavien vaatimusten oravanpyörässä.. 

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille

29.8.2018 klo 14.18, Vieras: Pettynyt ja väsynyt kirjoitti:

Mutta myös ”Martta kuoli nyt eikä sillä ole omaisia eli hoitajien täytyy tyhjentää kaksio ja viedä tavarat pois sillä tilalle on tulossa jo uusi”.

 

Oikeasti? Ei ole edes lainmukaista. Jos omaisia ei ole niin edunvalvoja pitää olla.

Suora linkki kommenttiin
Jaa toisille sivustoille



Luo tunnus tai kirjaudu sisään kommentoidaksesi

Vain jäsenet voivat kommentoida

Luo tunnus

Rekisteröi tunnus yhteisöömme. Se on helppoa!

Rekisteröi uusi tunnus

Kirjaudu sisään

Onko sinulla jo tunnus?

Kirjaudu sisään

  • Lisää ajankohtaisia

    • Olet rikki.
      Sen näkee
      et ole kunnossa.
      Vuosia juossut osaston käytävillä
      selkä märkänä hiestä
      kaksi riittämätöntä kättä.
      Näyttelet tervettä, 
      hirveät riesat niskoissa,
      selkä paskana.
      Olet hajalla, 
      yrität korjata itsesi.
      Väsynyt silmien asento.
      Mulle niin rakas työkaveri. 
      Kahvihuoneessa jaetut ilot ja surut.
      Kun sä katselet mua.
      Mulle olet puhunut kaiken,
      olet väsynyt kertomiseen.
      Sen näkee,
      sairaus rikkoo,
      rikkoo kyvyn.
      Suomi tarvitsee hoitajiaan. 
      Runo ja kuva: Tarja Nieminen, sairaanhoitaja, runoilija ja kuvataideopiskelija.
      Lue lisää...
    • Minä olen hoitaja. Minä olen viimeiset 20v tehnyt töitä ja huolehtinut muista. Asukkaat ja heidän vointinsa on aina ollut minulle tärkeää. Haluan tehdä työni hyvin, haluan että kaikki ympärilläni olevat voisivat mahdollisimman hyvin. Unohdan usein itseni, kun murehdin muita.
      Sitten tuli se päivä, jolloin minä murruin ja uuvuin. Niin totaalisesti, että en enää kyennyt töihin. Sairaslomaa sairasloman perään. Ympärillä ihmisiä, jotka tasapainottelevat omankin vointinsa kanssa. Useimmat heistäkin hoitajia. Sekin kertoo jo jostakin. Se kertoo meidän työmme kääntöpuolesta, kun hoitaja ei jaksa enää hoitaa.
      Lyhyt sairaslomapätkä kerrallaan ja lopulta kokeilin mennä töihin. Meni viikkoja ja meni kuukausia. Lopulta tuli uusi ja korkeampi tiputus. En enää jaksanutkaan ja olin taas syvemmällä kuopassa, niin syvällä että en meinannut päästä sieltä poiskaan. Uupumusta ja vaikeaa masennusta. Elämää jaksamisen reunalla päivästä toiseen. Rämpimistä ja sinnittelyä. Lopulta tuli sen sinnittelyn kovin kolahdus. Lähete suljetulle osastolle, pakkohoitoon. Niin totaalinen oli minun väsymys.
      Väsymys oli niin kova, että lopulta en nukkunut. Unettomuus, lääkkeet ja uupumus, veivät minut hoitajan, psykoosin vuoksi hoidettavaksi suljetulle osastolle. Onko meidän hoitajien kohtalo todella näin kivikkoinen, vai voisiko näihin asioihin kiinnittää enemmän huomiota jo siellä työpaikalla. On karua joutua suljetulle osastolle. Pelkästään työ ei ollut se mikä minut sinne pohjalle vei, mutta kaikilla meillä on se omakin historia, ja silti me sinnittelemme viimeiseen asti hoitaen muita. Vielä kun joku ajoissa hoitaisi meitäkin.
      Tästä kokemuksesta alkoikin sitten murtuneen mielen muistelmat...
      Lue lisää...
    • Uupumus, väsymys, masennus, ahdistus. Siitä on tehty minun ja monen muun hoitoalan ihmisen arki tällä hetkellä. Monet myös kysyvät, miltä se uupumus tuntuu? Miltä masennus tuntuu? Ja mistä sen tietää ja tunnistaa? Minäpä kerron yhden esimerkin..
      Uupumus, ainakin omalta osalta alkoi sillä, että töissä ei ollutkaan enää hyvä olla. Tuntui, että kaikki, koko talon työt kaatuvat vain ja ainoastaan minun niskaani. Ihan kuin muita ei enää olisi kiinnostanut asukkaiden hyvinvointi, tai turvallisuus. Pienet asiat kasautuivat ja isot asiat kasautuivat myös. Mikään ei hoitunut, oli paljon sairauslomia ja useita irtisanoutumisia tuli myös ajan saatossa. Oli opiskelijoita ja eläkeläisiä. Koulutettuja ja kouluttamattomia. Asiat alkoivat menemään huonoon suuntaan, tuli virheitä ja asioita jäi tekemättä, koska oli niin kiire ja niin kova vastuu sillä, joka lääkevuorossa kulloinkin oli. Kohtuuton vastuu jatkuvasti. Tuntui, että tukehtuu, kun piti työpaikan ovesta astua sisään ja todeta, että jaahas, taas mennään vajaalla. Taas olen lääkevastuussa ja taas olen ainut jolla ylipäänsä on koulutusta...
      Työstä tuli pakkomielle, sitä ajatteli päivin ja sitä ajatteli öisin. Uni ei tullut. Ja jos uni tuli, se katkesi tai lyheni aivan olemattomaksi. Yöt kului enemmän valvoen kuin nukkuen. Työasiat tulivat väkisin jopa uniin, edes nukkuessa ei päässyt eroon niistä. Jatkuvasti oli tunne, että oli tehnyt jotakin väärin tai jättänyt tekemättä jotakin, mitä olisi pitänyt ehdottomasti tehdä. Työvuorot kuluivat rämpien vuorosta toiseen. Päivä päivältä tuntui joka kerta vain enempi siltä, että langat eivät pysy käsissä. Tuntui siltä, kuin ei olisi osannut tehdä enää työtä jota oli tehnyt jo 20v. Tuntui, että joka päivä oli vain enempi epävarma kaikesta.
      Lopulta ajauduimme töissä siihen pisteeseen, että moni alkoi uupua. Me kirjaimellisesti itkimme siellä vuoron perään, kun kaikki kaatui päälle. Omaiset olivat pahoillaan, kun hoidon taso laski. He moittivat meidät. Me itkimme jopa esimiehellemme, koska podimme niin huonoa omaatuntoa kaikesta. Esimies ymmärsi ja lohdutti. Jakoi sairauslomia, otti kaikenlaisia sijaisia. Hän vastaanotti omaisten valituksia ja kertoi ne meille. Koska taas oli jotain tehty väärin tai jätetty tekemättä. Hän ei ymmärtänyt, että kukaan ei enää jaksa..
      Sitten tuli kevät. Ja loputkin voimat olivat tiessään. Enää ei osannut muuta kuin itkeä. Työpäivät tuntuivat niin raskailta, että ei jaksanut enää mitään. Se vei kaikki viimeisetkin voimat. Pelkkä työpaikan ajattelu, alkoi aiheuttaa paniikkikohtuksia. Silloin tuli viimein levon aika. Kotiin jäädessä sitä mietti, että onko mikään työ tämän arvoista. Onko toisten ihmisten hyvinvointi niin tärkeää, että haluaa itse voida huonosti.. onko yksikään työpaikka sen arvoinen, että siellä kannattaa rikkoa itsensä näin totaalisesti. Tällä hetkellä olen väsynyt, mutta vihainen. Vihainen, ettei kukaan kuunnellut meidän avunpyyntöjä ajoissa. Ei missään pitäisi joutua niin koville, että ne tunnollisimmat ja eniten työtä sydämellään tekevät hoitajat ajetaan lojaaliutensa takia tuohon pisteeseen. Se on väärin hoitajia kohtaan ja se on väärin asukkaita kohtaan. Heidän takia, me itsemme rikoimme. Heidän hyvinvointi oli tärkeämpää kuin omamme. Nyt se kuppi kuitenkin täytyy kääntää toisinpäin, jotta heillä olisi jatkossakin hoitajia jotka heistä oikeasti välittävät.. tietäisipä vain, mistä löytyisi ratkaisuja?
      Omalta kohdalta luulen, että hoitotyö on tauolla nyt pitkään, ellei jopa pysyvästi. Se on työnä todella palkitsevaa ja antoisaa. Ihmisten kohtaaminen ja auttaminen on lähellä sydäntäni. Ehkäpä jopa liian lähellä. Sillä se myös syö ja vie voimat. Yrittää antaa kaikkensa ja tehdä kaikkensa. Yrittää, että muutkin tekisivät. Ihmiset ovat tärkeitä ja arvokkaita, ja heitä pitäisi kohdella sen mukaisesti. En vain tiedä missä siihen olisi tarpeeksi resursseja. Tämän hetken masennus, ahdistus ja uupumus on seurausta työstä ja varmasti myös pohjalla vaikuttavat muutkin elämän tapahtumat. Silti, eniten olen vihainen työlle ja työpaikalleni. Se on se mikä minut tähän lopullisesti sysäsi. Ehkä jos avunpyyntöjä olisi ajoissa kuunneltu, olisi tuolla kentällä monta sydämellä työtä tekevää hoitajaa enempi. Nyt he ovat kuitenkin poissa sieltä. Omissa kodeissaan, pelkäämässä onko heistä enää ikinä tätä tai muutakaan työtä tekemään. Ikuisesti haavoittuneina. Oliko se kaiken tuon arvoista... 
      Lue lisää...
    • Suljen 5-vuotiaan lapsen syliini, silitän hiuksia hellästi. Taistelen kyyneliä vastaan miettiessäni, miten pystyn lapselle sanomaan, että tänäkin iltana isi lukee iltasadun ja peittelee nukkumaan. Ja että aamulla äiti on vielä matkalla töistä kotiin, kun on lähdettävä päiväkotiin. Lapsen pettynyt katse ja painunut pää ovat kamalinta, mitä tiedän.
      Päiväunet ennen yövuoroa. Levotonta pyörimistä. Pitäisi pystyä rauhoittumaan, kun siihen on nyt järjestetty tilaisuus. Mitenhän se kolmoshuoneen potilas voi? Onkohan ne saaneet sijaisen sairastuneelle yökkökaverille? Onkohan osasto taas tupaten täynnä?
      Töissä Mirja kertoo, että lähtee opiskelemaan toista alaa sopimuksensa loputtua. On kuulemma hänkin väsynyt, uupumuksen partaalla. Samaa ovat sanoneet Heikki, Anna ja Paula.
      Paikoin eläköityvä Marjatta hymähtää, ja kannustaa nuorempaa kollegaansa pakenemaan alalta, kun vielä voi. Marjatta on kolmas eläköityjä osastollani vuoden sisään.
      Raportin lukeminen jää kesken, koska iltavuorolainen alkaa oksentaa ja lähteekin pian kotiin. Jospa yöllä olisi aikaa lukea. Toivottavasti ei ole tarttuvaa.
      Silitän elämää nähnyttä, kylmenevää poskea. Saattelen lähtijän, toivotan hyvää matkaa. Avaan potilashuoneen ikkunan, jotta "ei jää kummittelemaan." Lähtijän kasvot ovat levolliset, viimeinkin hän on saanut rauhan.
      Exitus-setit ovat loppuneet. Lähtijä peitetään lakanalla, johon vain vaivoin mahtuvat 3 taitosta symboloimaan isää, poikaa ja pyhää henkeä. Led-kynttilä valaisee hämärän huoneen pöytää, kukkia vainajan rinnan päälle ei säästösyistä ole laittaa.
      Suljen oven perässäni. Väsyneelle omaishoitaja-puolisolle ilmoitetaan vasta aamulla.
      Kävelen rivakasti 10-huoneeseen, vaikka tämä on jo seitsemäs hoitajakutsu huoneesta lyhyen ajan sisään. Tälläkin kertaa olen ystävällinen ja pyrin luomaan turvaa sota-aikaan kadonneelle muistisairaalle. Silitän, hyräilen. Kaikki on hyvin, olette turvassa täällä sairaalassa.
      Neloshuoneeseen täytyisi viedä lisää kipulääkettä, mutta kasissa on vaikea hengenahdistuskohtaus. Rintakipuakin on, menee reagoimattomaksi. Siirtyy teholle.
      Kakkoshuoneen potilas on korvista varpaisiin asti ulosteessa. Selkääni vihlaisee, kun kääntelemme kahdestaan koko sängyn levyistä vuodepotilasta. Potilas on pahoillaan aiheuttamastaan vaivasta, mutta kiitollinen kun puolen tunnin kuluttua saa jatkaa uniaan puhtaana.
      Ranteeseeni tartutaan kipeästi. Älä jätä minua yksin, pelottaa olla vieraassa paikassa. Syöpädiagnoosi, kuolemantuomio. Hätä omasta tilasta.
      Ai niin, se neloshuoneen kipulääke.
      Valitettavasti en voi purkaa lääkärin asettamaa nesterajoitusta, sillä se pahentaisi sydämesi vajaatoimintaa.
      Olen ammattitaidon, huora, lääkärin pikku apulainen. Ammattitaidoton paska.  Onnistun vain vaivoin väistämään ohi lentävän vesilasin, mutta työpaitani kastuu roiskeista.
      Kolme kertaa lämmitetty, kesken jäänyt ruoka. Neljättä kertaa en enää viitsi. Kaadan itselleni kupin kahvia. Vielä viisi tuntia. Otan kahvin kanssa särkylääkettä, kofeiini tehostaa parasetamolin vaikutusta. Päänsärystä on tullut uusi normaali.
      Yhden päivän vapaa menee toipuessa, unenomaisessa horroksessa. Olen liian väsynyt nukkuakseni. Pyykkivuori kasvaa, lapsen synttäritkin pitäisi järjestää huomiselle. Anoppi soitteli, ettei ole näkynyt viime aikoina. Töistä soitetaan, pääsenkö mitenkään iltavuoroon. Vatsatauti jyllää osastolla.
      Onneksi voin vedota lastenhoidollisiin syihin.
      Herätyskellon läpitunkeva pirinä herättää minut horroksestani. Ei vielä, en jaksa! Purskahdan lohduttamaan itkuun, johon myös mieheni herää. Jokin raastaa minua syvältä ja tuntuu, etten saa henkeä. Mieheni vetää minut kainaloonsa ja yrittää saada minua rauhoittumaan. Minä itken, enkä enää tiedä miten lopettaa. Jokin sisälläni on särkynyt.
      Työterveyshuollon lääkäri on ymmärtäväinen. Hän pyytää saada nähdä työvuorolistani, jota sitten päivittelee. Hän kuuntelee, kysyy tarkentavia kysymyksiä ja sitten taas kuuntelee.
      Sinä urhea pieni ihminen, nyt sinun ei enää tarvitse venyä ja jaksaa. Kirjoitan sinulle sairaslomaa ja reseptin nukahtamislääkkeeseen, jotta pääset lepäämään. Kärsit univajeesta ja kroonistuneesta päänsärystä.
      En voi. En pysty tuottamaan pettymystä töissä, ajamaan osastoa entistäkin tukalampaan tilanteeseen. Mitä työkaveritkin ajattelevat, esimiehestä puhumattakaan! Mistä tilalleni saadaan sijainen? Ei mistään.
      Nostan katseeni, lääkärin silmät katsovat minua määrätietoisen päättäväisesti. Ymmärrän, että joku toinen on nyt päättänyt puolestani, minun ei tarvitse enää jaksaa. Itken lisää, tällä kertaa kiitollisuutta ja helpotusta.
      Vuorokauden kuluttua tästä hetkestä olen tehnyt päätökseni.
      Viiden viikon kuluttua astelen työpaikan kahvihuoneesta pukukaapille. Olen ilmeetön ja tyhjä, kuin unessa. Pukuhuone nro 15. Ovi aukeaa tutusti kirahtaen, jonkun olisi pitänyt rasvata saranat jo aikoja sitten. Pukukaappi, toinen vasemmalta. Avaan sen, viimeistä kertaa. Kaapin oven sisäpuolelta minua katsovat lapseni nauravaiset silmät. Onnellinen rakastunut hääpari 10 vuotta sitten, sekä perheemme karvalapsi tonttuasussaan. Revin kuvat irti, joku seuraava ripustakoon omansa.
      Hetken kuluttua kaappi on tyhjä. Katson sitä hetken ja muistot vuosien varrelta tulvivat pintaan. Voi, miten paljon olenkaan näiden vuosien aikana nähnyt! Miten täynnä tarmoa ja paloa olin, kun ensimmäistä kertaa tämän kaapin oven avasin ja ripustin vaatteeni säntillisesti henkareihin. Miten varma olinkaan, että tämä on työ, jossa viihdyn eläkeikään saakka! Miten päättäväinen silloin olinkaan, että pystyn omalla toiminnallani tuomaan muutoksia ja parannuksia hoitoalalle. Niin nuori ja naiivi. Niin palavan intohimoisesti työhönsä suhtautuva nuori aikuinen.
      Hymähdän, ja pieni hymyntapainen käväisee kasvoillani.
      Suljen oven tietäen, etten tule sitä enää koskaan avaamaan. Minun tehtäväni tällä alalla on nyt täytetty.
      -----------------------------------------------
      Tämä oli tarina eräästä loppuun palaneesta hoitajasta. Vain yhdestä, pisarasta meressä. Näitä tarinoita on lukemattomia ja tulee jatkossakin olemaan. Näitä tarinoita ei haluta kuulla tai lukea, mutta ne ovat muuttumassa hoitoalan todellisuudeksi.
      Minä en enää jaksanut jäädä odottamaan parempia aikoja. En enää jaksanut luottaa, että asiat muuttuvat - toivottavasti sinä, nuori kollegani, jaksat.
      Sinulle, päättäjä: tämä on todellisuutta hoitoalalla ja liian monen hoitajan arkipäivää. Ottakaa hätähuutomme todesta ja tarttukaa ongelmiin nyt, ennen kuin on liian myöhäistä.
      Anonyymi hoitaja
      Lue lisää...
    • Vuonna 2007 eduskuntavaaleissa kampanjoitiin ”Sari sairaanhoitaja” -teemalla, jossa lupailtiin hoitajille parempaa palkkaa. Vaalilupaukset ilmeisesti upposivat tuolloin hoitajiin. Vaalien jälkeen hoitajien etujärjestöt alkoivat vaatia vaalilupausten lunastamista. Se johti edelleen työtaisteluihin, jonka seurauksena säädettiin laki potilasturvallisuuden varmistamisesta terveydenhuollon työtaistelun aikana.
      Viimeisen vuoden aikana yhteiskunnassa on tapahtunut paljon poikkeuksellisia asioita, joita ei ole ennen koettu. Näiden tapahtumien taustalla on koronavirus, COVID-19. Alkuvuodesta 2020 valtion johdon toimesta kuitenkin vakuuteltiin, että koronavirus ei uhkaa Suomea, ja jos uhkaisikin, Suomi olisi hyvin varautunut. Tilanne oli kuitenkin toinen. Kun pandemian todettiin olevan globaali maaliskuussa 2020, Suomessa otettiin ensimmäistä kertaa maan historian aikana käyttöön valmiuslaki. Valmiuslain pykälät kohdistuivat voimakkaasti hoitohenkilökunnan oikeuksiin työaikojen ja lomien osalta, lisäten työnantajien työnjohdollisen oikeuden käyttöä etenkin terveydenhuollossa.
      Hoitoalan työntekijöiden taakka on ollut jo pitkään äärimmilleen venytetty. Työtä tehdään vähäisellä henkilöstöllä, vastuun ja haastavuuden kasvaessa entisestään. Pandemia nosti tämän kärjistetysti esille, aiheuttaen huolen omasta ja läheisien terveydestä. Terveydenhuollon ammattilaisten lomia peruttiin tai siirrettiin valmiuslain nojalla. Viimeaikaisissa kyselyissä hoitohenkilöstölle on tullut ilmi huolestuttavan suuri vastausprosentti sille, että alaa ollaan vaihtamassa tai sen vaihtamista on mietitty.
      Poikkeusaikaan sisältyy myös neuvottelukierros työehtosopimuksista. Hoitajilta vietiin kaikki mahdollisuudet työtaisteluun. Perusteluna oli terveydenhuollon kapasiteetin turvaaminen. Hoitajat saivat tyytyä selkään taputuksiin ja hienosti valaistuihin rakennuksiin. Yleinen mielipide oli, että tämä on täysin väärä aika vaatia lisää rahaa, kun koko maailma on kriisissä. Kuitenkin juuri hoitajat ovat etulinjassa hoitamassa tämän kriisin seurauksia, vaarantaen oman terveytensä. Olisi ollut eettisesti väärin lähteä työtaisteluun.
      Poikkeusolot saivat ihmiset hamstraamaan vessapaperia, ja yhtäkkiä tavallisesta kulutustuotteesta oli pulaa. Jos paperimiehet olisivat menneet lakkoon, olisiko heidän toimintansa tulkittu eettisesti vääränä, kun koneet olisivat seisoneet? Vai olisiko paperityöntekijöiden palkkoja nostettu, että saadaan koneet taas pyörimään? Tulevina sairaanhoitajina meitä huolettaa terveydenhuollon koneisto, jonka tärkeimpien osien huolto ja käyttökapasiteettin kohtuullinen käyttö on tyystin unohdettu. Osat ovat käytössä ympäri vuorokauden vuoden jokaisena päivänä. Näitä osia olemme me - hoitajat. Meidän ammattitaitoamme tulee arvostaa enemmän, kyse on yhteiskunnallisista arvovalinnoista. Ei ole yhdentekevää, kuinka meitä hoitajia kohdellaan. Meillä on oma elämä arkisine velvoitteineen, ja monella on kotona perhe. Meitä tulee myös kohdella eettisesti ja moraalisesti kestävällä tavalla.
      Diakonia-ammattikorkeakoulu
      Pieksämäki
      Sairaanhoitajaopiskelijat
      Emma Lyyra, Joonas Röppänen ja Nena Repo
      Lue lisää...
×
×
  • Luo uusi...