Hyvän kuoleman tavoitteleminen on potilaan, perheenjäsenen ja hoitohenkilökunnan yhteistyötä

Saattohoitoa tarvitsee n. 15 000 suomalaista vuosittain. Heistä n. 10 000 on syöpäpotilaita. Saattohoito tarkoittaa elämän loppuvaiheen hoitoa sellaisissa tilanteissa, jossa sairautta parantavaa hoitoa ei enää ole. Terhonkodin ylihoitaja Mirja Sisko Anttosen väitöskirjan mukaan saattohoitoa tulee kehittää huomioimalla potilaan, perheenjäsenen ja hoitohenkilökunnan muodostama kokonaisuus, jossa yksilöllinen saattohoito voi toteutua.

Anttosen mukaan tämä on suuri haaste terveydenhuollonjärjestelmälle, jossa parantamisen rinnalla tulisi turvata ihmisarvoinen kuolema parantumattomasti sairaalle potilaalle ja tukea hänen perheenjäseniään luopumisessa ja surussa. Tavoitteen saavuttaminen edellyttää selkeitä ja joustavia hoitopolkuja. 

Hoitohenkilökunnan tehtävänä on avata keskustelu potilaan ja perheen kanssa ja rohkaista heitä siihen. Tämä edellyttää, että he eivät itse pelkää kuolemasta keskustelemista. Hoitohenkilökunnan herkkyys tulkita ihmisten välistä viestintää ja ilmapiiriä auttaa heitä punnitsemaan avun määrää ja laatua ja tekemään yksilöllisiä ratkaisuja potilas- ja perhekohtaisesti.

On tärkeää, että saattohoidossa työskentelevä hoitohenkilökunta on koulutettu potilaan ja perheen kokonaisvaltaiseen auttamiseen, josta vuorovaikutustaidot muodostavat olennaisen osan. Hoitohenkilökunnan tehtävä on nähdä myös potentiaaliset mahdollisuudet hyvään kuolemaan tai kuolemaan ajautumiseen. Hoitohenkilökunnan osaamisen varmistamiseksi tarvitaan yhtenäinen koulutussisältö perustasolle ja oma koulutusjärjestelmä vaativan palliatiivisen ja saattohoidon tasolle. Hoidon laadun kehittäminen vaatii myös tutkitun tiedon lisäämistä.

Väitös: Kuoleman vaikeuden lievittäminen kuoleman todellisuuden kohtaavassa ja ohittavassa saattohoidossa. Substantiivinen teoria saattohoidosta potilaan, perheenjäsenen ja hoitohenkilökunnan näkökulmasta