Jump to content

Hoitajatkin ovat ihmisiä – sairastunutta kollegaa tulee auttaa


Kuvituskuva

Hoitoala on ollut viime aikoina paljon otsikoissa. Uutisointia ja julkista keskustelua on leimannut voimakas syyllistäminen ja lynkkausmieliala. Ensin HUSLABin  näytteenotossa virheen tehnyt sairaanhoitaja ja tänään kätilöt ja ilokaasukokeilu. Asiat ovat vakavia ja vaativat perinpohjaisia selvityksiä, mutta kaiken keskellä on silti muistettava, että hoitajatkin ovat ihmisiä.

Virheiltä ei välty kukaan ja näissä tapauksissa onkin hurskastelua puhua "anteeksiantamattomista" virheistä. Näyttäkää minulle hoitaja, joka ei koskaan ole tehnyt hoitotyössä virheitä, niin näytän teille yksisarvisen, joka kakkii sateenvarjoja.

Julkisuudessa useat tahot ovat tänään tuomineet jyrkästi päihteiden käytön työaikana. Hyvä niin, koska koulutetun hoitohenkilöstön ei sovi työskennellä päihteiden vaikutuksen alaisena missään tilanteessa. Töissä ei voi ottaa päihteitä, eikä töihin voi tulla jos edellisilta on venähtänyt liian pitkäksi.

Muistettava kuitenkin on, että vuosittain käy ilmi lukuisia tapauksia, joissa terveydenhuoltoalan ammattilainen on ollut töissä päihteiden vaikutuksen alaisena, varastanut lääkkeitä tai ollut poissa töistä toistuvasti päihteiden vuoksi. Esimerkiksi vuonna 2013 Valvira eväsi peräti 110 hoitajalta ja 80 lääkäriltä luvan toimia alan tehtävissä päihdeongelmien vuoksi. Tämä ei ole mikään salaisuus - myös hoitajat ovat ihmisiä, jotka voivat sairastua päihderiippuvuuteen tai joutua vaikeaan elämäntilanteeseen. 

Tällaisissa tilanteissa tulee työnantajalla olla yhteistoiminnallisesti laadittu päihdeohjelma, jonka mukaan päihteiden väärinkäyttötilanteissa on työntekijän tilaa hoidettava. Taustalla voi olla sairaus, ja siihen on annettava asianmukaista hoitoa.  

- Päihteiden käyttöön liittyy usein sairauselementti ja kun on työssä käyvistä ihmisistä on kysymys, heitä pitää auttaa. Virheitä tehneillä ihmisillä on myös oikeuksia. Eikö meidän terveydenhuollon ammattilaisina pidä ymmärtää, että ensisijaisesti nämä kollegat tarvitsevat apua ja sen jälkeen pohditaan muita asioita, kommentoi kollega asiaa todella hyvin Facebookissa. Olen täysin samaa mieltä.

My 2c.
- Sami Sairaanhoitaja

MAINOS

User Feedback

Recommended Comments

Guest vierailija

Posted

Työ itsessään (voi) sairastuttaa. Kaikilla ei hälytyskellot soi eikä kukaan kehtaa kelloja vieressä soittaa. Vasta kun on myöhäistä niin osataan osoittaa sormella ja sanoa, että mitä mä sanoin, kyllä tämän tiesi. 

Aina pitää jaksaa ja suorittaa ja täyttää taas uusia lomakkeita joita varmaan nämäkin tapaukset tuottavat hallinnon tieteilijöissä.

Hoitajat eivät ole kovinkaan kollegiaalisia. Toisten virheistä ilmoitetaan eikä kollegoita suojella jopa sairaalloisesti niinkuin lääkärikunta tekee.

Pernasoppa

Posted

Sami puhuu asiaa. 

Ihmetyttää kyllä viimeaikoijen uutisoinnissa se virheeseen syyllistyneen kimppuun hyökkääminen. Suurin tuomitseva ryhmä ovat toiset hoitajat. Ensin HUSLAB:n sairaanhoitaja, sitten ilokaasukätilöt. Kauhee bussin alle heittely.

Juu, ei ihmisiä saa pistellä likaisilla neuloilla eikä töissä saa olla päissään, mutta ei se nyt hirveesti maailmaa paranna jos sillä retostellaan. Selvitellään missä on syyt ja hoidetaan asia sen mukaan.

  • Tykkää 3
Guest Vieras*******

Posted

Minua ihmetyttää myös tuo hyökkääminen. Toisaalta en kyllä missään ole (alanvaihtajana) semmoista ilkeyttä kokenut ja nähnyt kuin hoitoalalla, vaikka työkokemusta on n. 15 vuotta toisen alan useammasta työpaikasta. Jos kaikki potilaat saisivat eettisen ja moraalisen tarkastelun kestävää, hyvää hoitoa, ja jos hoitoalan työpaikat olisivat hengeltään tasa-arvoisempia, voisin nämä otsikoihin nousemiset ymmärtää. Nykyisellään en ymmärrä. Jokainen tilaisuus hurskastella otetaan näköjään avosylin vastaan. Jokainen tekee virheitä ja virhearvioita. 

Guest

Posted

Asiaa, voi vain kuvitella minkälaisia fiiliksiä verinäytteen ottajalla nyt on. Kaikki sympatia hänelle, jokainen meistä tekee joskus virheitä.

dino

Posted

3 tuntia sitten, Pernasoppa kirjoitti:

Ihmetyttää kyllä viimeaikoijen uutisoinnissa se virheeseen syyllistyneen kimppuun hyökkääminen. Suurin tuomitseva ryhmä ovat toiset hoitajat. Ensin HUSLAB:n sairaanhoitaja, sitten ilokaasukätilöt. Kauhee bussin alle heittely.

Hoitajilla ei ole kollegiaalisuutta kuin ehkä joidenkin tiettyjen pienten sukupuolisesti valikoituneiden ammattiryhmien ja työyhteisöjen sisällä. Aavistuksen karrikoidusti voi sanoa että kun hoitaja mokaa, myötätuntoa ei saa työnantajalta kuin just sen verran mitä laki edellyttää, kollegat voivat kasvokkain jotain näennäistä kannustuläppää heittää, mutta takana päin dissaaminen on valtavaa ja tosi paikassa kollegoiden tuki on täysi nolla. Ja työnantajan (tietoiset?) ohjeet ja toimet ruokkivat tätä eripuraa ja kostomentaliteettia (haipro) ja näyttääpä tuo asenne vapaa-ajallekin oikein hyvin ulottuvan. (viime päivien keskustelut)

Tietysti tuo kollegiaalisuuskin voi mennä liian pitkälle. Meillä alalla pitkään työskennelleillä on hyvin tiedossa minkälainen on lääkärikunnan ja työanantajapuolen perinne lääkärikollegoiden virheiden villaisella painamisessa. Tätä taustaa vasten näiden johtajalääkärien moralisoinnit ja potkujen antamiset hoitaja-alaistensa melko vaatimattomista virheistä (isossa kuvassa) tuntuu erittäin vastenmielisiltä. Lähes yhtä vastenmieliseltä kuin suomalaisen median ala-arvoinen retostelu ja mässäily ko uutisten tiimoilta ilman minkäänlaista analyyttistä otetta.

Guest hoitaja, kohta hoidettava

Posted

Olen 20 vuotta työskennellyt psykiatrialla hoitajana. Tällä hetkellä koen saavani suurinta kunnioitusta työstäni ja osaamisestani lääkärikunnalta. Omat kollegat sen sijaan... Puukko viuhuu selkään, kasvotusten ongelmista ei puhuta. Kysyttäessä onko kaikki ok kaikki on ok. Kerrotaan muille ettei kaikki ole ok.

Naisvaltainen ala ja vaikka täällä on paljon miehiä töissä niin suurin osa on enemmän ämmiä kuin naiset keskimäärin. Työnantaja pelottelee ja uhkailee. Painostaa huonompiin sopimuksiin kuin KV-TES. Luottamusmies ei uskalla pitää kenenkään työntekijän puolia.

Pelkään sitä päivää, että teen jonkun virheen. Täällä työnantaja pistää heti ison pyörän pyörimään ja kaikista halutaan tehdä esimerkkitapauksia.

Joskus sitä viinaa on vaan juotava, että pystyy vähän rentoutumaan. Lapsille on ilmoitettu, että kaikki tuki loppuu jos hakeutuvat hoitoalalle.

Työ itsessään on ihan kivaa. Potilaiden kanssa pärjään ja tuun hyvin juttuun. Henkilökunnan kanssa pärjääminen täällä on vaikeampaa.

Guest hoitajatar muttei sorja

Posted

se on kumma että kaikelle pitää aina löytää syyllinen jota syyttää eikä syytä miksi mitäkin on tapahtunut. En tiedä juurikaan muuta ammattia joka niin vähän arvostettua moisella vastuulla ja stressillä sekä sillä mitä milloinkin työssään kohtaa



Please sign in to comment

You will be able to leave a comment after signing in



Sign In Now

  • Lisää ajankohtaisia

    • Kello on 03:42. Se on se maaginen hetki, jolloin ihmisen biologia huutaa unta, mutta päivystyspoliklinikan todellisuus vaatii täyttä terävyyttä. Käytävän loisteputket humisevat tasaista ääntään kilpaa ilmastoinnin kanssa. Muualla Suomessa ihmiset kääntävät kylkeä pehmeissä sängyissään, mutta täällä, automaattiovien takana, elämä on riisuttu paljaimmilleen.
      Olen hoitaja. Tässä hetkessä olen kuitenkin myös diplomaatti, etsivä, lohduttaja ja tekninen asiantuntija.
      Triage – portinvartijan paineet
      Yövuoro alkoi petollisella rauhallisuudella. Tiedättehän sen "hiljaisuuden", jota kukaan ei uskalla sanoa ääneen, ettei kohtalo puutu peliin. Kahvikuppi ehti jäähtyä pöydälle vain kerran, kun ovet aukesivat.
      Ensimmäisenä sisään ei tullut ambulanssi, vaan pelko. Nuori mies, rintakipua. Hänen katseensa harhaili, kädet tärisivät.
      – En mä halunnut vaivata, mutta kun tähän sattuu niin kovasti, hän sai sanottua.
      Tässä työssä oppii lukemaan ihmistä sekunneissa. Onko tämä paniikkikohtaus? Sydäninfarkti? Vai jotain muuta? Triage-hoitajana teet päätöksen, joka vaikuttaa loppuyön kulkuun. Ohjasin hänet monitoriin. Verenpaine, saturaatio, EKG, verikokeet. Koneisto käynnistyi. Samaan aikaan viereisessä huoneessa promillet puhuivat kovempaa kuin järki, ja vartija joutui astumaan väliin rauhoittelemaan tilannetta.
      Tämä on se kontrasti, jota on vaikea selittää ulkopuoliselle. Yhdessä huoneessa taistellaan elämästä, toisessa oikeudesta huutaa. Ja meidän tehtävämme on kohdata molemmat yhtä ammattimaisesti, ilman ennakkoasenteita.
      Katse, joka kertoo kaiken
      Yövuorossa tiimityö tiivistyy sanattomaksi ymmärrykseksi. Kun ambulanssi tuo kriittisen potilaan, emme tarvitse pitkiä neuvotteluja. Se on kuin tanssia ahtaassa tilassa. Jokainen tietää paikkansa.
      Siinä hetkessä, kun lääkkeet menevät suoneen ja monitorin käyrä tasaantuu, tuntee sen valtavan ylpeyden omasta ammattikunnasta. Me teemme tätä, koska tämä on merkityksellistä. Ei siksi, että tämä olisi helppoa.
      Kiire on kova ja resurssit ovat usein tiukilla, mutta yövuoron sydämessä byrokratia unohtuu hetkeksi. Jäljelle jää vain ihminen ihmiselle. Hoitaja ja potilas.
      Hiljainen hetki aamun sarastaessa
      Kello lähestyy kuutta. Pahin ruuhka on purettu. Käytävällä on hetken hiljaista, vain monitorien vaimea piippaus kuuluu taustalla. Istahdan alas kanslian tuolille. Jalat painavat, ja askelmittari näyttää lukemia, jotka vastaisivat maratonia.
      Lämmitän sen saman kahvikupin mikrossa. Se maistuu palaneelta, väsymykseltä ja elämältä.
      Silloin huomaan vanhemman rouvan tarkkailuhuoneessa. Hän ei saa unta. Menen luokse, istun sängyn laidalle. Emme puhu lääketiedettä, emme puhu diagnooseista.
      – Onko siellä ulkona jo valoisaa? hän kysyy hiljaa.
      – On, aurinko nousee juuri. Tästä tulee kaunis päivä, vastaan.
      Hän puristaa kättäni. Se puristus on palkka, jota ei TES-neuvotteluissa määritellä, vaikka se palkka meille ehdottomasti kuuluukin. Se on kiitos siitä, että joku oli lähellä, kun pelotti.
      Raportin aika
      Aamuvuoro valuu sisään unihiekkaisin silmin, mutta energisenä. Annan raportin: kuka kotiutuu, kuka siirtyy osastolle, kuka tarvitsee erityistä tarkkailua.
      Vaihdan siviilivaatteet päälle. Ovi aukeaa ulkomaailmaan. Ilma on raikas ja viileä.
      Kun ajan kotiin muiden suunnatessa ruuhkassa töihin, tunnen omituista rauhaa. Olen väsynyt, mutta en rikki. Olen hoitaja, ja viime yönä me teimme taas ihmeitä, ihan tavallisia sellaisia.
      Hyvää huomenta Suomi, me valvoimme, jotta te saitte nukkua.
      Lue lisää...
    • Joulu on rauhan aikaa. Näin sanotaan.
      Hoitotyössä joulu on ennen kaikkea aikaa, jolloin työvuorolista herättää enemmän tunteita kuin joululaulut. Kun lista julkaistaan, alkaa tunteiden vuoristorata. Ensin tulee vertailu: kuka sai vapaat, kuka joutuu aattona töihin? Sitten iskee "joulutetris", jossa yritetään sovittaa yhteen päiväkodin juhlat, sukulaisten vierailut ja omat työvuorot.
      Mutta kun pöly laskeutuu, moni hoitaja tajuaa vaietun totuuden: Se työvuoro saattaakin olla joulun rauhallisin hetki.
      Mietitäänpä asiaa.
      Kodin ”rauha” vs. osaston rutiini 
      Kotona joulun rauha tarkoittaa usein sitä, että heräät yöllä paistamaan kinkkua, siivoat kaappeja (joihin kukaan ei katso), selvittelet sisarusten välistä lahjariitaa ja yrität estää koiraa syömästä suklaakonvehteja lattialta. Se on projektijohtamista ilman taukoja.
      Töissä sen sijaan on selkeät sävelet. Kun puet työvaatteet päälle, siviilielämän kaaos jää pukukaapin oven taakse. Osastolla on omat kiireensä, totta kai, mutta siellä on myös ammattilaiset, jotka tietävät tasan tarkkaan mitä tekevät. Kukaan ei itke lattialla, koska sai vääränvärisen legopaketin (tai jos itkee, siihen on lääketieteellinen syy ja lääke).
      Pyhätöiden mielenrauha
      Ja on siinä listassa se toinenkin puoli, josta ei joulupöydässä puhuta: raha. Joulun sanoma on antaminen, mutta hoitajalle joulun sanoma on myös saaminen. Kun pyhäkorvaukset kilahtavat tilille tammikuussa, se tuo omanlaistaan mielenrauhaa. Säästäväisenä ihmisenä katson asiaa näin: joulunpyhät ovat vuoden parasta aikaa tehdä tiliä. Se on lahja, jonka annat itsellesi.
      Joten kollega, jos nakki napsahti jouluksi, käännä se voitoksi. Se on täydellinen alibi paeta sukulaisdraamaa, virallinen lupa tuhota taukohuoneen konvehtivarastot ja oikeus hengähtää siltä ’täydellisen joulun’ suorittamiselta, joka kotona odottaisi.
      Ehkä se aidoin joulurauha löytyykin tänä vuonna kanslian kahvinkeittimen porinasta.
      Lue lisää...
    • Kello on 03.42. Osaston käytävä on vihdoin hiljentynyt. Kutsukellot ovat lakanneet hetkeksi soimasta ja lääkekärryjen kolina vaiennut. Vain ilmastoinnin tasainen humina ja monitorien vaimeat äänet rikkovat hiljaisuuden.
      Tämä on hetki, joka harvoin näkyy raporteissa. Sitä ei kirjata ylös suoritteena, eikä se löydy potilastietojärjestelmän tilastoista.
      Läsnäolo on ammattitaitoa
      Astun huoneeseen neljä. Siellä on potilas, jolle tämä yö on raskas. Hän ei saa unta, koska kipu ja huoli tulevasta pitävät hereillä. Hän puristaa peiton reunaa rystyset valkoisina.
      Istun sängyn reunalle. En mittaa verenpainetta, enkä jaa lääkkeitä. Teen jotain tärkeämpää. Otan häntä kädestä.
      "Pelottaa", hän kuiskaa hiljaa.
      "Tiedän. Olen tässä, et ole yksin", vastaan ja puristan kevyesti kättä.
      Siinä hetkessä tiivistyy mielestäni koko ammattimme ydin. Se ei ole vain teknistä osaamista, kanylointia tai lääkelaskuja, vaikka nekin ovat elintärkeitä. Se on kykyä kohdata toinen ihminen silloin, kun hän on haavoittuvimmillaan. Kykyä kannatella toisen toivoa, kun hän ei itse siihen pysty.
      Enemmän kuin käsipari
      Me sairaanhoitajat olemme niitä, jotka jäävät vierelle, kun muut lähtevät. Näemme elämän alut ja loput, ja olemme turvana siinä välissä, kun potilaan oma maailma järkkyy.
      Julkisuudessa puhutaan usein resursseista ja säästöistä. Keskusteluissa toistuu termi "käsiparit". Se on sana, jota me hoitajat kavahdamme, ja ihan syystä. Se vähättelee työtämme ja mitätöi osaamisemme. Emme me ole vain käsiä, jotka suorittavat mekaanisesti. Olemme asiantuntijoita, joiden työ perustuu tutkittuun tietoon ja nopeaan päätöksentekoon.
      Mutta on yksi asia, jota edes paras asiantuntemus ei yksin kata, ja jota on mahdotonta hinnoitella. Se on se katse, joka sanoo potilaalle: "Sinä selviät tästä". Mikä on hinta sille, että pidämme ihmistä kädestä, jotta hänen ei tarvitse pelätä yksin?
      Tämä työ vaatii kovaa ammattitaitoa, mutta se vaatii myös kykyä tuntea. Annamme työssä palan itsestämme joka vuoro. Usein potilaiden tarinat kulkevat mukana kotiin asti, halusimmepa tai emme.
      Ihmisiä ihmisille
      Toivon, että kun puhumme hoitajista, muistamme tämän: olemme korkeasti koulutettuja asiantuntijoita, joiden tekemällä työllä on merkitystä joka ikinen tunti vuorokaudessa. Olemme ihmisiä ihmisille.
      Ja vaikka väsymys painaisi ja kiire kiristäisi pinnaa, juuri nuo yölliset, hiljaiset kohtaamiset muistuttavat, miksi tätä työtä tehdään.
      Välittäminen on tekoja.
      Lue lisää...
    • Puhelin soi sunnuntaiaamuna, kun juon aamukahviani sohvannurkassa. Ruudulla vilkkuu tuttu numero: työpaikan vuorovastaavan numero. Sydän jättää lyönnin väliin ja vatsanpohjassa muljahtaa. Vastaanko? Jos vastaan, tiedän menettäväni ainoan lepopäiväni. Jos en vastaa, tunnen musertavaa syyllisyyttä kollegoiden puolesta.
      Kerron nyt, miksi lopetin vastaamasta, ja miten maailma silti jatkoi pyörimistään.
      Meidät hoitajat on opetettu joustamaan. Meidät on opetettu rivien välissä ajattelemaan, että potilasturvallisuus on henkilökohtaisesti meidän vastuullamme, vaikka olisimme vapaalla, lomalla tai sairaana. Se on valhe, jota olemme toistaneet itsellemme liian kauan.
      Syyllisyyden kierre
      Muistan elävästi sen hetken, kun päätin ensimmäisen kerran olla vastaamatta. Tuijotin puhelinta, joka tärisi pöydällä. Tiesin, että siellä on hätä. Joku on sairastunut, vuorossa on vajaamiehitys, esihenkilö tai vastaava hoitaja soittaa epätoivoisena listaa läpi.
      Päässäni pyöri filminauha: ”Jos en mene, joku aamuvuorosta joutuu tekemään tuplavuoron. Olen huono hoitaja. Olen laiska. Olen huono kollega.”
      Sitten tajusin jotain olennaista. Hoitajapula ei ole minun syyni. Huono resursointi ei ole minun syyni. Se, että sijaisjärjestelmä ei toimi, ei ole minun syyni.
      Mitä tapahtui?
      Annoin puhelimen soida loppuun. Käänsin sen äänettömälle ja jatkoin kahvin juomista, vaikka käteni tärisivät.
      Sairaala ei palanut maan tasalle. Osasto pyöri (varmasti vaikeuksien kautta, mutta pyöri kuitenkin). Kukaan ei haukkunut minua seuraavassa vuorossa petturiksi.
      Sen sijaan tapahtui jotain muuta: minä palauduin. Minulla oli ihana vapaapäivä. Menin maanantaina töihin levänneenä, enkä valmiiksi kiukkuisena ja uupuneena.
      Joustaminen on laastari avomurtumaan
      Niin kauan kuin me paikkaamme jokaisen aukon omalla selkänahallamme, mikään ei muutu. Miksi työnantaja palkkaisi lisää väkeä tai korjaisi työoloja, jos homma pyörii sillä, että hoitajat venyvät kuminauhan lailla?
      Rajan vetäminen ei ole itsekkyyttä. Se on ammattimaisuutta. Se on sitä, että pidät huolta tärkeimmästä työvälineestäsi, itsestäsi.
      Sinulla on oikeus sanoa ei
      Jos puhelimesi soi tänään vapaapäivän kunniaksi, sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Voit vastata ja mennä töihin, jos oikeasti haluat ja jaksat (ja muistat vaatia asianmukaiset hälytyrahat!).
      Mutta sinulla on myös täysi oikeus antaa sen soida. Sinulla on oikeus laittaa puhelin äänettömälle. Sinulla on oikeus olla tavoittamattomissa.
      Ilman syyllisyyttä.
      ------
      Herättikö ajatuksia? Jaa tämä teksti kollegalle, joka tarvitsee muistutuksen siitä, että vapaapäivä on pyhä. ❤️
      Lue lisää...
    • Turha sitä on kaunistella: välillä tämä työ on puhdasta selviytymistaistelua. Tiedämme molemmat ne vuorot, kun puhelimet huutavat kilpaa, osasto natisee liitoksissaan ja Apotti päättää pitää "lakisääteisen tauon" juuri kesken akuutin työtehtävän.
      Silti minä selviän niistä vuoroista. Syy olet sinä.
      Tässä on neljä syytä, miksi olet minulle (ja koko osastolle) korvaamaton.
      1. Meillä on yhteinen kieli (jota muut eivät ymmärrä)
      Riittää, että kohtaamme katseella potilashuoneen ovella tai kanslian hälinässä. Yksi silmien pyöräytys tai kulmakarvojen kohotus kertoo enemmän kuin tuhat sanaa raporttia. Tiedät tismalleen, mitä ajattelen, ennen kuin ehdin edes avata suutani. Se on telepatiaa, joka syntyy vain paineen alla.
      2. Olet turvasatamani
      Kun tilanne menee päälle, elvytys, aggressiivinen omainen tai yllättävä käänne potilaan voinnissa, tiedän, että olet siinä. Ensimmäisenä ojentamassa välineitä, varmistamassa selustaani ja luomassa rauhallisuutta kaaoksen keskelle. Luotan ammattitaitoosi 110-prosenttisesti.
      3. Tajuat mustan huumorini
      Kahvihuoneen seinät ovat kuulleet juttuja, jotka saisivat siviilit kalpenemaan. Mutta sinä naurat. Tiedät, että huumori on meidän tapamme purkaa paineet ja jaksaa nähdä inhimillisyys kaiken keskellä. Kiitos, ettet tuomitse, vaan naurat mukana (ja heität yleensä vielä astetta levottomampaa läppää takaisin).
      4. Olet enemmän kuin työkaveri
      Vaikka puhumme työasioista, tiedät myös, milloin kysyä: ”Mitä sinulle oikeasti kuuluu?” Olet kuunnellut huoleni lapsista, remonteista ja parisuhteesta samalla kun jaamme lääkkeitä. Olet terapeutti, mentori ja rikoskumppani samassa paketissa.
      🩷 Kiitos, että olet olemassa. Seuraavassa vuorossa on minun vuoroni hakea eväät kanttiinista ja kuunnella.
      Lue lisää...
×
×
  • Create New...