
Kello soi liian aikaisin. Keho on raskas, ja väsymys roikkuu harteilla kuin märkä peitto. Silti nouset, koska joku odottaa. Potilas, kollega, järjestelmä, joka ei pysähdy, vaikka sinä hajoaisit.
Päivä alkaa tutulla kaavalla. Hymyilet, vaikka et jaksaisi. Kysyt vointia, vaikka omat voimasi ovat lopussa jo ennen ensimmäistä kahvitaukoa, jos siihen edes ehdit. Venyminen on arkea. Tätä työtä tehdään sydämellä, eikö niin? Mutta entä kun sydänkin alkaa väsyä?
Mitä tapahtuu, kun mikään ei enää riitä? Kun annat kaiken, mutta silti pyydetään lisää, vielä yksi vuoro, vielä yksi tehtävä. Sinä annat, koska niin sinut on opetettu tekemään. Peität uupumuksesi, mutta se näkyy muualla. Kotona, ystävyyssuhteissa, hiljaisissa hetkissä, joissa huomaat, ettei voimia enää ole.
Syyllisyys hiipii mukaan: ”Pitäisikö minun jaksaa enemmän?” Ei pitäisi. Uupumus ei ole heikkoutta. Se on merkki siitä, että olet antanut enemmän kuin kenenkään pitäisi. Sinulla on lupa olla väsynyt, eikä se tee sinusta huonompaa hoitajaa. Se tekee sinusta ihmisen.
Ehkä et voi muuttaa kaikkea ympärilläsi juuri nyt. Et voi lyhentää vuoroja tai taikoa lisää tekijöitä. Mutta voit antaa itsellesi luvan hengittää, edes hetkeksi. Yksi syvä hengenveto ennen seuraavaa potilasta. Yksi hetki, jolloin ajattelet: ”Minäkin olen tärkeä.”
Sinä et ole kone. Et pelkkä resurssi. Olet ihminen, joka antaa enemmän kuin moni koskaan huomaa. Ja juuri siksi sinun suurin vahvuutesi voi olla hetki, jolloin uskallat pysähtyä.
Sinä riität. Myös silloin, kun et jaksa olla vahva.
Ja se on enemmän kuin tarpeeksi.
– Tuntematon sairaanhoitaja
|
Recommended Comments
Create an account or sign in to comment
You need to be a member in order to leave a comment
Create an account
Sign up for a new account in our community. It's easy!
Register a new accountSign in
Already have an account? Sign in here.
Sign In Now