Blogi: Hallituksen orjalaki on häpeällinen

Kello on 03:42. Se on se maaginen hetki, jolloin ihmisen biologia huutaa unta, mutta päivystyspoliklinikan todellisuus vaatii täyttä terävyyttä. Käytävän loisteputket humisevat tasaista ääntään kilpaa ilmastoinnin kanssa. Muualla Suomessa ihmiset kääntävät kylkeä pehmeissä sängyissään, mutta täällä, automaattiovien takana, elämä on riisuttu paljaimmilleen.
Olen hoitaja. Tässä hetkessä olen kuitenkin myös diplomaatti, etsivä, lohduttaja ja tekninen asiantuntija.
Triage – portinvartijan paineet
Yövuoro alkoi petollisella rauhallisuudella. Tiedättehän sen "hiljaisuuden", jota kukaan ei uskalla sanoa ääneen, ettei kohtalo puutu peliin. Kahvikuppi ehti jäähtyä pöydälle vain kerran, kun ovet aukesivat.
Ensimmäisenä sisään ei tullut ambulanssi, vaan pelko. Nuori mies, rintakipua. Hänen katseensa harhaili, kädet tärisivät.
– En mä halunnut vaivata, mutta kun tähän sattuu niin kovasti, hän sai sanottua.
Tässä työssä oppii lukemaan ihmistä sekunneissa. Onko tämä paniikkikohtaus? Sydäninfarkti? Vai jotain muuta? Triage-hoitajana teet päätöksen, joka vaikuttaa loppuyön kulkuun. Ohjasin hänet monitoriin. Verenpaine, saturaatio, EKG, verikokeet. Koneisto käynnistyi. Samaan aikaan viereisessä huoneessa promillet puhuivat kovempaa kuin järki, ja vartija joutui astumaan väliin rauhoittelemaan tilannetta.
Tämä on se kontrasti, jota on vaikea selittää ulkopuoliselle. Yhdessä huoneessa taistellaan elämästä, toisessa oikeudesta huutaa. Ja meidän tehtävämme on kohdata molemmat yhtä ammattimaisesti, ilman ennakkoasenteita.
Katse, joka kertoo kaiken
Yövuorossa tiimityö tiivistyy sanattomaksi ymmärrykseksi. Kun ambulanssi tuo kriittisen potilaan, emme tarvitse pitkiä neuvotteluja. Se on kuin tanssia ahtaassa tilassa. Jokainen tietää paikkansa.
Siinä hetkessä, kun lääkkeet menevät suoneen ja monitorin käyrä tasaantuu, tuntee sen valtavan ylpeyden omasta ammattikunnasta. Me teemme tätä, koska tämä on merkityksellistä. Ei siksi, että tämä olisi helppoa.
Kiire on kova ja resurssit ovat usein tiukilla, mutta yövuoron sydämessä byrokratia unohtuu hetkeksi. Jäljelle jää vain ihminen ihmiselle. Hoitaja ja potilas.
Hiljainen hetki aamun sarastaessa
Kello lähestyy kuutta. Pahin ruuhka on purettu. Käytävällä on hetken hiljaista, vain monitorien vaimea piippaus kuuluu taustalla. Istahdan alas kanslian tuolille. Jalat painavat, ja askelmittari näyttää lukemia, jotka vastaisivat maratonia.
Lämmitän sen saman kahvikupin mikrossa. Se maistuu palaneelta, väsymykseltä ja elämältä.
Silloin huomaan vanhemman rouvan tarkkailuhuoneessa. Hän ei saa unta. Menen luokse, istun sängyn laidalle. Emme puhu lääketiedettä, emme puhu diagnooseista.
– Onko siellä ulkona jo valoisaa? hän kysyy hiljaa.
– On, aurinko nousee juuri. Tästä tulee kaunis päivä, vastaan.
Hän puristaa kättäni. Se puristus on palkka, jota ei TES-neuvotteluissa määritellä, vaikka se palkka meille ehdottomasti kuuluukin. Se on kiitos siitä, että joku oli lähellä, kun pelotti.
Raportin aika
Aamuvuoro valuu sisään unihiekkaisin silmin, mutta energisenä. Annan raportin: kuka kotiutuu, kuka siirtyy osastolle, kuka tarvitsee erityistä tarkkailua.
Vaihdan siviilivaatteet päälle. Ovi aukeaa ulkomaailmaan. Ilma on raikas ja viileä.
Kun ajan kotiin muiden suunnatessa ruuhkassa töihin, tunnen omituista rauhaa. Olen väsynyt, mutta en rikki. Olen hoitaja, ja viime yönä me teimme taas ihmeitä, ihan tavallisia sellaisia.
Hyvää huomenta Suomi, me valvoimme, jotta te saitte nukkua.

Joulu on rauhan aikaa. Näin sanotaan.
Hoitotyössä joulu on ennen kaikkea aikaa, jolloin työvuorolista herättää enemmän tunteita kuin joululaulut. Kun lista julkaistaan, alkaa tunteiden vuoristorata. Ensin tulee vertailu: kuka sai vapaat, kuka joutuu aattona töihin? Sitten iskee "joulutetris", jossa yritetään sovittaa yhteen päiväkodin juhlat, sukulaisten vierailut ja omat työvuorot.
Mutta kun pöly laskeutuu, moni hoitaja tajuaa vaietun totuuden: Se työvuoro saattaakin olla joulun rauhallisin hetki.
Mietitäänpä asiaa.
Kodin ”rauha” vs. osaston rutiini 
Kotona joulun rauha tarkoittaa usein sitä, että heräät yöllä paistamaan kinkkua, siivoat kaappeja (joihin kukaan ei katso), selvittelet sisarusten välistä lahjariitaa ja yrität estää koiraa syömästä suklaakonvehteja lattialta. Se on projektijohtamista ilman taukoja.
Töissä sen sijaan on selkeät sävelet. Kun puet työvaatteet päälle, siviilielämän kaaos jää pukukaapin oven taakse. Osastolla on omat kiireensä, totta kai, mutta siellä on myös ammattilaiset, jotka tietävät tasan tarkkaan mitä tekevät. Kukaan ei itke lattialla, koska sai vääränvärisen legopaketin (tai jos itkee, siihen on lääketieteellinen syy ja lääke).
Pyhätöiden mielenrauha
Ja on siinä listassa se toinenkin puoli, josta ei joulupöydässä puhuta: raha. Joulun sanoma on antaminen, mutta hoitajalle joulun sanoma on myös saaminen. Kun pyhäkorvaukset kilahtavat tilille tammikuussa, se tuo omanlaistaan mielenrauhaa. Säästäväisenä ihmisenä katson asiaa näin: joulunpyhät ovat vuoden parasta aikaa tehdä tiliä. Se on lahja, jonka annat itsellesi.
Joten kollega, jos nakki napsahti jouluksi, käännä se voitoksi. Se on täydellinen alibi paeta sukulaisdraamaa, virallinen lupa tuhota taukohuoneen konvehtivarastot ja oikeus hengähtää siltä ’täydellisen joulun’ suorittamiselta, joka kotona odottaisi.
Ehkä se aidoin joulurauha löytyykin tänä vuonna kanslian kahvinkeittimen porinasta.

Kello on 03.42. Osaston käytävä on vihdoin hiljentynyt. Kutsukellot ovat lakanneet hetkeksi soimasta ja lääkekärryjen kolina vaiennut. Vain ilmastoinnin tasainen humina ja monitorien vaimeat äänet rikkovat hiljaisuuden.
Tämä on hetki, joka harvoin näkyy raporteissa. Sitä ei kirjata ylös suoritteena, eikä se löydy potilastietojärjestelmän tilastoista.
Läsnäolo on ammattitaitoa
Astun huoneeseen neljä. Siellä on potilas, jolle tämä yö on raskas. Hän ei saa unta, koska kipu ja huoli tulevasta pitävät hereillä. Hän puristaa peiton reunaa rystyset valkoisina.
Istun sängyn reunalle. En mittaa verenpainetta, enkä jaa lääkkeitä. Teen jotain tärkeämpää. Otan häntä kädestä.
"Pelottaa", hän kuiskaa hiljaa.
"Tiedän. Olen tässä, et ole yksin", vastaan ja puristan kevyesti kättä.
Siinä hetkessä tiivistyy mielestäni koko ammattimme ydin. Se ei ole vain teknistä osaamista, kanylointia tai lääkelaskuja, vaikka nekin ovat elintärkeitä. Se on kykyä kohdata toinen ihminen silloin, kun hän on haavoittuvimmillaan. Kykyä kannatella toisen toivoa, kun hän ei itse siihen pysty.
Enemmän kuin käsipari
Me sairaanhoitajat olemme niitä, jotka jäävät vierelle, kun muut lähtevät. Näemme elämän alut ja loput, ja olemme turvana siinä välissä, kun potilaan oma maailma järkkyy.
Julkisuudessa puhutaan usein resursseista ja säästöistä. Keskusteluissa toistuu termi "käsiparit". Se on sana, jota me hoitajat kavahdamme, ja ihan syystä. Se vähättelee työtämme ja mitätöi osaamisemme. Emme me ole vain käsiä, jotka suorittavat mekaanisesti. Olemme asiantuntijoita, joiden työ perustuu tutkittuun tietoon ja nopeaan päätöksentekoon.
Mutta on yksi asia, jota edes paras asiantuntemus ei yksin kata, ja jota on mahdotonta hinnoitella. Se on se katse, joka sanoo potilaalle: "Sinä selviät tästä". Mikä on hinta sille, että pidämme ihmistä kädestä, jotta hänen ei tarvitse pelätä yksin?
Tämä työ vaatii kovaa ammattitaitoa, mutta se vaatii myös kykyä tuntea. Annamme työssä palan itsestämme joka vuoro. Usein potilaiden tarinat kulkevat mukana kotiin asti, halusimmepa tai emme.
Ihmisiä ihmisille
Toivon, että kun puhumme hoitajista, muistamme tämän: olemme korkeasti koulutettuja asiantuntijoita, joiden tekemällä työllä on merkitystä joka ikinen tunti vuorokaudessa. Olemme ihmisiä ihmisille.
Ja vaikka väsymys painaisi ja kiire kiristäisi pinnaa, juuri nuo yölliset, hiljaiset kohtaamiset muistuttavat, miksi tätä työtä tehdään.
Välittäminen on tekoja.

Puhelin soi sunnuntaiaamuna, kun juon aamukahviani sohvannurkassa. Ruudulla vilkkuu tuttu numero: työpaikan vuorovastaavan numero. Sydän jättää lyönnin väliin ja vatsanpohjassa muljahtaa. Vastaanko? Jos vastaan, tiedän menettäväni ainoan lepopäiväni. Jos en vastaa, tunnen musertavaa syyllisyyttä kollegoiden puolesta.
Kerron nyt, miksi lopetin vastaamasta, ja miten maailma silti jatkoi pyörimistään.
Meidät hoitajat on opetettu joustamaan. Meidät on opetettu rivien välissä ajattelemaan, että potilasturvallisuus on henkilökohtaisesti meidän vastuullamme, vaikka olisimme vapaalla, lomalla tai sairaana. Se on valhe, jota olemme toistaneet itsellemme liian kauan.
Syyllisyyden kierre
Muistan elävästi sen hetken, kun päätin ensimmäisen kerran olla vastaamatta. Tuijotin puhelinta, joka tärisi pöydällä. Tiesin, että siellä on hätä. Joku on sairastunut, vuorossa on vajaamiehitys, esihenkilö tai vastaava hoitaja soittaa epätoivoisena listaa läpi.
Päässäni pyöri filminauha: ”Jos en mene, joku aamuvuorosta joutuu tekemään tuplavuoron. Olen huono hoitaja. Olen laiska. Olen huono kollega.”
Sitten tajusin jotain olennaista. Hoitajapula ei ole minun syyni. Huono resursointi ei ole minun syyni. Se, että sijaisjärjestelmä ei toimi, ei ole minun syyni.
Mitä tapahtui?
Annoin puhelimen soida loppuun. Käänsin sen äänettömälle ja jatkoin kahvin juomista, vaikka käteni tärisivät.
Sairaala ei palanut maan tasalle. Osasto pyöri (varmasti vaikeuksien kautta, mutta pyöri kuitenkin). Kukaan ei haukkunut minua seuraavassa vuorossa petturiksi.
Sen sijaan tapahtui jotain muuta: minä palauduin. Minulla oli ihana vapaapäivä. Menin maanantaina töihin levänneenä, enkä valmiiksi kiukkuisena ja uupuneena.
Joustaminen on laastari avomurtumaan
Niin kauan kuin me paikkaamme jokaisen aukon omalla selkänahallamme, mikään ei muutu. Miksi työnantaja palkkaisi lisää väkeä tai korjaisi työoloja, jos homma pyörii sillä, että hoitajat venyvät kuminauhan lailla?
Rajan vetäminen ei ole itsekkyyttä. Se on ammattimaisuutta. Se on sitä, että pidät huolta tärkeimmästä työvälineestäsi, itsestäsi.
Sinulla on oikeus sanoa ei
Jos puhelimesi soi tänään vapaapäivän kunniaksi, sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Voit vastata ja mennä töihin, jos oikeasti haluat ja jaksat (ja muistat vaatia asianmukaiset hälytyrahat!).
Mutta sinulla on myös täysi oikeus antaa sen soida. Sinulla on oikeus laittaa puhelin äänettömälle. Sinulla on oikeus olla tavoittamattomissa.
Ilman syyllisyyttä.
------
Herättikö ajatuksia? Jaa tämä teksti kollegalle, joka tarvitsee muistutuksen siitä, että vapaapäivä on pyhä. ❤️

Turha sitä on kaunistella: välillä tämä työ on puhdasta selviytymistaistelua. Tiedämme molemmat ne vuorot, kun puhelimet huutavat kilpaa, osasto natisee liitoksissaan ja Apotti päättää pitää "lakisääteisen tauon" juuri kesken akuutin työtehtävän.
Silti minä selviän niistä vuoroista. Syy olet sinä.
Tässä on neljä syytä, miksi olet minulle (ja koko osastolle) korvaamaton.
1. Meillä on yhteinen kieli (jota muut eivät ymmärrä)
Riittää, että kohtaamme katseella potilashuoneen ovella tai kanslian hälinässä. Yksi silmien pyöräytys tai kulmakarvojen kohotus kertoo enemmän kuin tuhat sanaa raporttia. Tiedät tismalleen, mitä ajattelen, ennen kuin ehdin edes avata suutani. Se on telepatiaa, joka syntyy vain paineen alla.
2. Olet turvasatamani
Kun tilanne menee päälle, elvytys, aggressiivinen omainen tai yllättävä käänne potilaan voinnissa, tiedän, että olet siinä. Ensimmäisenä ojentamassa välineitä, varmistamassa selustaani ja luomassa rauhallisuutta kaaoksen keskelle. Luotan ammattitaitoosi 110-prosenttisesti.
3. Tajuat mustan huumorini
Kahvihuoneen seinät ovat kuulleet juttuja, jotka saisivat siviilit kalpenemaan. Mutta sinä naurat. Tiedät, että huumori on meidän tapamme purkaa paineet ja jaksaa nähdä inhimillisyys kaiken keskellä. Kiitos, ettet tuomitse, vaan naurat mukana (ja heität yleensä vielä astetta levottomampaa läppää takaisin).
4. Olet enemmän kuin työkaveri
Vaikka puhumme työasioista, tiedät myös, milloin kysyä: ”Mitä sinulle oikeasti kuuluu?” Olet kuunnellut huoleni lapsista, remonteista ja parisuhteesta samalla kun jaamme lääkkeitä. Olet terapeutti, mentori ja rikoskumppani samassa paketissa.
🩷 Kiitos, että olet olemassa. Seuraavassa vuorossa on minun vuoroni hakea eväät kanttiinista ja kuunnella.