"Äiti asutko sä vielä kotona? Oot aina töissä"

Suljen 5-vuotiaan lapsen syliini, silitän hiuksia hellästi. Taistelen kyyneliä vastaan miettiessäni, miten pystyn lapselle sanomaan, että tänäkin iltana isi lukee iltasadun ja peittelee nukkumaan. Ja että aamulla äiti on vielä matkalla töistä kotiin, kun on lähdettävä päiväkotiin. Lapsen pettynyt katse ja painunut pää ovat kamalinta, mitä tiedän.

Päiväunet ennen yövuoroa. Levotonta pyörimistä. Pitäisi pystyä rauhoittumaan, kun siihen on nyt järjestetty tilaisuus. Mitenhän se kolmoshuoneen potilas voi? Onkohan ne saaneet sijaisen sairastuneelle yökkökaverille? Onkohan osasto taas tupaten täynnä?

Töissä Mirja kertoo, että lähtee opiskelemaan toista alaa sopimuksensa loputtua. On kuulemma hänkin väsynyt, uupumuksen partaalla. Samaa ovat sanoneet Heikki, Anna ja Paula.

Paikoin eläköityvä Marjatta hymähtää, ja kannustaa nuorempaa kollegaansa pakenemaan alalta, kun vielä voi. Marjatta on kolmas eläköityjä osastollani vuoden sisään.

Raportin lukeminen jää kesken, koska iltavuorolainen alkaa oksentaa ja lähteekin pian kotiin. Jospa yöllä olisi aikaa lukea. Toivottavasti ei ole tarttuvaa.

Silitän elämää nähnyttä, kylmenevää poskea. Saattelen lähtijän, toivotan hyvää matkaa. Avaan potilashuoneen ikkunan, jotta "ei jää kummittelemaan." Lähtijän kasvot ovat levolliset, viimeinkin hän on saanut rauhan.

Exitus-setit ovat loppuneet. Lähtijä peitetään lakanalla, johon vain vaivoin mahtuvat 3 taitosta symboloimaan isää, poikaa ja pyhää henkeä. Led-kynttilä valaisee hämärän huoneen pöytää, kukkia vainajan rinnan päälle ei säästösyistä ole laittaa.

Suljen oven perässäni. Väsyneelle omaishoitaja-puolisolle ilmoitetaan vasta aamulla.

Kävelen rivakasti 10-huoneeseen, vaikka tämä on jo seitsemäs hoitajakutsu huoneesta lyhyen ajan sisään. Tälläkin kertaa olen ystävällinen ja pyrin luomaan turvaa sota-aikaan kadonneelle muistisairaalle. Silitän, hyräilen. Kaikki on hyvin, olette turvassa täällä sairaalassa.

Neloshuoneeseen täytyisi viedä lisää kipulääkettä, mutta kasissa on vaikea hengenahdistuskohtaus. Rintakipuakin on, menee reagoimattomaksi. Siirtyy teholle.

Kakkoshuoneen potilas on korvista varpaisiin asti ulosteessa. Selkääni vihlaisee, kun kääntelemme kahdestaan koko sängyn levyistä vuodepotilasta. Potilas on pahoillaan aiheuttamastaan vaivasta, mutta kiitollinen kun puolen tunnin kuluttua saa jatkaa uniaan puhtaana.

Ranteeseeni tartutaan kipeästi. Älä jätä minua yksin, pelottaa olla vieraassa paikassa. Syöpädiagnoosi, kuolemantuomio. Hätä omasta tilasta.

Ai niin, se neloshuoneen kipulääke.

Valitettavasti en voi purkaa lääkärin asettamaa nesterajoitusta, sillä se pahentaisi sydämesi vajaatoimintaa.

Olen ammattitaidon, huora, lääkärin pikku apulainen. Ammattitaidoton paska.  Onnistun vain vaivoin väistämään ohi lentävän vesilasin, mutta työpaitani kastuu roiskeista.

Kolme kertaa lämmitetty, kesken jäänyt ruoka. Neljättä kertaa en enää viitsi. Kaadan itselleni kupin kahvia. Vielä viisi tuntia. Otan kahvin kanssa särkylääkettä, kofeiini tehostaa parasetamolin vaikutusta. Päänsärystä on tullut uusi normaali.

Yhden päivän vapaa menee toipuessa, unenomaisessa horroksessa. Olen liian väsynyt nukkuakseni. Pyykkivuori kasvaa, lapsen synttäritkin pitäisi järjestää huomiselle. Anoppi soitteli, ettei ole näkynyt viime aikoina. Töistä soitetaan, pääsenkö mitenkään iltavuoroon. Vatsatauti jyllää osastolla.

Onneksi voin vedota lastenhoidollisiin syihin.

Herätyskellon läpitunkeva pirinä herättää minut horroksestani. Ei vielä, en jaksa! Purskahdan lohduttamaan itkuun, johon myös mieheni herää. Jokin raastaa minua syvältä ja tuntuu, etten saa henkeä. Mieheni vetää minut kainaloonsa ja yrittää saada minua rauhoittumaan. Minä itken, enkä enää tiedä miten lopettaa. Jokin sisälläni on särkynyt.

Työterveyshuollon lääkäri on ymmärtäväinen. Hän pyytää saada nähdä työvuorolistani, jota sitten päivittelee. Hän kuuntelee, kysyy tarkentavia kysymyksiä ja sitten taas kuuntelee.

Sinä urhea pieni ihminen, nyt sinun ei enää tarvitse venyä ja jaksaa. Kirjoitan sinulle sairaslomaa ja reseptin nukahtamislääkkeeseen, jotta pääset lepäämään. Kärsit univajeesta ja kroonistuneesta päänsärystä.

En voi. En pysty tuottamaan pettymystä töissä, ajamaan osastoa entistäkin tukalampaan tilanteeseen. Mitä työkaveritkin ajattelevat, esimiehestä puhumattakaan! Mistä tilalleni saadaan sijainen? Ei mistään.

Nostan katseeni, lääkärin silmät katsovat minua määrätietoisen päättäväisesti. Ymmärrän, että joku toinen on nyt päättänyt puolestani, minun ei tarvitse enää jaksaa. Itken lisää, tällä kertaa kiitollisuutta ja helpotusta.

Vuorokauden kuluttua tästä hetkestä olen tehnyt päätökseni.

Viiden viikon kuluttua astelen työpaikan kahvihuoneesta pukukaapille. Olen ilmeetön ja tyhjä, kuin unessa. Pukuhuone nro 15. Ovi aukeaa tutusti kirahtaen, jonkun olisi pitänyt rasvata saranat jo aikoja sitten. Pukukaappi, toinen vasemmalta. Avaan sen, viimeistä kertaa. Kaapin oven sisäpuolelta minua katsovat lapseni nauravaiset silmät. Onnellinen rakastunut hääpari 10 vuotta sitten, sekä perheemme karvalapsi tonttuasussaan. Revin kuvat irti, joku seuraava ripustakoon omansa.

Hetken kuluttua kaappi on tyhjä. Katson sitä hetken ja muistot vuosien varrelta tulvivat pintaan. Voi, miten paljon olenkaan näiden vuosien aikana nähnyt! Miten täynnä tarmoa ja paloa olin, kun ensimmäistä kertaa tämän kaapin oven avasin ja ripustin vaatteeni säntillisesti henkareihin. Miten varma olinkaan, että tämä on työ, jossa viihdyn eläkeikään saakka! Miten päättäväinen silloin olinkaan, että pystyn omalla toiminnallani tuomaan muutoksia ja parannuksia hoitoalalle. Niin nuori ja naiivi. Niin palavan intohimoisesti työhönsä suhtautuva nuori aikuinen.

Hymähdän, ja pieni hymyntapainen käväisee kasvoillani.

Suljen oven tietäen, etten tule sitä enää koskaan avaamaan. Minun tehtäväni tällä alalla on nyt täytetty.

-----------------------------------------------

Tämä oli tarina eräästä loppuun palaneesta hoitajasta. Vain yhdestä, pisarasta meressä. Näitä tarinoita on lukemattomia ja tulee jatkossakin olemaan. Näitä tarinoita ei haluta kuulla tai lukea, mutta ne ovat muuttumassa hoitoalan todellisuudeksi.

Minä en enää jaksanut jäädä odottamaan parempia aikoja. En enää jaksanut luottaa, että asiat muuttuvat - toivottavasti sinä, nuori kollegani, jaksat.

Sinulle, päättäjä: tämä on todellisuutta hoitoalalla ja liian monen hoitajan arkipäivää. Ottakaa hätähuutomme todesta ja tarttukaa ongelmiin nyt, ennen kuin on liian myöhäistä.

Anonyymi hoitaja